Ladataan...

Olen käynyt zumbassa jo kolmisen vuotta. Tykkään zumbasta ja etenkin meidän zumbaohjaajastamme. Zumbatessani kuvittelen näyttäväni yhtä hyvältä kuin hän, onneksi treenisalissamme ei ole peilejä väittämässä muuta.

Zumba ei kuitenkaan ole mikään helppo laji. Kolmessa vuodessa olen huomannut ainakin seuraavia kompastuskiviä:

- Aina kun on oppinut koreografian niin hyvin, ettei koko ajan joudu tuijottamaan ohjaajaa niska kenossa, biisi vaihtuu. Yleensä vielä se biisi, josta itse pitää eniten, vaihtuu ensimmäisenä. Se kaikkein kamalin renkutus pysyy ohjelmassa läpi vuoden tai jopa kaksi.

- Askelkuviot on mahdollista oppia nopeasti. Eteen ja taakse ja sivulle ja ympäri. Hyvin menee, eikö vain? No niin, nyt ota kädet mukaan!
(Meillä on yksi koreografia, jossa pääasiassa hypitään kädet lanteilla. Jos pidän kädet lanteilla, liikkeistä ei tule mitään. Kun annan käsien heilua vapaana, pysyn suurinpiirtein muiden mukana.)

- Tissien hytkytys. Se ei ole mahdollista. Minulla on jopa melko paljon potentiaalista hytkyteltävää, mutta ei. Tai sitten minulla on liian tukevat urheilurintaliivit.

- Lantionpöyritykset. Tai siis toiseen suuntaan onnistun pyörityksissä sen verran hyvin, että voin kuvitella tekeväni niin kuin kuuluu. Toiseen suuntaan ei mene millään. Ei hitaissa biiseissä eikä varsinkaan nopeissa. Olen siis todennut, että minulla on yksisuuntainen lantio. Täytyypä ommella jumppahousujen toiseen lahkeeseen kielletty ajosuunta -merkki.

- Lähteminen. Tämä koskee kyllä kohdallani ihan mitä tahansa liikuntaa. Kuinka vaikeaa voi olla lähteä kotoa johonkin sellaiseen, mikä on kivaa ja jonka jälkeen on kiva olo? Enkä voi edes syyttää matkan hankaluutta, koska treenisalille on kotioveltani noin kolmesataa metriä.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tasan viikko sitten isäni soitti ja kertoi, että pikkuveljeni oli ajanut autolla ojaan. Tottakai heti kysyin, miten kävi. No, veli selvisi täysin vammoitta, mutta auto meni romuttamolle. Ulosajo ei vaikuttanut kovinkaan pahalta, mutta sopivasti auto oli luisunut kiven päälle ja kivi oli tunkeutunut moottoriin. Isä sanoi hiukan kummastelleensa, kun auton molemmat peilit olivat rikki, mutta veljellä ei ollut mitään muistikuvaa, miten ulosajo oli käynyt.

Tämän viikon alussa isä kävi katsomassa autoa, tällä kertaa valoisaan aikaan. Ehjää peltiosaa ei tainnut olla ollenkaan. Auton katossa kuljettajan puolella oli viisi senttiä syvä lommo, joten auton on täytynyt kierähtää katon kautta ympäri. Jos turvavyötä ei olisi ollut, minulla ei ehkä olisi enää pikkuveljeä.

Tämä tarina oli pakko jakaa, koska miehellänikin on välillä sellainen asenne, ettei nyt ainakaan lyhyillä matkoilla turvavyötä tarvitse käyttää. Pikkuveljeni oli tulossa treeneistään, muutaman kilometrin matka, jonka hän ajaa monta kertaa viikossa. Ulosajo sattui alle kilometri ennen kotipihaa.

