Ladataan...
Sooloartisti

Erinomaista Sanomalehti-viikkoa itse kullekin. Tällä viikolla kouluissa rapistellaan paperilehtiä ja tehdään ryhmätyöesitelmiä media-aiheista niin intensiivisesti että liimaa rapsutellaan sormista vielä ensi viikollakin. Tai sitten ei. Mistä minä tietäisin, olenhan lähtenyt peruskoulusta jo kutakuinkin vuosikymmen sitten. Sanomalehtiviikko on kuitenkin tosiasia. Vuoden teema "Onko tämä totta?" on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. 

Tosiasiat, fakta ja vastuu ovat 2010-luvun Suomessa kovin vaikeita. Sanoma- ja aikakauslehtiä koskee hyvä journalistinen tapa. Kaikkia netissä toimivia mediakanavia tällainen yleismaailmallinen totuuteen nojaava uutisoinnin perusta ei tunnu koskevan. Viime vuoden ehdoton höpöinformation oksentajien ykkönen, MV-lehti, onkin joutunut silmätikuksi (ks. Loppu MV-lehdelle -kampanja). Tämä on aiheuttanut ahdistusta lehden lukijakunnassa. Mielipaha puretaan sitten suvakkihuorittelulla, joukkoraiskaustoivotuksilla ja vihatekstiviestien lähettelyllä kampanjan perustaneille. Iltalehden 24.1. ilmestyneen vihapuhetta käsitelleen kokonaisuuden lähes ainoana hedelmänä nämä nettiraivoajat ovat oppineet kirjoittamaan suvakkihuoran yhteen. Viisi näkyvästi vihapuhetta ja rasismia vastustavaa ihmistä nostettiin haastatteluiden kautta esiin ja ainoa asia mikä meni perille oli kielioppi.

On äärettömän surullista, että ihmiset, jotka vaativat nettijulkaisulta valehtelun lopettamista (ja sivuilla mainostavilta sen tukemisen lopettamista), saavat osakseen uhkailua ja huorittelua. Sen sijaan vapaasti ja huoletta valehtelevaa nettijulkaisua kannustetaan sen omien joukosta jatkamaan, koska "sananvapaus" on tärkeää. Sananavapaudesta vouhkatessa unohdetaan usein kuitenkin siihen sisältyvä vastuu. On aivan sama, miten monta uutista MV-lehti on nostanut ennen valtamediaa esille, jos se säännöllisesti julkaisee kirjoituksia, jotka ovat täyttä potaskaa. Hyvänä tuoreena esimerkkinä tästä toimii Ruskeat tytöt -blogin 27.1. Facebookissa jakama tapaus Nick Cannon kuvituskuvana jutussa, jossa kerrottiin siitä, mitä laittomat maahanmuuttajat hyväksikäyttävät Suomen terveyspalveluita. MV:llä pitäisi olla vastuu myös potaskastaan, mutta tuota vastuuta se ei halua ottaa.

Valheiden esiin nostaminen ja valheiksi todistaminen ei kuitenkaan auta. MV-lehden lukijakunnassa on syntynyt kummallinen tapa suhtautua totuuteen. Jostain syystä valehtelu ei haittaa, koska lehti "uutisoi oikeistakin tapahtumista ja aiemmin kuin suvakkimedia". Lisäksi joukossa on allaolevan esimerkin kaltaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että älykkäillä ihmisillä on maaginen totuustutka, joka erottelee erehtymättä sonnan kullasta.

Ei, ihminen ei kykene aina erottamaan totuutta huuhaasta. Ihminen heijastelee uutta tietoa aina sen valossa, mitä hän on aiemmin kokenut ja omaksunut.    Vuosisatoja maailma oli litteä, koska se vastasi ihmisten arjen kokemusmaailmaa. Olemme tottuneet myös siihen, että uutisoinnilla on tietynlainen muoto. Koska vuosikymmeniä uutismaista sisältöä on koskenut tietyt journalistisen julkaisemisen eettiset periaatteet, olemme oppineet luottamaan uutismuotoon kirjoitettuun tietoon. Tämä tottumus on haitta tilanteissa, joissa luemme uutista matkivaa tekstiä, jonka kirjoittamismotiivi on jossain muualla kuin neutraalin tiedon kansalaisille saattamisessa. Ylen Kuningaskuluttaja onkin julkaissut aiheesta mainion tekstin.  

Kun ihminen pelkää muuttuvaa maailmaa, hän herkästi hakee vastakaikua peloilleen. Niitä tarjoaa mm. MV-lehti. Kun muukalaiset pelottavat, on heitä hieman helpompi vihata, kun on olemassa media, joka antaa kaikupohjan omille peloille. Kauhutarinoita (tosia / keksittyjä / puolitosia) raiskaus-ryöstö-murhaavista maahanmuuttajista ja sähkömagneettisen säteilyn haitoista jakamalla saadaan luotua itseään ruokkiva pelon ilmapiiri ja kävijämäärältään mainostajia kiinnostava nettisivusto. Otsikointi ja sisältö jatkaa muuttumistaan entistä synkempään ja karmaisevampaan suuntaan, sillä kauheuksiin tottunut lukija himoitsee entistä karmeampaa luettavaa harhaisen maailmankuvansa pönkittämiseksi. 

