Ladataan...
Sparks by K

"Ja tästä piti julkisesti itkeä lehdessä...jo on julkisuudenkipeä naikkonen"

"Kuulosta hiekkalaatikkoleikiltä ja huomionkipeydeltä.."

"Aikuinen ihminen mutta ilmeisen epävarma narsisti joka emotionaalisesti pikkulapsen tasolla, vollottamassa kusipäiden perään. Kehtaakin mokoma kerjätä sympatiaa."

 

Iltalehden kommenttiboksi on tunnetusti myrkkyä, eikä kenenkään itsestään vähääkään välittävän ihmisen tulisi koskaan mennä kurkkimaan sinne. Oli uutinen sitten Kim Kardashianilta näyttävästä oravasta (oikeesti tällainen uutinen on julkaistu) tai Timo Soinin aborttijupakasta, Iltalehden kommenttiboksi todennäköisesti täyttyy kaikenlaisella shaiballa. Erityisesti tämä shaiba tuntuu tulevan sellaisten ihmisten näppäimistöistä, joiden Facebookin profiilikuvassa chillaa huutava aasi (kirjaimellisesti), tikku-ukko tai kuva pelargonioista. Nimikin saattaa olla feikki. Mutta ei se yllätä. Tottakai ikäviä mielipiteitä ja solvauksia on helpompi lausua nimettömänä. Läheiset ja tutut sanoivat, etten saa lukea kommentteja. Mutta kerran kun sinne eksyin, luin sitten kaikki kerralla. Nauratti ja itketti. Mua harmittaa, miten kiireesti ihmiset ovat valmiita tuomitsemaan. Ärsyttää, että joku tekee Iltalehden jutun perusteella musta jotain syvällisiä analyyseja, vaikka kukaan noista ihmisistä ei tunne mua yhtään. 

 

Kyllä mä pelästyin, kun juttu tuli ulos. Se tuli vähän yllättäen, vaikka tiesin, että pian artikkeli julkaistaan. Edelleen seison jokaisen sanani takana, vaikka tänään huomio on tuntunut mulle vähän liialta. Prismassa käydessäni olin ihan varma siitä, että joka ikinen ihminen tunnistaa mut. Äiti kysyi kotona, että ovathan yhteystietoni salaiset. Eikä syyttä. Ihmiset osaa olla julmia, hulluja ja aika fanaattisia. Ja niin ilkeitä!

 

 

Mutta ihmiset osaavat myös olla ihan mielettömän rohkeita, avoimia ja kaikinpuolin rehellisiä. Ihmiset osaavat olla fiksuja, ajattelevaisia ja ihan helvetin sinnikkäitä. Ja sen mä olen saanut todistaa taas tänään, kun jokaisen somekanavan kautta ihmiset ovat jakaneet mulle omia kokemuksiaan. Jonkun on hylännyt isä, jonkun sisarpuolet, joku taas hylkäsi ystäväporukkansa itse, koska siinä oli niin paska olla. Ja vitsi että juuri te ihmiset olette syy, miksi mä voin antaa kasvoni tälle asialle. Mä voin olla se hylätty ihminen vaikka ikuisesti, jos se auttaa muuttamaan asenteita ja rohkaisee puhumaan vaikeasta asiasta.

 

Multa on kysytty, miksi kirjoitin blogitekstin siitä, kuinka ystäväni hylkäsivät minut. Miksi kirjoitin niin avoimesti ja miksi annoin omilla kasvoillani haastattelun Iltalehdelle. Ja vaikka mun ei tarvitse todistella kenellekään mitään, haluan silti sanoa, etten tehnyt näitä juttuja kostoksi. En huomionkipeyttäni, enkä siksi, että mä nyt saan tästä jotain käsittämätöntä mielihyvää. Luulen että tein tän siksi, koska en halua enää hyssytellä. Mulla on oikeesti tästä hommasta sanottavaa ja jos se saa kymmenet tyypit kertomaan omia kokemuksiaan, niin all worth it. Vertaistuki on paras tuki, mitä ihminen voi saada. Sanoin Iltalehdelle, että musta tuntuu usein, että nainen on naiselle susi:

"Kokemukseni mukaan naisten kesken tapahtuu paljon enemmän selän takana puhumista, selkään puukottamista ja muuta ikävää. Toivoisin, että naiset osaisivat myöntää, että tällaista tapahtuu. Vasta sen jälkeen asenteet toisia kohtaan voivat muuttua."