Menetimme tässä tapauksessa peltiä ja rahaa. Ilman turvavyötä olisimme voineet menettää jotakin paljon arvokkaampaa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Meillä oli eilen työpaikan pikkujoulut. Teimme päivämatkan Tallinnaan. Olen ennenkin käynyt Tallinnassa, ja tykkään kyllä kaupungista sinänsä. Viime kerrallakin alkoi ärsyttää se, kuinka paljon suomalaisia oli liikkeellä (olimme silloin itse matkalla useamman päivän), mutta tällä reissulla tunsin häpeäväni kansalaisuuttani.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin valmiilla pakettimatkalla, eli reissussa oli mukana bussi, joka ajoi ensimmäisenä Tallinnan satamasta viinakauppaan. Kaupan parkkipaikalla oli toistakymmentä samanlaista bussia, ja kauppa oli aivan ääriään myöten täynnä suomalaisia, jotka hurmoksessa lastasivat laatikoittain kaikkea mahdollista alkoholipitoista kärryihinsä. Kärryt sai työntää suoraan bussin viereen, josta laatikot vain nosteltiin kyytiin. Olin kaupassa sisällä ehkä viisi minuttiia ja totesin, että nyt tuntuu niin pahalta, että täältä on päästävä ulos.

En tuomitse, mutta en myöskään ymmärrä. Olen itsekin tuonut Tallinnasta edellisiltä reissuiltani pari laatikkoa olutta tai lonkeroa, vaikka en niitä itse juokaan, mutta tämä oli jotain muuta. Ihmiset jyräävät kärryillään hullunkiilto silmissä ja ostavat enemmän kuin jaksavat kantaa. Onhan alkoholi siellä halvempaa, mutta silti. En ollut aiemmin tajunnut, millaista viinarallia nämä matkat ovat, naureskellut vain omille kolmen laatikon virityksilleni, että mahdankohan jaksaa kantaa nämä autoon.

Minä lähdin Tallinnaan katselemaan tunnelmallisia joulumarkkinoita ja viettämään yhteistä aikaa työkavereiden kanssa. Toisilla on toisenlaiset motiivit, ja voi olla, että joku pitää minua typeränä, kun en osannut hyödyntää sitä mahdollisuutta että viina on puoli-ilmaista!

PS. Niille, jotka ovat aiemminkin lukeneet juttujani, pahoittelen viimeaikaista hiljaisuuttani. Taukoa ei pitänyt tulla, eikä siitä pitänyt tulla pitkää, mutta mitä pidemmäksi tauko venyt, sen vaikeammalta tuntui aloittaa taas.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minulla on blogikriisi. Häistämme on jo puolitoista viikkoa, enkä ole kirjoittanut niistä vielä sanallakaan. Jo ennen häitä kirjoitin monta jutunalkua ja pyyhin ne sitten pois, enkä julkaissut mitään. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi kirjoittaa, ja oikeastaan aikaakin olisi yleensä ollut. En vain saa ajatuksiani järjestymään niin, että saisin aikaan luettavaa ja edes jollain tasolla viihdyttävää tekstiä.

En perustanut tästä blogista alunperin hääblogia, mutta viimeaikojen jutut ovat pitkälti pyörineet hääaiheen ympärillä. Nykyisin olen siis sokean miehen vaimo, mutta en ajatellut muuttaa blogin nimeä, koska tuo alkuperäinen ainakin omaan korvaan kuulostaa iskevämmältä. Tai jotain. Kirjoitan ehkä vielä jossain vaiheessa hääaiheisia juttuja (esim. siitä, mitä mikäkin loppujen lopuksi maksoi, kunhan jaksan koota kaiken yhteen). Muutamista parhaista ideoistammekin voisin kirjoitella, kunhan pääsen yli paljastumisen pelostani, kun rakas aviomieheni meni paljastamaan kaasolleni, että minulla tämmöinen blogi on...

Tällä hetkellä siis vallitseva tunne on väsymys. Tietysti häiden aikaan valvomisellakin on osuutta asiaan, mutta suurimmaksi osaksi uskoisin tämän olon johtuvan uudesta työpaikasta, jossa siis aloitin elokuun puolessa välissä, olin kaksi viikkoa töissä, sitten yhden lomalla ja nyt sitten olen ollut siellä puolitoista viikkoa. Välillä tuntuu, ettei sitä osaa ollenkaan tehdä työtään, vaikka perusasiat nyt ovat melko samalla tavalla kuin ennenkin. Väsymyksestä huolimatta pidän työstäni nyt enemmän kuin viime keväänä, ja toivon, että homma lähtee tästä kunnolla rullaamaan. Tämä väsymys on laadultaan enemmän fyysistä kuin henkistä.

