Kuinka helppoa onkaan kirjoittaa silloin, kun kaikki (tai ainakin melkein kaikki) on pielessä tai muuten vaan ottaa päähän...

Olen ollut lomalla nyt jo yli viikon. Yritin kirjoittaa tänne viime tiistaina, mutta en saanut mitään järkevää sanotuksi, koska minulla ei ollut mitään, mistä valittaa. Jätin asian silloin sikseen, mutta aloin miettiä sitä uudelleen tänään. Miksi on niin vaikea kertoa kuulumisistaan silloin kun kaikki on hyvin? Pelkään kai olevani leuhka tai jotain. Ja tämähän ei siis koske ainoastaan blogin kirjoittamista vaan ylipäätään hyvien asioiden kertomisestä eteenpäin missä muodossa tahansa.

No, yritän silti.

Minulla menee siis todella hyvin. Loma alkoi viime maanantaina, ja olen päässyt mielestäni irti kaikista työpaineista. Tässä on tietysti auttanut myös se, että sain vihdoinkin varmistuksen siitä sisäisestä siirrosta, jota hain helmikuussa. Aloitan siis työt uudessa paikassa elokuun alussa! Sitä ennen palaan vielä muutamaksi viikoksi vanhaan paikkaan, mutta uskon selviäväni siitä hyvin, kun tiedän, että pääsen pian pois.

Meillä ei ollut mitään suunnitelmia lomani suhteen. Ei siis ole ollut pakko tehdä mitään, ja niinpä olen saanut tehtyä vaikka mitä. Olin ennen loman alkua kyllästynyt kaikkeen häihin liittyvään, enkä saanut itsestäni irti yhtään mitään. Viime viikolla kuitenkin ostimme sormuksen, kävimme juhlapaikalla, sovimme kirkkoharjoitukset, aloitimme koristeluiden suunnittelun ja kävimme kukkakaupassa keskustelemassa vaihtoehdoista. Varasin itselleni häämeikin ja kävin ostamassa hiuskoristeen. Sulholle ostimme uudet kengät. Vähitellen on alkanut tuntua siltä, että ehkä jotain vielä saadaan aikaiseksi.

Kävimme myös ostamassa tandempyörän, jonka hankkimisesta olemme jo jonkin aikaa puhuneet. Ensin ajattelimme, että voisimme pyytää sitä häälahjaksi, mutta tarkemmin ajateltuamme tulimme siihen tulokseen, että pyörää ei ole järkeä hankkia vasta syyskuussa, kun parhaat pyöräilykelit on jo takanapäin. Nyt olemme ajelleet eripituisia lenkkejä lähiympäristössämme, ja on muuten kivaa! Jännitin alkuun, koska onhan tuollaisen härvelin ohjaaminen vähän vaikeampaa verrattuna tavalliseen pyörään, mutta äkkiä siihen tottui. Keskusteleminen ajaessa onnistuu myös todella hyvin, paljon paremmin kuin jos molemmilla olisi oma pyörä (joka meidän tilanteessamme ei edes ole mahdollista).

Lisäksi olen ehtinyt laittaa pihaa, tai siis olen kaivanut jonkin pihantapaisen esiin tuolta viidakosta. Olen siivonnut vaatekaappini niin, että kesävaatteet on taas helposti saatavilla (suunnittelin tämän tekemsitä noin huhtikuun alusta asti). Olen lukenut kirjoja, sekä yksikseni että ääneen sulholleni. Koko eilisen sunnuntaipäivän makoilimme sängyllä kirjaa lukien, lukuunottamatta pientä pyörälenkkiä.

Ai niin, kävimme myös hammaslääkärissä. Sinne menemistä oli ehditty lykätä jo yli vuosi (hups), tosin aika oli varattu jo aikoja sitten, mutta nytpä ei tarvitse ajatella sitäkään taas pariin vuoteen.

Nyt aion yrittää pysyä positiivisena koko loppuloman ja vielä sen jälkeenkin. Elämä on paljon kivempaa näin.

Valitettavasti nämä negatiivissävytteiset postaukset eivät ole vielä loppuneet, koska tällä hetkellä nyt vaan ottaa päähän. Tänään seuraavaa:

Sulhoni näkövamma johtuu harvinaisesta silmäsairaudesta, josta oikeastaan kukaan ei tiedä mitään. Sairauden etenemistä (jota ei onneksi ole vuosiin ollut) seurataan n. puolen vuoden välein kontrolleissa yliopistollisessa keskussairaalassa. Tai siis niin olisi tarkoitus.

