Ladataan...

Mitä olen oivaltanut mun huiman 10 vuotta kestäneen työuran aikana? Tämä on paha kysymys, kun mulla on tapana porskuttaa menemään turhia miettimättä. Jälkeenpäin toki ihmettelen ja kummastelen, että mitäs ihmettä se naikkonen on taas puuhastellut. Yksi Lilyn parhaita puolia on ehdottomasti yhteisöllisyys ja sitä paimentava toimitus, ja nyt sieltä heitettiin kehiin #uraoivallus-kampanja, jonka innoittamana mäkin tätä juttua kirjoitan.

On jotenkin todella siistiä, että ympärille putkahtaa koko ajan uusia ammatteja. Sellaisia, joita kukaan ei tiennyt edes olevan olemassa 10 vuotta sitten. Destination: Happines-blogin Netta kirjoitti omassa #uraoivalluksessaan juurikin tästä, sillä yliopistoon pyrkiessä hänellä ei ollut vielä mitään tietoa tämän päivän työnkuvastaan, koska sitä ei ollut olemassa.

Muuttuva maailma on pelottava, mutta on se myös ihana. Sen ansiosta mä olen tajunnut, että jos sitä unelmatyöpaikkaa ei ole tullut vielä vastaan, sen voi tehdä itse. Vielä 10 vuotta sitten monet opettajat jaksoivat toitottaa musiikin opinnoissa, että valintoja on tehtävä. On valittava joko pasuuna tai laulu. Jossain kohtaa se hetki aivan varmasti koittaa, jos haluaa ansaita leipänsä.

 

 

Nyt 10 vuotta myöhemmin koulussa julistetaan monipuolisuuden nimeen. Vahvoilla ovat ne opettajat ja muusikot, joilla on hallussa useampi instrumentti ja parhaimmassa tapauksessa kaksi korkeakoulututkintoa musiikin alalta. Itse asiassa, jos mä olisin aikoinaan jättänyt pasuunan kokonaan pölyttymään kaappiin, en olisi päässyt luultavasti tekemään myöskään laulullisesti yhtä siistejä projekteja (tai toisaalta voisin olla nyt yhtä kuuluisa, kuin Adele). Aivan varmasti olisin lauluteknisesti ja tiedollisesti korkeammalla tasolla, mutta en voi mennä takuuseen, että siitä olisi tullut mun ammatti.

Mä tarvitsen ympärille useamman asian, josta voin olla todella kiinnostunut niin, ettei yksi asia tukahduta mua alleen. Mun äärimmäinen kilpailuvietti ja asioille 100% omistautuminen tarkoittaa sitä, että mä en paljoa puuhastele harrastusmielessä. Koska itsestään ei voi oikeasti antaa yli 100 prosenttia, jakautuu hommat nykyään aika kivasti. Laululle annan eniten, sen jälkeen tulee pasuunatyöt, ja viimeisenä on kaikki kirjoittamiseen, valokuvaamiseen ja sosiaaliseen mediaan liittyvät jutut. Pikkuisen tää homma vielä kusee, sillä liikuntaa on aivan säälittävän vähän. Sen osalta on kiinnostuskiikarit olleet pahasti taas hukassa. 

Mikäs se mun uraoivallus sitten kaiken tämän jaarittelun tuloksena on? No se, ettei pidä yrittää mahtua mihinkään muottiin tai työnkuvaan, jos siihen ei yksinkertaisesti mahdu. Hurjalla vauhdilla muuttuva maailmakin on todiste siitä, että meitä uraohjuksia, jotka eivät sovi mihinkään perinteiseen työnkuvaan, on alkanut putkahdella todella kovalla vauhdilla. Jos tämä tilanne puetaan vähän eri tavalla sanoiksi, on se aika selkeäkin oivallus.