 

 

Mä vihaan tota nainen on naiselle susi -sanontaa, mutta oon pyörinyt tyttöjengeissä koko ikäni ja mulle se on liian usein tarkottanut just tota. Ei aina. Mulla on myös maailman ihanin tyttöporukka, jonka kanssa ollaan pidetty yhtä ala-asteelta saakka. Kyllä mekin kipuiltiin - oli draamaa, itkua, kitkaisia välejä. Mutta me selvittiin siitä työllä ja aidolla rakkaudella toisiamme kohtaan. Säröjen alla oli oikeasti aika hiton siisti tyttöjengi, jonka huumorintaju kolahti yhteen ja meininki oli parhaimmillaan ihan utopistista. Ja niin on edelleen miljoonan vuoden jälkeenkin. Mutta liian usein tapahtuu selkäänpuukottamista, ilkeilyä ja jonkinlaista valtataistelua, etenkin naisten kesken. Sanon naisten kesken, koska en tiedä muusta. En usko ongelman olevan millään tavalla kenenkään perus luonteenpiirre tai vietti. Uskon, että ongelmat ovat oikeesti aika syvällä ihan yhteiskunnassa saakka. Ihan sieltä päiväkodista lähtien meininki tyttöporukoissa saattaa olla juonittelevaa, pahansuopaa ja kateellista. Mun näkemyksen mukaan syy on suurilta osin myös siinä, mitä yhteiskunta tytöiltä ja naisilta odottaa. Pienestä pitäen on hyvä olla nätti, kunnollinen, nöyrä ja asiat siististi ja näpsäkästi suorittava. Pojat rymyää ja remuaa koska ne on vaan poikia, mutta tyttöjen täytyy kivuta voittajiksi eri teitä pitkin. Se on väärin ja siksi mun mielestä raju sukupuolittaminen on täysin perseestä. Se aiheuttaa mittavia ongelmia.

 

Mitä avautumiseen ja sanomisiini tulee, jokainen tulee aina olemaan jollekin jotenkin vääränlainen. Tällä hetkellä mä oon joillekin ihmisille huomionkipeä, wannabe-uhri, kostonhimoinen, julkisuuden etsijä ja lapsellinen marttyyri. Ehkä valehtelija, itsekäs ja ristiriitainen. Mutta tiedän itse olevani rehellinen ja mikä parasta: tiedän olevani tyyppi, joka on saanut muita jakamaan kokemuksiaan vaikeasta ja arasta aiheesta: hylätyksi tulemisesta. Jos kaikki vain hyssyttelevät, mikään ei koskaan muutu. Niinpä aion avata suuni jatkossakin. 

 

Kia

Ladataan...

Ladataan...
Sparks by K

Tuntuu, että elämä on just nyt aika hyvää. Päällimmäisinä tunteina mulla on onnellisuus ja kiitollisuus. Noin viikko sitten julkaisemani teksti kuinka ystäväni hylkäsivät minut saavutti juuri oikeat ihmiset, enkä nyt tarkoita vain hylkääjiä – tarkoitan ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa. On helpottavaa ja kamalaa tietää, ettei ole yksin. Kiusaaminen ja henkinen väkivalta kaverisuhteissa on oikeasti ongelma, ja yllättävän moni on sitä kokenut. Myrskyn jälkeen tuntuu olevan nyt tyyntä. Kiitos tuesta, se merkitsi mulle kaikkea. 