Viimeisen vuoden aikana kontrolleja on ollut useammin, aluksi siksi, että sulhoni toista silmää (sitä näkevää) leikattiin marraskuussa ja uudelleen tammikuun lopussa. Nyt leikkauksen jälkeiset kontrollit ovat loppuneet, ja rytmin olisi pitänyt palata takaisin tuohon kerran puolessa vuodessa.

Kuten jo sanoin, sairaus on harvinainen, ja jokainen lääkäri vuorollaan kummastelee, että voiko sulhoni silmällä ylipäätään nähdä mitään. Jokainen vuorollaan on sitä mieltä, että kai siellä kaikki on kunnossa, kun edellisen lääkärin muistiinpanoissa sanottiin, että tältä sen kuuluu näyttää.
Onko oikeasti liikaa vaadittu, että sama lääkäri katsoisi sitä silmää edes kahdella peräkkäisellä kerralla?!

Viime kontrollikäynnillä normaalin tarkastuksen jälkeen meitä pyydettiin odottamaan käytävässä, että leikkaava lääkäri tulee vielä katsomaan, onko kaikki varmasti kunnossa. Tämän kyseisen lääkärin mielestä kaikki oli kai ihan ok, mutta kun hänellä ei ollut kokemusta, niin eipä hän voinut olla varma. Odoteltuamme parikymmentä minuuttia lääkäri tuli sanomaan, ettei tämä toinen lääkäri tulekaan, että heihei vaan ja seuraava aika tulee postissa. Sanoi vielä, että silloin pitäisi tämän leikkaavan lääkärin sitten tulla katsomaan, miltä silmä näyttää.

No, se aika oli tänään, ja olimme jo varautuneet odottelemaan kauan, leikkaava lääkäri kun on kiireinen mies, ja ymmärrämme sen oikein hyvin. No, eipä näkynyt leikkaavaa lääkäriä, eikä edes sitä, joka viimeksi silmän oli tutkinut (eikä ketään niistä, jotka silmää tutkivat viime vuonna leikkausten aikaan), vaan taas uusi lääkäri! Ymmärrän kyllä sen, että sulhoani halutaan käyttää "opetusvälineenä" yliopistollisessa keskussairaalassa, ja minusta se on hyväkin, jos joskus näille lääkäreille tulee vastaava tapaus vastaan. Mutta ei se saa olla pois sulholtani! Tulisi itsellenikin paljon mukavampi olo, jos tämä leikkaava lääkäri (joka siis tuntee sulhoni tapauksen jo vuosien takaa) edes vilkaisisi sulhon silmää ja sanoisi, että kaikki on kunnossa.

Tällä kertaa saimme uuden kontrollin kahden kuukauden päähän, ei siis puolen vuoden päähän, niin kuin kuuluisi. Ja arvatkaapa miksi? No siksi, että tämä uusi lääkäri sanoi, että joku "parempi" lääkäri katsoo sitä silmää silloin kahden kuukauden päästä! Silmässä ei siis ole mitään vikaa, mutta varmuuden vuoksi.

Ei vaan kauhean kauaa huvita ajella tuonne sairaalaan kuuttakymmentä kilometriä suuntaansa ja maksaa kolmenkympin poliklinikkamaksua ihan vaan varmuuden vuoksi, kun asian voisi hoitaa toisinkin.

Annoimme asiasta palautetta myös sairaalalle, katsotaan, onko sillä mitään vaikutusta. Ja hei, saadaanhan me Kelalta matkakorvausta, huikeat 4,70 per matka.

Varoitus: tämä teksti sisältää suuren luokan avautumista. Tänään ei ole hyvä päivä, eikä yltiöoptimistikaan jaksa olla positiivinen.

Oikeastaan kyse ei ole edes vain tästä päivästä, vaan jo useamman viikon kestäneestä ketutuksesta (tähän sopisi paremmin se v-sana, mutta koska yritän antaa itsestäni sivistyneen kuvan, en käytä sitä).

Suurin ketutuksen aiheuttaja on tällä hetkellä työ. Olen jo pitkään painiskellut sen asian kanssa, etten halua jatkaa nykyisessä työpaikassani. Olen siis päiväkodissa töissä, ja koska satun asumaan alle puolen kilometrin päässä työpaikaltani, olen käytännössa katsoen aina töissä. Harvoin pääsee lähtemään yhtään minnekään ilman, että jossain törmää joko lapsiin tai vanhempiin. Aluksi tämä ei juuri häirinnyt, haittasi ainoastaan lenkkireittien valitsemista. Nykyään tämä tilanne ottaa päähän joka päivä melkein koko ajan. Yhtään ei auta sekään, että sulhoni on ollut samassa työpaikassa, joten myös hänet tunnetaan. Hän oli myös etenkin lasten keskuudessa niin suosittu, että lähikauppareissut kuluvat lähes kokonaan hyllyjen välissä piilotteluun. Lasten vanhemmat myös kyselevät hänen kuulumisiaan, ja joka kerta mieleni tekisi vastata, ettei muuten kuulu sinulle (niin kuin ei muuten kuulukaan, mutta olen niin mukava, että vastaan jotakin ympäripyöreää ja kiroan vasta kotona).