Kyllä minä ymmärrän, että joitain ihmisiä pelottaa. Pelottaa minuakin. Minä tosin en pelkää satunnaista pusikosta syöksyvää puskaraiskaajaa, minä pelkään vihaa. Vihaa, joka tekee meistä sokeita ja typeriä. Vihaa, jonka lietsomisesta Espanjassa asuva Ilja saa suuria mainostuloja. Vihaa, joka ajaa meidät HUUTAMAAN CAPS LOCKILLA TOISILLEMME TIEDON VALTATIELLÄ!!!11!!!1! Viha kun ei ratkaise mitään. Se ei muuta maailmaa paremmaksi. Se ei tee kestää kunnon kansalaista. Viha luo vain lisää vihaa ja pahoinvointia. Ja mainostuloja ex-liivijengiläiselle.

Siksi näin Sanomalehtiviikolla minä toivoisin että me täysi-ikäisetkin kehittäisimme medialukutaitoamme. Olisi ihanaa, jos kykenisimme hetkeksi riisumaan epäluulon linssit silmiltämme ja hakemaan tietoa itsenäisesti. Olisi hienoa, jos kykenisimme ensisijaisesti uskomaan hyvää kanssaihmisistä ja halveksumaan heitä vasta sitten kun he antavat sille aihetta. Erityisen mainiota olisi, ettemme antaisi vihan ja pelon ohjata itseämme.

 

 

Kirjoittaja on tavan kansalainen, tolkuton ihminen ja kahvinjuoja,
joka ei kuulu Illuminatiin tai Bilderberg-ryhmään

Share

Ladataan...
Sooloartisti

"Hei", sanon, sillä joskus se pitää vain päästää suustaan. Tervehdys, merkki siitä, että on saapunut tilaan ja aikoo ottaa sieltä itselleen paikan. Tervehdys on oman ja muiden läsnäolon tunnustava sana. On kohteliasta ilmoittaa saapumisestaan ja todeta olemassa olonsa joukon osana.

Nyt minä olen täällä. Voisin olla jossain muuallakin, mutta digipresenssin luominen on muuttunut kertakaikkisen vastustamattomaksi. Aion käydä täällä useamminkin. Uteliaana, skeptisenä, hurmioituneena, tylsistyneenä, villasukissa ja paljain varpain.

Täällä.
Minä.
Täällä.
Ah.

Mikäli olen jotain oppinut elämästä ja blogaamisesta, niin tällaisissa ensimmäisissä postauksissa pitäisi esitellä hieman itseään. Liikaa ei kuitenkaan saa kertoa tai mennä liian intiimiksi. Ei pitäisi paljastaa sukutraumoja, piileviä sairauksia tai ladella koko ihonhoitorutiiniaan. Ei saa paljastaa missä asuu. Ketään ei kannata haukkua, sillä jos haukkuu, niin blogin ainoiksi lukijoiksi vakiintuvat mustamaalatuiksi tulleet yksilöt. Jos ihan tarkkoja ollaan niin mitään ei kannata kertoa, koska Illuminati, MV-lehti, Bilderberger, ufot, Stasi, FSB, FBI, CSI, wikipedia, SUPO, SÄPO ja Naurunappula. Blogaajan tulee vain sopivan huolestuneisuuden merkiksi nyökytellä päätään kulmat kurtussa.

Nyt minä sitten nyökyttelen, hyi hyi maailma.

Pakollisen tuohtumisen hoidettuani siirryn ensimmäisiin paljastuksiin. Olen nuori nainen, yli 20 ja alle 30. Tämän paljastuksen perusteella lukija voi jo luoda jonkinlaisen mielikuvan minusta, mutta vain hataran haamun. Olen antanut itselleni ensimmäisen tilastollisen karsinan, sukupuolen ja ikäluokan. Tämän perusteella monet kuvittelevat tietävänsä minusta jo kaiken: arvomaailmani, kulutustottumukseni, henkisen kanttini ja perhetaustani. Mutta ei, en ole kertonut vielä mitään, mistä voisi ottaa todellisen otteen. Olen pelkkä olettama.

Jos kertoisin koulutustaustani, asuinpaikkani, poliittisen näkökantani, viimeisimmäksi lukemani kirjani ja lempiruokani, alkaisi kuva jo terävöityä. Silti se olisi vasta ääriviivamainen, luonnoksen omainen, pelkkä hahmotelma. Joten en kerro vielä oikeastaan mitään. Vielä ei ole sen aika.

Kerron kuitenkin, että perustin tämän blogin, sillä tunnen siirtymäkauden tyhjyyttä elämässäni. Onhan näitä välitiloja nähty ennenkin, piipahdettu jossain olemisen tavassa ja palattu sitten vanhaan ja turvalliseen. Nyt paluuta ei kuitenkaan tule, sillä tämä on uusi suunta. Kun muuttaa lähes 700 kilometrin matkan muuttuu väkisin vähän itsekin. Oma oleminen, arjen pieniä yksityiskohtia myöden tulee rakentaa uudestaan. Pitää joka päivä kysyä peilikuvalta: kuka sinä oikein luulet olevasi?

Share