Sitten vielä se tosiasia, että häihin liittyvät asiat eivät lopu siihen, että juhlapaikka siivotaan sunnuntaiaamulla. Valokuvaamon koevedokset saimme eilen (kun ajoin kolmisenkymmentä kilometriä niitä hakemaan työpäivän ja yhtiökokouksen välissä), nyt niistä pitäisi valita suurennokset ja kiitoskortit ja muut... Meillä oli myös muutama kertakäyttökamera, joilla vieraat saivat kuvata, ja ehdimme viedä ne toiseen valokuvaliikkeeseen kehitettäväksi vasta viime perjantaina, ja ne olisi saanut maanantaina. Ongelmana vain on se, että liike sulkeutuu viideltä, ja olen ollut töissä vähintään neljään koko alkuviikon. Huomenna ehdimme ne hakea, toivottavasti. Myös kirkossa ja juhlassa otetuista "kunnon" kuvista pitäisi valita, mitkä tilataan. Meillä oli myös vähän erilainen vieraskirja (tästä ehkä lisää myöhemmin), ja se pitäisi väkertää loppuun. Huomenna olen menossa myös poliisiasemalle tilaamaan uuden passin (joka sopivasti vanhenee tämän kuun lopussa) ja ajokortin, koska nimikin vaihtui... Uusi nimikyltti etuoveen saatiin lahjaksi, mutta sen kiinnittämiseen tarvitaan miehen isää, jolla on porakone, ja jotta miehen isä voi tulla meille poraamaan, täytyy ensin ihan vähän siivota. Oma pappani ei jaksanut enää lähteä hääjuhlaan, joten hänen luokseen pitäisi mennä käymään, kunhan vain ensin saadaan edes jotain kuvia. Vapaat viikonloput vain hupenevat uhkaavasti maalipallokauden käynnistyessä...

Onneksi minä olen luonteeltani sellainen, että kun hommia tuntuu olevan liikaa, jätän ne kaikki tekemättä ja teen jotakin, jota ei tarvitsisi tehdä. Kuten kirjoitan tätä blogia (joka ei ilmeisesti olekaan niin kriisissä kuin aluksi luulin) tai pelaan miehen uudella iphonella plants vs. zombies kakkosta.

ps. Jos joku haluaisi lukea jostakin tietystä jutusta liittyen häihin tai ihan mihin tahansa muuhun, otan kyllä toiveita vastaan. Ehkäpä tämä kriisi johtuu pääasiassa siitä, että ideoita on liikaa, enkä osaa valita!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Miten alkaa viimeinen viikko hääjärjestelyiden parissa?
Kamalalla kiireelläkö? Stressaamisella? Sinne tänne säntäilyllä ja panikoinnilla? Sormet verillä askartelemalla? Hermoromahduksella?

No ei, ei ainakaan meillä. Tasan viikon päästä meillä on häät (okei, muttama tunti yli, tähän aikaan olen pukeutumassa), ja aloitimme aamulla katsomalla Pokemonia. Kyllä, ihan kahdestaan. Mahtavaa elämää! (Okei, Pokemon ei ollut enää yhtään niin hyvä kuin silloin, kun sitä ihan oikeasti seurattiin. Sattui vain tulemaan telkkarista silloin kun herättiin...)

Olen koko ensi viikon lomalla, joten kiirettä ei luulisi tulevan missään vaiheessa. Ja koska en tavoittele täydellisyyksiä, se mitä ei ehditä tehdä, jää tekemättä. Tosin yhden stressin oireen olen itsessäni huomannut, nimittäin en muista asioita, joita en ole kirjoittanut ylös. Täytyykin siis soittaa uudelleen kampaajalleni, koska en muista, mihin aikaan sovin meneväni hänelle koekampaukseen (se muistan, että päivä on tiistai).