Olen hakenut sisäistä siirtoa, mutta koko kaupungin sisäiset siirrot pantiin jäihin sellaisesta syystä, jota minulle ei kerrottu. Keskustelin asiasta pomoni kanssa (ensimmäisen kerran jo helmikuussa!) ja kerroin hänelle, etten voi enää olla ensi syksynä töissä talossamme. Hän oli ymmärtäväinen, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ottanut minua tosissaan, koska pari viikkoa takaperin hän sijoitti minut ensi syksyn ryhmään. Kävin viime torstaina työterveudessä keskustelemassa tilanteestani (selviä työuupumuksen merkkejä), ja siellä luvattiin auttaa minua saamaan siirto. Otin yhteyttä ylempään tahoon, mutta mitään ei ole kuulunut. Tilanteen etenemättömyys ottaa päähän ja rankasti. Olen siis jo jonkin aikaa sitten päättänyt, että jos en siirtoa saa, irtisanon itseni ja etsin töitä muualta. En vain haluasi ryhtyä siihen, kun vakipaikka kuitenkin tällä hetkellä on...

Tätä soppaa sekoittaa myös tulevat häät, jotka ovat kuin ovatkin aiheuttaneet ketutusta. En voi sanoa, että oikeastaan stressaisin, vaan tällä hetkellä koko tapahtuma tuntuu vastenmieliseltä. En ole perumassa häitä, tiedän että tämän ketutuksen aiheuttaa tuo työtilanne, mutta se heijastuu myös siihen hyvin vähäiseen yksityiselämään, joka minulla on. Sulho alkaa olla kyllästynyt ainaiseen valitukseeni, vaikka olenkin yrittänyt vähentää sitä.
Niin, ne häät. Ajatus naimisiinmenosta ei ahdista oikeastaan ollenkaan, ainoastaan se, että minusta tulee rouva, aiheuttaa pienen ikäkriisin. Haluaisin olla jo naimisissa, mutta häiden järjestely ei innosta tällä hetkellä lainkaan. En kuitenkaan halua sysätä valmisteluja muiden harteille, kaasonikin on niin kiireinen, että tuskin ehdimme nähdäkään. Tällä hetkellä meillä on tapahtumapaikat, ruoka, puvut ja valokuvaus, joten jotain saadaan kyllä aikaiseksi, vaikkei kunnon motivaatiota enää löytyisikään. Energiaa ei vain yksinkertaisesti löydy, vaan kaikki virta kuluu työpäivään.

Sitten ottaa vielä päähän se, että jatkuva pieni sairastelu (flunssaa yms, joka ei oikeuta sairaslomaan) ja väsymys ovat aiheuttaneet sen, etten ole yksinkertaisesti jaksanut harrastaa mitään liikuntaa. Tiedän, että pienestäkin lenkistä tulisi hyvä ja pirteämpi olo, mutta en saa itseäni ylös koneelta/sohvalta/sängystä. Herkkuja kyllä maistuu sitten senkin edestä, ja silloin kun jaksan välittää, ärsyttää niin perhanasti.

En aio valittaa Lilyn uudistuksista, vaikka mietinkin, mahtaako kukaan enää löytää blogiini, kun itse en ole kauheasti jaksanut noita julkaisuja selailla. Omaksi iloksenihan minä täällä kirjoittelen, mutta kyllähän sitä silti toivoo, että edes joku lukisi, muutenhan voisi ihan hyvin pitää perinteistä päiväkirjaa ihan vain itselleen.

Että ei mulla muuta tänään.

Flunssa on pahentunut niin, ettei henki meinaa kulkea ja välillä rinnasta pistää. Olin aamupäivän töissä, kunnes totesin, että taitaa kuitenkin olla parasta soittaa työterveyteen.

- Niin ei meillä ole enää tälle päivälle lääkäriaikoja, mutta hoitajalle voit tulla.

Okei, menin sitten työterveyshoitajalle, joka kyseli pari kysymystä. Otettiin tulehdusarvot, jotka olivat vähän koholla.

Hoitaja totesi saman kuin ajanvarauksessa. Ei ole vapaita lääkäriaikoja enää tänään.

- Soita heti huomenna aamulla ajanvaraukseen, että saat lääkärin huomiselle. Jos pahenee, mene päivystykseen.