 

 

Vietän pitkästä aikaa Turkuviikkoa ennen kuin kesätyöni alkaa ja toisin kuin luulin, nämä kaksi arkipäivää ovat menneet mun osaltani aika tuijotteluksi. Hommia on hurjasti, mutta mulla on ollut levoton olo ja olen ottanut kaiken irti siitä, ettei ympärilläni ole ihmisiä. Mies on työreissulla ja mulla on aikaa nauttia kodista ja rauhasta ennen uutta haipakkaa. Kuuntelen Spotifya enemmän kuin laki sallii ja kiertelin Turun keskustan kaikki vaatekaupat läpi ilman, että joku hoputti. Ja kävin myös vetämässä Digipiiriä muitten kurssilaisten kanssa. On yllättävän inspiroivaa toimia työttömien fasilitaattorina. Tuntuu hyvältä olla oikeasti hyödyksi, ja sellaisista kouluhommista saan eniten irti. Mutta myönnetään, olen vähän pihalla. Olen tässä parin päivän sisällä missannut lääkäriaikani ja lähtenyt bussilla väärään suuntaan. Parin kuukauden pätkä töissä pakotti suorittamaan kursseja etänä ja monilta osin putosin kelkasta. En tällä hetkellä tiedä, miten tätä Turkua oikein ajetaan. 

 

 

Teen freelancerin töitä aina, kun niitä tarjotaan. Koen, että nyt on se hetki, kun sanotaan kyllä ja ikään kuin myydään itsensä halvalla. Uskon, että tulee aika, kun minulla on varaa valita, vaatia ja sanoa ei. Mutta nyt jaksamiseni rajamailla kerrytän kokemusta ja yritän parhaani mukaan tienata rahaa sen lisäksi, että oppariaihe pitäisi lyödä lukkoon ja rästihommat tehdä, jotta saisin tarvittavat opintopisteet. Nyt tosin olen joutunut lykkäämään paria deadlinea, sillä muuten saattaisin kuormittua liikaa. Tämä on välillä vähän tämmöistä valintaa koulun ja töitten välillä. Olen vedellyt nelosia ja femmoja koko korkeakoulutaipaleeni ajan, mutta pikkuhiljaa olen antanut itselleni luvan lipsua jommasta kummasta suunnasta. Tällä kertaa se lipsumissuunta on koulu, sillä tärkeintä työkokemus eikä ne arvosanat, right? Ronja Salmi puhui ihanasti AdProfitin palkintojenjakotilaisuudessa: Täytyy mennä eteenpäin uteliaalla asenteella, miettimättä turhan paljon urapolkua. Koska sellaista ei ole. Mieluummin pohtii, että mitä kaikesta voi oppia. Mitä itse saa irti tekemästään? Ja ennen kaikkea täytyy muistaa sen, että täydellisesti tekeminen on out ja inhimilliset virheet ovat in.

 

 

Ootko tehnyt niin kuin mä? Vakuutellut itsellesi uudestaan ja uudestaan, että ”kyllä mä jaksan vielä vähän, tää on vain väliaikaista”? Muutaman kuukauden syksyisestä tasoituksesta huolimatta ton lauseen hokeminen on ollut mulle lähes jokapäiväistä. Jaksan hyvin, koska tää on mun juttu. To do -lista tyhjenee lähes ajallaan, mutta toisaalta oon joutunut myös priorisoimaan ja siivoamaan kalenteria. Tehnyt päätöksiä ja lykännyt koulujuttuja viikon, kahden päähän, koska jostain on yksinkertaisesti pakko karsia. Nostan hattua tyypeille, jotka päivästä toiseen jaksavat matkustaa pitkiä työmatkoja. Olen kahden kuukauden ajan matkustanut Turku-Lohja-Helsinki-väliä, joka viikonloppu ja arkipäivä. Teen kovasti töitä unelmieni eteen, enkä valita. Mutta mies huomaa kyllä kotona, miten hajalla joskus olen. Kun tulen pitkästä aikaa Turkuun kotiin, voisin nukkua melkein kellon ympäri. Ja silti herkästi tunnen huonoa omatuntoa, kun joskus pidän vapaapäivän tekemättä yhtään mitään.