Mietitäänpäs henkilö, jonka pitää pukea vaatteet päälle ennen, kuin se lähtee kylille tepastelemaan. Noh, hän menee sinä päivänä lapsensa kaapille ja päättää valita sieltä 3-vuotiaan ihmisen vaatteista itselleen kivan asun. Kaveri yrittää tunkea asua päälleen, mutta housusista tulee lähinnä sukka vasempaan jalkaan ja paita toimii hyvänä kaulurina. Näissä vetimissä sankarimme lähtee kylille heilumaan ja päivän mittaan olo muuttuu todella epämukavaksi. Lopulta poliisi vie sen putkaan, koska tyyppi näyttää siltä, että se viuhahtelee tarkoituksella. Vaatteet on sille 3-vuotiaalle oikein hyvät, mutta aikuisen päällä ne vaatteet vei sen lopulta putkaan. 

Okei, harva ammatti johdattaa sut putkaan, mutta suurin piirtein tuolta se tuntuu, kun yrittää selittää itselleen "oikean työn" olevan se hyväksytty vaihtoehto. Jos susta tuntuu, että oma työ ei tunnu oikealta ja haaveilet oikeastaan jostain ihan muusta, suosittelen lämpimästi ottamaan Juliaihmisen #uravoivalluksen käyttöön. Haaveista voi todella tulla totta ja se oma "muotti" löytyä sen seurauksena.

Oliko sun ammatti olemassa 10-20 vuotta sitten?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Muiden #uraoivallukset löydät täältä toimituksen jutusta.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Ensimmäinen ajatus tämän haasteen tullessa oli, että OMG OMG mun eka blogihaaste! Seuraava ajatus oli, että apua, miten mä löydän näin monia asioita ja osaan vielä pohtia niitä yhtä hyvin, kuin Lilies, joka tämän haasteen mulle heitti. Lilies & life-blogissa oli nimittäin sen verran loistavaa ja perusteellista pohdintaa. Tässä näitä nyt kuitenkin olis:

Päivässäni:

Pääsen kahden päivän aikana keikalle Katti Matikaisen ja Nakki Rakin kanssa yhteensä 5 kertaa. Mulla on välillä ihan älyttömän suuri kunnia soittaa Jyväskylä Sinfonian riveissä ja tälle viikonlopulle osui aivan hulvaton lasten konserttimaraton. Tänään edessä vielä kaksi konserttia klo 14:30 ja 16:00. Parasta tässä on ehdottomasti Kissa valssi, jossa lapset laulavat mukana ”Miauuuu, miauuu, miauuu”.

Pitkät yöunet. Tämä taisi olla myös Liliesillä, mutta tämä vois olla kyllä kaikilla, jos näin on vaan suinkin päässyt käymään. Eilen herätyskello soi klo 5:50, että ehdin lämmittelemään koululle siinä 7 aikaan aamusta, mutta tänään sai herätä ihan rauhassa. Kello oli soimassa varmuudeksi kymmenen jälkeen, jos uni olisi maistunut jotenkin ihmeellisen pitkään, mutta Eemeli-kissa piti huolta, että ruoka-automaatti (minä) heräisi ennen kymmentä.

Illallinen rakkaan kanssa. Matias ei vielä tiedä tätä, mutta mä olen päättänyt panostaa ja hääriä keittiössä oikein antaumuksella. Me ollaan menty viime viikot ihan tuhatta ja sataa, ja kotona puhuttu lähinnä työasioista. Tänään mä aion tuijotella ällöttävän rakastuneena miestäni silmiin ja sanoa ainakin 100 kertaa, että mä rakastan sitä ihan älyttömästi.

 

 

Tänä vuonna:

On satanut lunta. En osaa selittää miksi lumi on ollut mulle jopa ihan henkireikä tämän talven keskellä, mutta huomaan, että sen olemassa olo on tehnyt tammikuusta ja nyt helmikuusta aivan älyttömän paljon helpomman, kuin yleensä. Kerroin jo aikaisemmin, että mulla on tapana kuvitella taivaalta leijailevien jäähileiden olevan pieniä timantteja. Eilenkin illalla kävellessäni kirkkopuiston halki pysähdyin ihastelemaan timantteja, jotka kimmelsivät rauhallisesti leijaillen katulamppujen valokeilassa. Yritin joskus ottaa videon, jossa timantit olisivat näkyneet, mutta eihän ne siinä näkyneet. Joko mulla kimmeltää aika kovaa vaan omassa päässä, tai sitten puhelimen kameran teho ei ihan riitä.