Tällä hetkellä olo on varsin luottavainen, vaikka välillä meinaa mennä hermo muiden ihmisten juttuihin. Kun pari viikkoa sitten kävimme pitopalvelussa varmistamassa vierasmäärän ja allergiat, kinasin pitopalvelun pitäjän kanssa siitä, tarvitseeko ruokapöydässä olla koristeena ylimääräisiä hörsellyksiä. Minä olin siis sitä mieltä (ja olen edelleen), että ruokapöytä on ruokaa varten, enkä halua pöytään yhtään mitään muuta. En edes sitä kukka-asetelmaa tai kynttilöitä puhumattakaan tylleistä ja sifongeista.
Ja kun toissapäivänä sain töissä pienen haavan sormeeni ja pistin siihen laastarin, kaksi työkaveria sanoi aivan vakavissaan, että voi kamala, morsiamella on kauneusvirhe. En vaan ymmärrä. Ensinnäkin, tämä haava kyllä paranee ennen ensi lauantaita, ja toisekseen, mitä sitten, vaikka sormessa olisikin pieni haava?
Enkä taida edes viitsiä puhua siitä, millaisia keskusteluja käyn äitini kanssa tällä hetkellä, kun kaikki ärsytys purkautuu häneen...
 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Siitä hetkestä asti, kun Kristaliina haastoi muut bloggaajat muistelemaan menneitä, olen ajatellut, että minä myös. Eilen aloitin lueskelemalla vanhoja päiväkirjamerkintöjä, mutta harmikseni huomasin, että noista hetkistä oli tuskin mitään merkintää...

Tänään päätin kuitenkin, että kyllä minä jotain jostakin kaivan ja muistelen oikein kunnolla. Olen siis lukenut vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä, kalenterimerkintöjä, ystäväkirjoja (minulla oli tapana kirjoitella tyhjäksi jääneisiin sivuihin itsestäni...), facebookkia, jopa googlannut! Selasin myös koneellani olevat kuvat, mutta niistä ei ollut paljon apua, koska noina aikoina minulla ei vielä ollut omaa kameraa. Siispä jouduin kaivelemaan muistini syövereitä, ja muistin (tai ainakin luulin muistavani) monia asioita yllättävänkin tarkkaan.

Tällainen minä siis olin:

Elokuussa 1999

Olin 11-vuotias, ja vielä aivan täysin lapsi. Kesälomalla leikin päivät pitkät naapurissa asuvan kolme vuotta nuoremman kaverini kanssa nukeilla, barbeilla, legoilla, pehmoleluilla, vanhoilla lakanoilla jne. (Ellei tämä kesä sitten ollut se, jolloin olimme riidoissa. En kykene muistamaan, koska kaikki lapsuuden kesät olivat samanlaisia, paitsi se yksi, kun olimme riidoissa jostakin aivan typerästä syystä, joka unohtui, kun koulu alkoi syksyllä ja piti taas kulkea samoilla kyydeillä kouluun.)

Kun koulu alkoi, menin viidennelle luokalle. Luokkakaverit olivat ne samat, joista keväällä oli erottu, ja opettajakin oli edelleen se sama, joka meillä oli ollut ekaluokasta asti ja joka edelleen on muistoissani se kaikkien aikojen paras. Välitunneilla leikin luokkalaisteni tyttöjen kanssa, joista yksikään ei enää nykyisin kuulu lähipiiriini. Leikeissämme oli mukana myös silloisia ekaluokkalaisia. Suosikkiaineeni oli äidinkieli, ja englanti oli minulle vaikeaa, vaikka viidennellä luokalla sainkin sellaisen englanninopettajan, jota en pelännyt kovinkaan paljoa. Olin siis hyvin ujo, viittasin todella harvoin ja vastasin vain, jos jotain kysyttiin.

Olin salaa ihastunut luokallani olevaan poikaan. Parin parhaan kaverin kanssa pohdimme usein, kuka tykkää kenestäkin ja mistä sen huomaa. Kouludiscoihin oli pakko päästä, mutta vielä oli harvinaista, että siellä oltaisiin oikeasti tanssittu poikien kanssa, siitä vain haaveiltiin.

Koulukavereitteni ja naapurinlikan lisäksi parhaita kavereitani olivat serkkutytöt, jotka tosin asuivat aivan hirvittävän kaukana (n. 130 km). Emme nähneet ikinä tarpeeksi usein, joten kirjoittelimme toisillemme silloin tällöin kirjeitä. Juhlapäivinä, kun olimme isolla porukalla, keksimme leikkejä, joihin kaikki pystyivät osallistumaan.