 

kolttu Chiquelle / blehat Nelly.com (kaupanpäälle tulee tämmöinen I don't give a fuck -ilme ja halu popittaa Cardi B:tä)

 

Kun nyt katson kalenteria eteenpäin, näen, että tahti tulee kiihtymään. Se kauhistuttaa jonkin verran ja mielessäni on häivähtänyt ajatus opparin lykkäämisestä. Voinko liukua burnoutiin? Olenko jo liukumassa? Miten sen tietää? Vaikka olen kuunnellut loistavia Lily Talks -podcasteja ja haastatellut stressinhallinnan asiantuntijaa, on silti vaikea tietää, missä raja menee. Onneksi mulla on rakkaita tyyppejä lähellä, joiden uskon huomaavan, kun vauhti kiihtyy liian suureksi. Olen tällä hetkellä kuitenkin aika tyytyväinen tähän rentoon asenteeseen, joka on yhtäkkiä laskeutunut minuun. Ihan minimaalinen pisara alisuorittaja-Kiasta, joka lukiossa päätti, ettei tämä paska kiinnosta. Ja sopivasti vaikutteita perfektionisti-Kiasta, joka hinkkaa jokaista hommaa uudestaan ja uudestaan, jotta se olisi just eikä melkein. Nyt fiilis on aika zen. Mutta kohta avaan rästitehtävälistani ja sitten en ehkä enää ole zen. Ehkä otan jonkun kainaloon ja lähden käymään illalla jokilaivoilla.

 

Juonsin muuten Radio Tutkaa syksystä huhtikuuhun. Olen puhunut pornosta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta fiktiossa sekä kaikesta hörhöstä. Siis oikeasti hörhöstä, avasin esimerkiksi numerologian ja chakrojen saloja. Tässä siis linkki yllättävän positiiviseen juontopätkään, jonka jälkipuolella annan piutpaut perfektionismille:
Ihan Kiana: Positiivisuusvyöry

 

Sinä, joka et myöskään vietä kesälomaa: Sä pystyt tähän! Ja jos et pysty, ihan sama! Ei aina jaksa oikeesti.

 

Kia

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Sparks by K

En ole valmis kirjoittamaan tätä tekstiä. Olen vieläkin liian vihainen, katkera ja sekavissa fiiliksissä. Noin puoli vuotta sitten käytin asian analysoimiseen tunteja, öitä ja viikkoja. Tiesin pääseväni yli, olenhan päässyt pahemmastakin. Pitkäksi aikaa helpotti, kunnes pari viikkoa sitten syystä tai toisesta tuska vyöryi takaisin. Monena yönä peräkkäin olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä päässäni ja ajatukset saattavat olla merkki siitä, etten voi enää olla hiljaa.

 

Juliaihminen kirjoitti pari viikkoa sitten ihon alle menevän tekstin siitä, kuinka ihminen ei ole roska, jonka voi vain karsia elämästä. Hesarin ja muiden medioiden jutut hankalien ihmisten konmarittamisesta skippasin, mutta Julian jutun luin. Ja samaistuin. Koska ihmistä ei helvetti sentään voi heittää ulos jengistä vakuutellen itselleen, että se on oikein. Koska se ei ole, eikä ihminen ole roska, jota voit repiä, rytistää ja talloa, kun olet saanut hänestä tarpeeksesi.

 

Luvassa on romaani, jota en voi enempää pätkiä.