Työt. Niitä on ollut ja tulee olemaan ihan hyvin tänä keväänä, jos kaikki menee putkeen. On samalla tosi jännittävää ja levollista, kun tietää keikkoja olevan paljon. Treenattavaa on todellakin tarpeeksi, mutta tästä syystä saadaan rahaa säästöön niin, että useamman kuukauden vuokrat on tallessa.

Matkat rapakon taakse. Lasken tähän vuoteen mukaan myös joulukuun, sillä kuluvaa vuotta on vasta niin vähän takana. Tehtiin Matiaksen kanssa ikimuistoinen jazzvaellus New Yorkin ihmeelliseen maailmaan ja kohta siihen perään lähdettiin äidin ja siskon kanssa Karibialle Dominikaaniseen tasavaltaan pötköttelemään turkoosin meren rannalle.

 

Elämässäni:

Matias. Aivan ehdoton ykkönen on tämä jalo ritarini. Elämästä ei tulisi yhtään mitään ilman toista puoliskoani ja tutkapariani. Tai tulisi varmasti jotain, mutta on ihan älyttömän upea asia jakaa tämä päätön arki sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää edes hitusen siitä, mitä mun päässä tapahtuu. Tiedän monia muusikoita, jotka eivät missään nimessä halua muusikkoa puolisokseen, mutta meidän kohdalla tämä muusikko ja muusikko järjestely on ollut mielenterveyden kannalta hyvin pitkälti positiivinen asia.

Perhe ja ystävät. Tämä ei paljoa avaamista tarvitse. Vaikka meillä Matiaksen kanssa on ihanaa kahdestaan, tarvitsee ihminen ympärilleen turvallisen verkoston rakkaista ihmisistä. Mun verkosto on levittäytynyt ympäri maailmaa ja ehkä siitä syystä musta tuntuukin, että koko maailma on mun koti. Tähdet on olleet hyvässä asennossa tähän asti, kun niin mielettömiä tyyppejä on mun matkalleni osunut.

Musiikki. Tähän lajiin on vähän sellainen viha-rakkaussuhde, mutta ilman sitä ei olisi mun elämää juuri tällaisena, kuin se nyt on. Pitkään yritin miettiä jotain vaihtoehtoista ammattia, mutta siinä vaiheessa, kun päästin irti kaikista ”näin ihmisen kuuluu tehdä” ajatuksista, alkoivat palaset loksahtamaan paikalleen. Tälle asialle mä haluan antaa enemmän, kuin millekään muulle. En kuitenkaan enempää, kuin rakkaille ihmisille. Joku voi olla eri mieltä, mutta omassa elämässäni työ tulee aina vasta kakkosena. Ilman rakkaita ihmisiä ei mun sisällä olisi mitään, mistä ammentaa musiikkiin.

 

Minussa:

Positiivisuus (taas sama, kuin Liliesillä). Tämä on ehdottomasti asia, josta itsessäni pidän. Napisen paljon kaikesta turhasta, mutta yleismeininki on aina positiivinen. Vaikka elämän tuulettimeen osuisi kuinka paljon kakkaa,  yritän etsiä tapahtumista jotain positiivista. Kakkaa käytetään kasveillekin lannoitteena, joten ehkäpä vertauskuvallisesta kakastakin kasvaa hyvin ravittuja kukkasia, kun sen tajuaa hyödyntää oikein.

Muiden tsemppaaminen. Musiikkibisneksessä tulee helposti kateelliseksi ja mäkin olen myös välillä kateellinen. Olen kuitenkin päättänyt, että aina, jos voin auttaa jotain tyyppiä eteenpäin elämässä, on mun tehtävä niin. Jos vastaan tulee joku keikka tai työpaikka, johon tiedän loistavan tekijän, suosittelen häntä aina eteenpäin. Sanon myös aina, jos ihailen toisen tekemisessä tai olemisessa jotain. Sillä voi olla jollekin jopa todella iso merkitys, joten turhaan säilöä hyviä sanoja toisesta ihan vaan omassa päässä.