Harrastin pianonsoittoa ja kansanopiston kuvataidekoulua. En kyllä ikinä panostanut pianonsoittoon, enkä harjoitellut läksyjä ikinä. Osasyynä oli se, etten kestänyt, kun pikkuveljet (9 ja 4) irvailivat, kun soitin väärin. Kuvataidekoulusta tykkäsin, ja muistan, että tuolloin kursseille ilmottauduttiin jonottamalla koulun tiloissa. Ei siis tietoakaan mistään netti-ilmoittautumisista.

Telkkarista katsoin ainakin Pokemonia (pikkuveljien kanssa) ja Hovimäkeä (äidin ja isän kanssa). Tykkäsin lukea Neiti etsiviä ja viisikoita ja muitakin lasten "rikosromaaneja". Musiikkimakuni oli edelleen melko lapsellinen, kuuntelin mielelläni Smurffeja, Pentti Rasinkangasta ja muita lastenlauluyhtyeitä, tosin kavereiden ystävänkirjoihin piti aina kirjoittaa jotain muuta. Kuuntelin myös äidinperintöjä: Dingoa, Mikko Kuustosta, Pekka Ruuskaa... Näitäkin piti kuunnella kavereilta salaa, koska se nyt vaan olisi ollut älyttömän noloa jäädä kiinni siitä, että kuunteli jotain sellaista, mistä äiti tykkäsi. Tosin vähitellen pienen tytön elämään alkoivat lipua myös Nylon Beat ja Tiktak.

Huhtikuussa 2003

Olin 15-vuotias, kasiluokkalainen ja menossa kesällä riparille. Kävin siis rippikoulun ennakkotunteja, ja tuolloin asenteeni uskontoon oli vielä nokun kaikki muutkin. Vakaumukseni löysin vasta vuosien kuluessa.

Koulussa oli liikaa läksyjä. Otin kouluni vakavasti, ja sain hyviä numeroita. Äidinkieli oli edelleen suosikkien listalla, mutta uudeksi ykköseksi oli noussut ruotsi (tosin sitä ei ihan kenelle vaan voinut tunnustaa, kuinka noloa!). Englanti oli edelleen vaikeaa, koska opettajamme ei osannut opettaa kaltaistani alkeita osaamatonta ujopiimää. En siis edelleenkään viitannut oikeastaan koskaan, vaikka yleensä tiesinkin vastaukset. Tulevaisuuden haaveenani oli ruveta jonkin sortin opettajaksi.

Minulla ei ollut parasta kaveria, ja se ahdisti minua. Kaikilla kavereillani oli joku muu paras kaveri, ja olin usein kolmas pyörä. Kotona leikin edelleen naapurini kanssa, mutta ystävyyteni häneen oli salaisuus (sehän oli noloa, jos kaverina oli joku kolme vuotta nuorempi). Myös se piti salata, että tykkäsin edelleen leikkiä ainakin barbeilla. Podin pieniä kriisejä siitä, etten uskaltanut olla oma itseni ikäisteni seurassa, ja janosin hyväksyntää sellaisena kuin olen.

Ihastukseni vaihtuivat jatkuvasti, joten huhtikuun tilanteesta ei ole muistikuvaa... Tykkäsin välillä niin monesta pojasta, etten itsekään meinannut pysyä kärryillä. Tuonaikaisissa päiväkirjoissa on usein luetteloitu, kenestä tykkään milloinkin eniten. Koulukavereiden kanssa keskusteltiin myös jatkuvasti siitä, kuka tykkää kenestäkin. Tosin kenelläkään meistä ei ollut varmaan edes oikeaa halua mihinkään muuhun kuin siihen ihastumiseen. Tosin pikkuhiljaa (viimeistään kesällä) mieleeni hiipi ajatus eräästä perhetutusta, josta loppujen lopuksi muodostui vuosia kestänyt lähes pakkomielle.

Serkkujeni kanssa olin edelleen paljon tekemisissä, mutta emme edelleenkään nähneet niin usein kuin olisimme toivoneet. Kirjeenvaihtomme oli muuttunut säännöllisemmäksi ja sisällöllisesti paremmaksi.