 

 

Kun kolme vuotta sitten aloitin opinnot, ajauduin kaveriporukkaan. Siitä tippui jengiä vähitellen, mutta pian meillä oli selkeä neljän hengen klikki. Ensimmäinen vuosi meni minulla mieli osittain sumussa, sillä kävin läpi erittäin rankkaa ajanjaksoa elämässäni. Tukeuduin kuitenkin nopeasti uusiin ystäviin ja he tuntuivat ymmärtävän. Porukan dynamiikka muuttui vähitellen toisen vuoden aikana, kun aloitin uusien opiskelijoiden tuutorina.

Tiedätkö sen tunteen, kun puhut jostain asiasta ja näet sivusilmällä, että joku pyörittelee silmiään jutuillesi?

Se tunne tuli minulle tutuksi. Täytin vaivaantunutta ja jollain tapaa myös vihamielistä hiljaisuutta höpöttäen monologia jostain turhanpäiväisestä. Näihin aikoihin lähennyin yhden porukan tytön kanssa, josta tuli yksi parhaista ystävistäni. Minulla on paljon tuttuja, mutta vain todella pieni määrä minut läpikotaisin tuntevia ystäviä. Yhtäkkiä sellainen löytyi. Hänen kanssaan oli mielettömän hauskaa, eikä hiljaisuus ollut koskaan vaivaannuttavaa. Hän oli hauska ja hyväsydäminen, ja ajatusmaailmamme kohtasivat eri tavalla kuin aiemmin. Ajattelin, että olen onnekas. Vietin tyypin kanssa päivästäni suuremman osan kuin avomieheni kanssa, sillä teimme yhdessä lähes kaikki kouluhommat ja hengasimme vapaa-ajallakin jatkuvasti.

 

 

Kaksi muuta porukan tyttöä etääntyi askel askeleelta, mutta en osannut, enkä ehkä halunnutkaan tehdä mitään. Tuntui vahvasti siltä, että he halusivat etääntyä. Ja he käyttäytyivät seurassani oudosti. Koin olevani porukan jonkinlainen silmätikku, jonka tekemisistä huomauteltiin huumorin varjolla. Jos esimerkiksi heitin läppää siitä, kuinka olen ottanut pari talvikiloa, yksi saattoi sanoa, että ”kyllä sen sun nilkoista huomaa". Kun sitten viimein rohkaistuin kysymään eniten etääntyneeltä missä vika ja mitä voisin tehdä toisin, kaikki meni entistä enemmän solmuun. Syyt etääntymiseen löytyivät minusta. En muka kuunnellut tyypin neuvoja. Puhuin vain itsestäni. En huomioinut häntä. Pidin häntä porukan taakkana. Persoonani oli luonnostaan ärsyttävä. Käyttäydyin parhaan ystäväni kanssa kuin bimbo. Kun taas minusta ainoa virheeni ystävyydessämme oli, etten kysynyt syytä etääntymiseen aikaisemmin. Avomieheni oli huomannut yhteisissä illanvietoissa ystävyytemme nyrjähtäneisyyden jo kauan sitten. Hän kysyi, miksi niin suorasanainen ja itsevarma ihminen kuin minä, annan ihmisten kohdella minua niin halveksuvasti. Miksi annan jonkun painaa minua alas käyttäen leikkimielistä läpänheittoa tekosyynä? En vieläkään osaa sanoa. Luulen, että pelkäsin juuri sitä, mikä lopulta tapahtui – kylmästi hylätyksi tulemista.