Hiukset. Tuntuu ihan älyttömän pinnalliselta listata tänne omat hiukset, mutta se on totta. Joskus teiniaikoina vihasin vähän luonnonkiharaa ja paksua hiuspehkoani, mutta nykyään mä rakastan sitä. Kriiseilen ulkonäöstä tämän tästä, mutta hiuskriisejä mulla ei ole vuosiin ollut. Ah, miten syvällistä.

 

Blogissani:

Lukijat. Yksinkertainen asia, sillä eihän tätä periaatteessa olisi, jos kukaan ei mun horinoita lukisi.

Mahtavat keikat. Blogin kautta ja sen takia olen kuunnellut todella monia aivan loistavia keikkoja. Kun kirjoittaa musiikkiaiheista blogia, on ihan suotavaa käydä keikoilla hankkimassa itselleen sisältöä, josta kirjoittaa.

Tulevaisuus. Tämä on samalla ihana, mutta myös pelottava juttu. Mä haluaisin tältä blogilta aika paljon. Toisin sanoen suunnitelmat on suuret, mutta aika näyttää käykö tässä yhtään mitenkään. Ei mikään loistava ajoitus, kun blogiskenen sanotaan olevan kuolemassa, mutta jos jotain olen elämänpolulla poukkoilemisesta oppinut, niin unelmia pitää olla. Ne saattaa vaikka toteutua.

 

 

Seuraavaksi haasteen saavat:

Randomilla-blogin Milla

Hey Girl-blogin Marika

Tyhjä ajatus-blogin Saranda

Teidät on kyllä varmaan haastettu jo jotain sata kertaa, mutta yritin olla tarkkasilmäinen ja tutkia, ettei blogissa ainakaan vielä ole julkaistu tätä juttua. Nyt teidät on haastettu siis jotain 101 kertaa.

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Ps. Edellisessä postauksessa on käynnissa arvonta, josta voi voittaa itselleen ilmaisen keikan. Se voi olla häät, ristiäiset, hautajaiset, olohuonekeikka, parvekekeikka, auton takapenkillä soitettava keikka tai ihan mitä sä haluat. Aikaa osallistumiselle on vielä huomisen verran.

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Hyvää ystävänpäivää teille ihanat lukijat!

Suuri kiitos siitä, kun kerta toisensa jälkeen klikkailette tienne tänne blogin puolelle. Ystävänpäivän kunniaksi mä haluan jakaa teille hyvää mieltä ja päräyttää käyntiin arvonnan, jonka palkintona on yksityiskeikka ihan missä vain sinä haluat (okei, Suomen rajojen sisäpuolella olis hyvä).

Musta on itse ihanaa antaa aineettomia lahjoja, sillä ne ei voi mennä hukkaan tai rikki. Muistot jää lämmittämään mieltä koko loppuelämäksi. Tästä syystä me halutaan Matiaksen kanssa yllättää erään telkkarissa suurta suosiota ja monta palkintoakin pokanneen ohjelman hengessä joku sulle tärkeä henkilö tai henkilöt. Tilaisuus voi olla siis ihan mikä tahansa. Sinä ja sulle rakas tyyppi kotosalla kynttilän valossa, tai sitten valtavat synttärijuhlat. You name it.

Suunnitellaan yhdessä n. 30 minuutin ohjelma biiseistä, jotka tiedät olevan tärkeitä yllätyksen kohteelle/kohteille. Ne voi olla melkeinpä mitä vaan maan ja taivaan väliltä, kunhan meikäläinen saa ne kunnialla menemään. Erityisesti sydäntä lähellä on jazz, mutta salainen aseeni on räppääminen. Sinä päätät!

 

Osallistumisohjeet seuraa tässä:

  1. Kirjoita kommenttikenttään kenet haluaisit yllättää ja mikä biisi olisi ehdottomasti tilauksessa. 
  2. Laita peukut pystyyn, että arpaonni osuu kohdallesi.

Huom! Aikaa osallistumiselle on tämä viikko. Sunnuntaina 18.2. keskiyöllä päräytän arvontakoneen käyntiin ja joku teistä saa meidät keikalle.