Aha. Kiitos taas tästäkin. Eikä ollut muuten ensimmäinen kerta, kun en saa työterveydestä aikaa samalle päivälle. Viimeksi menin Mehiläiseen. Nyt taidan jäädä odottelemaan huomista, kun en sentään kuolemaa tee. Ainakaan vielä.

Tänään on vähän sekava olo. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa katselemassa/sovittelemassa hääpukuja, ja niinhän siinä kävi, että ostin itselleni puvun.

Oho. Olin kuvitellut, että hääpuvun hankkimiseen kuluu paljon enemmän aikaa pidemmällä aikavälillä, mutta ei. Kolmas liike, jossa kävin, siellä ensimmäinen puku, jota sovitin, ja se oli siinä.

Pientä epäröintiä aiheutti ajatus: voiko tää olla oikeasti näin helppoa. Pyöriskeltyäni aikani peilien edessä totesin, että kyllä voi.

Etukäteen olin pelännyt, etten saa täydellistä pukua mistään. Olin nähnyt painajaisia, joissa lähdin morsiuspukuliikkeestä ovet paukkuen ja kyyneleet silmissä.

Hämmästystäni lisää se, että vielä tänään aamulla en tiennyt, millaisen puvun haluan. Tiesin muutamia juttuja, joita ehdottomasti en halunnut, ja tärkein kritteri oli, että puku peittää rintamukseni niin, etten tunne itseäni vilauttelijaksi.

Pukuun tehdään vielä muutamia muutoksia, jotka myyjän mukaan ovat ihan pieniä muutoksia, vaikka omasta mielestäni ne ovat kyllä aika suuria: vetoketjun tilalle vaihdetaan nyörit, jotta muutaman kilon heitto sinne tai tänne ei aiheuta katastrofia, laahus poistetaan, jottei sulhoni (tai kukaan muukaan) kompastu siihen, ja olkaimettomaan pukuun lisätään olkaimet, jotta en ole koko ajan nykimässä pukua ylöspäin (tiedän että tekisin niin, vaikka puku oikeasti pysyisikin päälläni ilman olkaimiakin).

Häävalmistelut ovat siis hyvällä mallilla, suurimmat stressinaiheuttajat on nyt saatu pois päiväjärjestyksestä: pitopalvelu on varattu ja mekko ostettu. Häissämme siis ainakin syödään, eikä meistä kummankaan tarvitse olla alasti.

Tykästyin Anna Puun Säännöt rakkaudelle -biisiin heti, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa, vaikken tiennyt miksi. Mitä ilmesimminhän biisi kertoo salasuhteesta/pettämisestä, ja kyseinen aihe ei kyllä ole millään lailla läheinen.

Tänään ajelin auringonpaisteessa kesken työpäivän koulutukseen, ja Säännöt rakkaudelle alkoi soida radiossa. Silloin se iski: keksin miksi biisi kolahtaa niin kovaa.

Olemme nimittäin sulhoni kanssa tavanneet työpaikalla. En tiedä, kuinka tavallista se on, mutta näin äkkiseltään ei tule omasta tuttavapiiristä ketään muuta. Jotenkin edelleen asiasta puhuminen on vaikeaa, koska koen, että suhteemme oli väärin. Eikä nyt pidä ymmärtää, että suhde olisi jotenkin häirinnyt kummankaan työntekoa, vaan ihan oikeasti pidimme työelämän ja yksityiselämän hyvinkin tiukasti erillään. Emme siis kertoneet suhteestamme heti työyhteisössämme.

Siitä päästäänkin sitten takaisin rakkauden sääntöihin:

Emme saa haluta toisiamme, niin että valehdellaan töissä koskaan työkavereillemme.

Emme saa katsoa toisiamme, niin että totuuden paljastamme.

Emme saa tarvita toisiamme, niin että vajotaan. Emmekä elää voi omillamme.

Emme saa hylätä toisiamme, entä jos sittenkin rakastumme?

Tätä kirjoittaessakin mieleen palaa se aika, jolloin salailumme oli pahimmillaan. Olo oli ahdistunut, mutta pelko siitä, että on tehnyt jotakin väärää, oli liian suuri. Ja edelleenkään, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, en pidä siitä, jos työkaverini vitsailevat asiasta. Itse olen siis edelleen samassa työpaikassa, mutta sulhoni ei.

Ja vielä tuosta biisistä. Tykkään tuosta "Emme saa tarvita toisiamme"-kohdasta erityisesti, koska ajattelen sen niin kuin protestina. Tuntuu, että nykyään vallalla on sellainen käsitys, että parisuhteessakin täytyy olla itsenäinen ja toisesta riippumaton, mutta minä olen kyllä eri mieltä. Minun mielestäni parisuhteessa kuuluu tarvita toista, eihän siinä muuten ole mitään järkeä!