Sain mopokortin ja uutuuttaan kiiltävän skootterin. Kävimme äidin kanssa ostamassa kypärän moottoripyöräliikkeestä, ja hän muistelee joskus vieläkin, ettei ole varmaan ikinä tuntenut olevansa niin väärässä paikassa kuin tuolloin.

Pianonsoitto oli jäänyt, kuvataidekoulusta en ole varma, saatoin olla siinä vielä mukana. Olin kuitenkin alkanut kirjoitella pieniä tarinoita serkkuni innoittamana, ja niihin kului välillä paljonkin aikaa. Luin paljon fantasiakirjoja ja odotin uusinta Potteria. Kun se kesällä ilmestyi, yritin lukea sitä englanniksi, mutta eihän siitä mitään tullut.

Elämää suurempi tv-ohjelma oli tuolloin australialainen nuortensarja Klaani. Tuota sarjaa seurattiin nenä kiinni ruudussa, ja kaikki menot oli sovittava sen mukaan. Opettelin käyttämään videoidemme nauhoitusta, jottei vaan yksikään sekunti menisi hukkaan. Tuosta sarjasta kirjoittelimme toisillemme serkkujeni kanssa, ja myös kirjoittelimme siitä tarinoita. Naapurissa leikimme klaania aina, kun porukkaa oli enemmän kuin vain me kaksi.

Kuuntelin edelleen Tiktakia ja Nylon Beatia, mutta myös Maija Vilkkumaata, Discoa, ja muita pääasiasssa suomenkielisiä artisteja. Paitsi että The Rasmus taisi olla myös aika kova sana. Äiti oli tilannut Suosikin, ja sitä luin kuin Raamattua.

Maaliskuussa 2009

Opiskelin lastentarhanopettajaksi yliopistossa. Oli meneillään toisen opiskeluvuoden kevät, ja ajatus valmistumisesta vuoden päästä alkoi ahdistaa. Olin edelleen sinkku, ja tuolloin olisin jo oikeasti halunnut asian muuttuvan. Pelkäsin, että jos opiskeluaikana en löydä ketään, en löydä ketään ikinä. Kävi vain aina niin, että ne joista minä olisin tykännyt, eivät tykänneet minusta (jos siis sattuivat asiasta tietämään) ja ne, jotka olisivat tykänneet minusta, eivät kelvanneet.

Yläasteelta ja riparin jälkeisestä seurakuntahengailusta oli jäänyt kelkkaani kavereita, joihin pidin yhteyttä mm. facebookissa. Ongelmana oli se, että jatkuvasti halusin olla muualla kuin siellä missä olin: jos olin opiskelupaikkakunnalla, halusin olla kotikotona ja toisinpäin. Paras ystäväni odotti vauvaa, ja se aiheutti monia kriisejä omassa päässäni; olinhan itse aina ajatellut haluavani lapsia nuorena, olisin halunnut olla kaverini tukena enemmän, olisin ylipäätään halunnut jutella hänen kanssaan enemmän, olin myös hieman mustasukkainen siitä, että en enää olisi hänelle niin tärkeä.

Olin myös saanut opiskeluaikana uusia kavereita, mutta kaipasin syvempää ystävyyttä. Pelkäsin, että en osaisi pitää yhteyttä heihin enää opiskeluiden loputtua (osaan olen pitänyt, suurimpaan osaan en...).

Ajelin bussilla kotikotiin vähintään joka toinen viikonloppu. Suhteeni äitiini oli myrskyisä, emmekä selvinneet kovin monesta viikonlopusta ilman riitaa. Tämä on ehkä niin laaja aihe, että ansaitsee ihan oman postauksen joskus, jos pystyn näitä kipeitä asioita purkamaan.

Asuin siis yksin, ja minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oma telkkari. Katsoin sitä paljon. Minulla oli myös tallentava digiboksi, joten ei haitannut, vaikka suosikkiohjelmani olisivat tulleet silloin, kun olin jossain muualla. Katsoin CSI:tä (niitä kaikkia), Greyn anatomiaa, Todistettavasti syyllistä, Täydellisiä naisia, Lostia, Pakoa, Sinkkuelämää, Huippumallia haussa, Top Chefiä, BB:tä, Muodin huipulle... Katsoin melkein mitä vaan, mitä sattui tulemaan, koska hei, kukaan ei halunnut katsoa mitään toiselta kanavalta samaan aikaan (paitsi ehkä minä, jolloin piti nauhoittaa toinen ja katsoa toinen...).