 

 

Tasan vuosi sitten lähdin harjoitteluun Helsinkiin. Tein kovasti duunia arkisin, mutta viikonloppuisin yritin ottaa kaiken irti kesästä. En tehnyt aina oikeita ratkaisuja, ja liian usein sunnuntaiaamuisin inhosin itseäni. Ja kohta inhosi parhaan ystäväni uusi poikaystäväkin, joka näki yhtäkkiä minussa syyn kaikkeen, joka ilmeisesti heidän omassa suhteessaan oli vialla. En osaa täysin sanoa mitä tapahtui selkäni takana poissaollessani, mutta kun palasin syksyllä kesken lukukautta takaisin kouluun, vastaanotto tuntui about siltä, kun kylmä rätti olisi heitetty vastameikatulle naamalle. Niinpä en yllättynyt siitä, kun sain näiltä ystäväporukkamme kahdelta tyypiltä pakit suurinpiirtein näillä sanoilla (tai nämä jäivät parhaiten mieleen):

”Mulla ei ole ollut sun kanssa pitkään aikaan enää hauskaa. Me ollaan puhuttu susta paskaa koko kesä. Me ollaan itseasiassa keksitty susta myös lempinimiä."

Naurahdus perään. Ja kyllä, ilmeeni oli about samanlainen kuin sulla juuri nyt. 24-vuotias Kia palasi yhtäkkiä takaisin ala-asteelle ja fiilis oli lähinnä aivan uskomattoman pöyristynyt. Nauratti ja itketti. Siis miten tällaiseen tilanteeseen voi edes joutua? Puhuvatko ihmiset siis toisilleen näin? Ja voi miten toivoin, että homma olisi jäänyt siihen. Mutta se ei jäänyt. En pystynyt enää kannattelemaan tilannetta yksin. Lukuisien ääniviestien ja vastaantulemisien jälkeen olin esimerkiksi parhaan ystäväni poikaystävälle huora ja ämmä, joka piti saada kuvioista pois ja äkkiä. Se oli samaan aikaan hassua ja kamalaa. Hassua siksi, etten yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä näin voimakas tunne minua kohtaan oli saanut alkunsa. Ja kamalaa siksi, että tajusin, kuinka epävakaa tyyppi parhaan ystäväni rinnalla tallustaa. 

 

 

Yksinäisyystutkija Niina Junttila sanoo Lilyn uusimmassa podcastissa, että kun ihminen jätetään täysin huomiotta ja ulkopuolelle, se tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin fyysinen kipu.

Ja kun paras ystäväni soitti minulle viimeisen kerran kertoakseen, ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani, vannon, että kipu tuntui koko kehossani. Ja se tuntui pitkään. Harkitsin yhteisen kurssimme keskeyttämistä. Harkitsin opintojen keskeyttämistä tai vähintään koulun loppuun käymistä jossain muualla. Analysoin tilannetta puhki joka yö kuukausien ajan, mutta joka ikinen aamu itkusta turvonnein silmin lähdin kouluun tekemään sen mitä piti. Oli päiviä, kun toimituksessa oli maailman paras fiilis ja nauroin spontaanisti muiden jutuille miettien, että miksi en ole tutustunut näihin tyyppeihin paremmin aikaisemmin. Ja oli päiviä, kun kaikki minut hylänneet ihmiset istuivat selkäni takana toimituksen pöydän ääressä minun istuessa heihin selin kuulokkeet päässä. Toivoin, että voisin kadota. Mutta kuulin melun ja kuulokkeiden läpi joka ikisen sanan. He eivät puhuneet minusta, he eivät nauraneet minulle. Mutta sillä hetkellä tuntui siltä, että olen yksinäisin ihminen koko maailmassa. Ja joka ikinen sana tuntui puukoniskulta. Kävin läpi vielä lukuisia riitaisia keskusteluja, kun yritin kaikin tavoin korjata tilannetta. Muut saivat mennä, mutta kynsin ja hampain yritin pitää parhaan ystäväni lähelläni. En pystynyt siihen. Nyt syy välien katkaisemiseen oli vaihtunut. Se ei ollut enää valinta minun ja muiden välillä, vaan nyt olin huono ystävä. Huono ihminen. Huono huono huono. Viimeisessä keskustelussa hän käski minua katsomaan peiliin.

 

 

Miten ihminen voi olla kelvollinen, jos neljä ihmistä hylkää hänet?