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika ja Matias

 

Ladataan...

Mä en ole koskaan oikein tajunnut, että mikä siinä maanantaissa on niin kamalaa. Pienenä musta oli ihanaa mennä kouluun (koska olin siinä hyvä). Toki elämässä on ollut hetkiä, jolloin maanantai on ollut sitä kamalinta kuravelliä, mutta karkeasti yleistäen ei maanantaissa ole mitään vikaa. Itse asiassa se on parhaimmillaan mun lemppari kaikista viikonpäivistä.

Miksi? No koska olen saanut välillä maistaa tuota muusikkouden jaloa hedelmää: maanantaivapaata. Jep, aika usein maanantait on meillä niitä vapaapäiviä. Poikkeuksena tietysti ne ryökäleet, jotka ovat voittaneet kovalla työllä jonkun orkesteripaikan ja tekevät sitä riemullisen säännöllistä työtä, josta maksetaan kuukausipalkkaa. Niillä on myös palkallinen kesäloma ja se on ihan saakelin pitkä. Koska minä soitan pasuunaa vain juuri sen verran, että voin käydä välillä noissa orkestereissa keikalla, on mulle tuollaiset kuukausipalkalliset hommat tavoittamattomissa. Toki, jos joku orkesteri haluaisi palkata laulajan, joka soittaa välillä pasuunaa, saa mut kutsua koelauluihin.

Viime vuonna Hollannissa elettiin aikaa, jolloin mulla ei ollut edes kalenteria. Muistin kaikki menot (jotain kaksi koko vuonna) ja viikonloput oli lähes poikkeuksetta vapaana. Sain maistaa hetken elämää, jossa on viisi työpäivää ja kaksi vapaapäivää. Tietysti kokemus oli hieman harhaanjohtava, koska myös viikonloppuna piti treenata. Usein se jäi kyllä aika vähälle, mutta siellä aivojen perukoilla ajatus treenaamisesta poltteli syyllistäen, joten ihan täydellisestä viikonloppukokemuksesta en voi tässä tapauksessa valitettavasti puhua.

Mua alkoi ahdistaa. Musta oli jopa kamalaa, kun aika meni niin nopeasti. Odotin viimeistään keskiviikkona perjantain viimeisen tunnin loppumista ja lauantaina olin jo kauhuissani siitä, että kohta on maanantai. Nyt, kun istuskelen tässä kotosalla maanantaina, on päivässä ihan erilainen fiilis. Tuntuu etuoikeutetulta olla kotona, kun tietää monen olevan töissä, vaikka mähän oon usein töissä viikonloppuna, kun muut on vapaalla.

Arkivapaissa on myös sellainen taika, että silloin saa asioita ihan eri tavalla aikaiseksi, kuin viikonloppuna. Kun koko muu maailma ympärillä huhkii menemään, tulee itsekin tehtyä asioita helpommin. Ehkä ilmassa on niin paljon tekemisenergiaa, että se tempaa mukaansa. Monesti teen maanantaivapaapäivänä paljon enemmän hommia, vaikka silloin voisin periaatteessa vain pötkötellä sohvalla ja rapsutella mahaa.

Tässä on selkeästi nyt joku sellainen ajatusmalliin liittyvä jippo, joka pitää ratkaista, ettei joku tietty viikonpäivä tuntuisi hohdokkaammalta, kuin toinen. Oonkohan mä ainoa, joka on vapaalla mieluummin arkena, kuin viikonloppuna?

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

 

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Ladataan...

Kirjoitin vuodenvaihteen jälkeen todella mitättömistä fiiliksistäni tätä uutta vuotta kohtaan. Perinteisesti olen aina tärissyt innosta hihkuen ja nähnyt mielessäni kaikki ne upeat mahdollisuudet, jotka alkanut vuosi tuo tullessaan. Rehellisesti sanottuna pelotti, että mitä jos tästä vuodesta tulee pelkkää ripulia. Vähän reilun kuukauden päivät tätä vuotta eläneenä voin todeta, että eihän se ihan ripulia ole ainakaan vielä ollut.