Luin vähemmän kirjoja, koska katsoin niin paljon telkkaria. Fantasiasta tykkäsin edelleen. Musiikkinmakuni oli pysynyt yllättävän samanlaisena, tykkäsin nimittäin edelleen suomenkielisestä musiikista, etenkin Lauri Tähkästä ja PMMP:stä.

18.9.2009 (vähän myös 19.9.)

Oli perjantai. Olin todennäköisesti ollut päivällä yliopistolla, mutta iltapäivällä/illalla otin suunnan kohti kotikotia. Muistelisin, että olin tuona iltana joutunut jälleen kerran tekemään valinnan, jäisinkö opiskelukaverin synttäreille, vai lähtisinkö kotikotiin (en ole varma, oliko se juuri tuo kerta, mutta jotenkin tuntuu siltä). Valitsin kotikotiin lähtemisen, koska se mahdollisti pääsyn perhetuttujemme luokse, joita näin harvemmin kuin opiskelukavereitani. Muistan, että päätös oli vaikea, ja saatoin ehkä jopa katua sitä joskus.

Selkäni oli kipeä jostain selittämättömästä syystä, ja bussimatka oli yhtä tuskaa. Selvisin buranan voimalla.

Olimme lähdössä viikonlopuksi perheen kanssa reissuun, lauantaina äiti ja iskä olivat menossa Lahteen caravan-messuille, ja meille "lapsille" oli luvattu shoppailuaikaa. Muistan, että shoppailimme ainakin Seppälässä, siellä oli ota kolme maksa kaksi -tarjous. Ostimme ainakin talvitakin veljelleni ja minulle pyjamahousut. Shoppailureissun jälkeen menimme kylään tuttavaperheen luo, joiden tytär oli tuolloin hyvinkin samalla aaltopituudella kanssani. Puhuimme todennäköisesti pojista.

Takaisin perjantaihin: Illalla ajoimme vaarimme mökille, joka on puolessavälissä meiltä kotikotoa Lahteen. Olimme matkalla asuntovaunumme kanssa, koska mökillä emme olisi muuten mahtuneet nukkumaan. Olimme perillä todennäköisesti melko myöhään, mutta aivan varmasti kävimme vielä saunassa ja ehkä jopa uimassakin.

17.7.2010 (+/- viikko)

Olin valmistunut lastentarhanopettajaksi, muuttanut takaisin kotipaikkakunnalleni (en kuitenkaan kotikotiin), saanut töitä syksyksi ja ostanut auton. Minulla oli myös ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oma pyykinpesukone.

Miestä minulla ei ollut vieläkään, ja yksi ihastus päättyi juuri noihin aikoihin tekstariin, jossa todettiin, että ollaan vaan kavereita. Murheeni keskellä olin kuitenkin tyytyväinen itseeni, sillä olin uskaltanut kertoa tunteistani tuolle pojalle.

Valmistauduimme nuoremman pikkuveljeni rippijuhliin, jotka olisivat viikon päästä sunnuntaina. Toinen veljeni oli armeijassa. Olimme ostaneet vanhemmillemme yllätyslahjaksi puutarhakeinun, jota kokosimme isäni ja veljeni kanssa juuri tuona päivänä (luulisin näin, mutta saattoi se olla seuraavallakin viikolla).

Kaiken kaikkiaan pidin tuosta kesästä, en ollut töissä enkä enää opiskellutkaan. Tosin ennen ensimmäistä palkkaa elokuun lopussa rahat olivat tiukoilla, mutta nautin elämästäni. Ehdin viettää enemmän aikaa kavereideni kanssa, nyt kun olimme samalla paikkakunnalla, vaikka välillä kaipasinkin takaisin opiskelijaelämään. Välini parhaaseen ystävääni (siihen, joka sai lapsen) lähenivät uudelleen, ja teimme paljon yhdessä.

 

Share
Ladataan...

Pages