Olisinpa saanut sanottua, että menetettyäni hänet ja koko kaveriporukkani, en tehnyt muuta. Saatoin tuijottaa peiliin ja kysyä ääneen, mikä minussa on vikana. Kysyin sitä monta kertaa. Inhosin itseäni ja sitä, mihin tilanne oli johtanut. Silti menin kouluun ja tein töitä ihmisen kanssa, joka oli pari kuukautta aiemmin huutanut kasvojeni edessä niin, että sylki lensi päälleni. Tein töitä ihmisen kanssa, joka oli vaatimalla vaatinut parasta ystävääni jättämään minut yksin. Tein töitä ihmisen kanssa, jonka olin omin korvin kuullut hänen haukkuvan minua ämmäksi ja huoraksi. Epävarman ihmisen kanssa, joka halusi kaikin puolin päästä minusta eroon. Ja nyt hieman yli puolen vuoden jälkeen odotan edelleen kivun haihtuvan. Hylätyksi tulemisen tuska on kamalaa, mutta vielä kamalampi on tunne, että jotain on jäänyt kesken. Tein ystävyyssuhteemme aikana virheitä, joita en voi ottaa takaisin. En ole aina hyvä ystävä. En aina muista soittaa takaisin, enkä aina muista sanoa toiselle, kuinka tärkeä hän on. Puhun liikaa itsestäni, enkä aina anna toiselle tilaa. Mutta en koskaan ole ollut huono ihminen, joka tarkoituksenmukaisesti satuttaa, jättää yksin ja hyväksikäyttää muita. Vierelläni on vuosien ajan kulkenut ihmisiä, jotka tietävät jokaisen virheeni. He tietävät pienet vikani ja puutteeni, mutta ovat silti valinneet kulkea kanssani. Ja minä valitsen myös heidät joka päivä ilman pelkoa siitä, että he hylkäisivät minut. Toivon, että olisin osannut nähdä varoitusmerkit ajoissa. Jos kaveriporukan suurinta viihdettä on muiden arvosteleminen, siinä ei ole kaikki kunnossa. Tietyllä tavalla koen pilkan kolahtaneen omaan nilkkaan, kun minusta tulikin kohde. Toisaalta se toi elämääni myös paljon hyvää. Tutustuin ensimmäistä kertaa kunnolla muihin vuosikurssilaisiini ja nöyränä häpesin sitä, kuinka olin aikoinaan arvostellut heitä muun porukan mukana.

 

 

Aloin miettiä syvemmin myös omaa käytöstäni ja sitä, miten ystävyyssuhde ei ole koskaan itsestäänselvyys.

En halua uhriutua, sillä tarinoilla on aina vähintään yhtä monta puolta, kun kokijoitakin. Mutta koen, että minut konmaritettiin kierrätykseen kuin tavara, joka ei enää sopinut kuvaan. Ulosjättäminen, ignooraaminen, perättömien juorujen levittäminen ja lempinimien keksiminen valitettavasti täyttävät kiusaamisen tunnusmerkit, oli paikka sitten päiväkodin hiekkalaatikko, ammattikorkeakoulu tai työelämä. Ja tiedän sen nyt.

Minä pidän siitä tunteesta, kun asiat ovat hallittavissani. Se on minussa hyvä ja huono piirre. Pidän myös siitä, kun saan asioille päätöksen. En koe, että olisin saanut tähän draamaan minkäänlaista oikeudenmukaista päätöstä, mutta yli päästäkseni on täytynyt päivä päivältä hyväksyä, että korini on tyhjä. Olen tullut omalta osaltani vastaan yli puolivälin, eikä ylpeyteni, saati voimani, riitä enää pidemmälle. Siksi ainoa keino on ollut katsoa siihen paljon puhuttuun peiliin miljoona kertaa, ja hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. 

 

 

Kia

 

Ladataan...

Pages