Tuntuu siltä, että töitä on ollut enemmän, kuin ehkäpä vielä koskaan aikaisemmin, mutta silti on sellainen fiilis, että elämänlangat on suhteellisen hyvin käsissä. Hyvähän tässä on mennä julistamaan jotain teemoja vuodelle 2018, kun vuotta on vielä melkein 11 kuukautta jäljellä. Mä en ole mikään ennustajaeukko, joten voin tietää varmasti vain asiat, jotka on mulle on jo tämän vuoden aikana tapahtuneet. Tuntuu siltä, että tähän viikonloppuun tarvitsen muistutuksen siitä, mistä kaikesta voin tänä vuonna olla jo kiitollinen.

 

 

Vuosi vaihtui rakkaiden ystävien kanssa

On olemassa niitä tyyppejä, joiden kanssa voi aina jatkaa juttua siitä, mihin viimeksi jäätiin. Meidän lukioaikainen kaveriporukka on hajaantunut jo Suomen rajojenkin ulkopuolelle, mutta silti jutut on yhtä pöljiä, kuin 10 vuotta sitten lukioon mennessä. 

Työkaverit on ihania

Mulla on ollut ilo kuulua lokakuusta asti musiikkiopiston opettajaporukkaan ja nyt tiedän miltä tuntuu, kun joku sanoo, että sillä on ihan mahtavat työkaverit. Sitä inspiroituu itse ihan hurjan paljon, kun näkee ympärillään opettajia, jotka tekee työnsä ihan tajuttoman hyvin. 

Oppilaat oppii uutta

Jos työkaverit on ihania, niin on ne oppilaatkin ihania. Upein hetki tässä työssä on ehdottomasti se, kun oppilas oppii jotain ja tajuaa sen myös itse. Siinä me sitten yhdessä bailataan luokassa, kun lamppu on syttynyt. 

Kotona on ihana perhe

Monesti mietin aikaa ennen tätä meidän perhettä. Haaveilin siitä, että löytäisin ihmisen, joka hyväksyy mut sellaisena, kuin olen. Kummallisena, sekunnissa asioista innostuvana, välillä tosi kovaa ja korkealta putoavana ja mitä ihmeellisimpiä asioita tekevänä herkkänä höpsönä. Kerta toisensa jälkeen lausun ilmoille kiitoksen tästä kaikesta onnesta, joka mulla meidän perheessä on. 

Maassa on lunta

Vaikka koen erittäin vahvasti olevani kesän lapsi, on tämä talvinen ihmemaa ollut aivan ihana. Mulla on tapana leikkiä, että taivaalta sataa pieniä timantteja, kun aurinko osuu ilmassa leijaileviin jäähileisiin. Yhtenä päivänä koulun ruokalassa ilahduin näistä timanteista niin paljon, että huudahdin ääneen kavereille: "Kattokaa taivaalta sataa timantteja!"

Töitä on riittänyt

Ensimmäistä kertaa elämässä on sellainen tilanne, että tietää pärjäävänsä seuraavat 6 kuukautta, ellei mitään todella dramaattista tapahdu ja tulevat keikat peruunnu. Saattaa kuulostaa säännöllistä palkkaa saavan henkilön korviin hassulta, mutta meille tällainen tilanne tuntuu ihan uskomattoman upealta.

 

 

Mun mielestä jo pelkästään tammikuun aikana listalle on päätynyt ihania asioita. Asioita, jotka tekevät musta onnellisen ja sehän se tärkeintä tässä hommassa taitaakin olla. Vaikka luvassa olisi jossain kohtaa sitä ripulia, loppuu sekin onneksi yleensä imodiumilla aika nopeasti. Tämä lista saakin toimia mun imodiumina pahojen päivien varalle. 

 

 

Jazz-terveisin,
Henriika S.

 

Saattais kiinnostaa myös: Kun kaikki vaan v#tuttaa

 

 

Kuvat: Rakas mieheni uhrasi sormensa ja räpsi kovasta pakkasesta huolimatta kärsivällisesti kuvia.

Seuraa blogia facebookissa // Instagramissa

Pages