Ladataan...

 Kuvat toteutettu yhteistyössä Nelly.comin kanssa

Kerroinkin jo viime viikolla Nellyn Suomen "girl gang" kamppiskuvauksista, joissa olimme. Nyt sain kuvat käsiini ja oli pakko jakaa nämä täälläkin kun tykkäsin niin näiden fiiliksestä. Kuvauspäivä sai muistelemaan myös vanhoja kuvauksia ja sitä kuinka suhtautumiseni kameran edessä oloon on muuttunut vuosien varrella. 

Muistan edelleen kuin eilisen päivän, kun aikoinaan siirryin Cosmoon bloggaamaan, ja siihen asti kuvat oli otettu iphone kolmosella ja kuvaa oli käsitelty mahdollisesti ennen blogiin iskemistä jossain ilmaisessa nettisovelluksessa. Ennen blogin siirtoa oli kuitenkin tarkoitus ottaa uusi bannerikuva, johon minut stailattiin, meikattiin ja luonnollisesti ammattivalokuvaaja otti kuvan. 

Kaikki tapahtui studiossa, jonka kirkkaat valot olivat minulle ihan uusia. En ollut todellakaan tottunut olemaan kameran edessä ja jännitin koko tilannetta varmaan monta viikkoa etukäteen. Muistan, kuinka vaikea koko päivä oli. En tuntenut oloani lainkaan kotoisaksi vaatteissa, jotka minulle valittiin. Se ei tehnyt ainakaan helpommaksi kuvaustilannetta. En osannut liikkua, enkä oikein saanut ohjeistakaan lainkaan kiinni, vaikka useampi tyyppi yritti minua neuvoa. Minulla ei ollut lainkaan käsitystä siitä, mikä kuvakulma olisi paras tai miltä kehoni näyttää eri asennoissa. 

Kun katsoin tietokoneelta minusta otettuja ruutuja, tuijotti kuvassa joku ihan muu. Näytänkö tosiaan tuolta? Itsetuntoni mureni täysin. Olo oli hyvin verrattavissa siihen, kun kuulee oman äänensä ensimmäistä kertaa nauhalta. Äänessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta se on niin erilainen miksi sen on kuvitellut, että suurin osaa vihaa omaa ääntään aluksi. Kun siihen tottuu, voi todeta että se onkin ihan normaali. Sama se on siinä omassa naamassakin. Pahinta on ehkä kuulla muilta, että "no tuolta sä nyt vaan näytät"

Uskon nimittäin vahvasti siihen - varsinkin kun itse nykyään valokuvaajana olen kuvannut hyvinkin paljon erilaisia ihmisiä - että meillä kaikilla on ne upeat puolemme ja kuvaajan tehtävä on saada ne esiin kuvattavasta. Rakastan sitä tunnetta kun joku jota olen kuvannut, katsoo omaa kuvaansa haltioituneena ja kysyy, onko tuossa todella minä? 

Nykyään kameran edessä on toki ihan erilaista. Huomaan, että edelleen jännitän tietyllä tapaa silloin, kun kuvaaja ei ole tuttu tai joku muu tekee meikkini ja valitsee vaatteet. Jännitys on kuitenkin ihan erilaista, ja nykyään linssin toisella puolella on jopa hauskaa. Tiedostan nykyään hyvin myös sen, että kuva on aina vain yksi osa todellisuutta. Jos joku ottaa minusta kuvan niin etten tiedä sitä, näkyy kameran ruudulla aika humoristisen näköinen kaveri. Ja toisaalta jos ruutu on onnistunut, tiedän että oikeassa elämässä en todellakaan näytä yhtä coolilta, ja se on ihan fine.

Näissä kuvissa kuitenkin hetken ajan olin ihan muina cooleina bilemuijina.

All the clothes: here (adlink)

Pictures: Julius Konttinen, edit: me

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kun näin eilen aamulla sosiaalisessa mediassa ensimmäisen me too -statuksen, ensimmäinen reaktioni oli, että kukapa ei? (Kyseessä on siis Jenkeistä levinnyt kampanja, jossa haastetaan kaikkia naisia jotka ovat kokeneet seksuaalista häirintää, jakamaan sanat me too. )

Järkytyin heti omaa reaktiotani. Siis miten tällainen voi olla niin "arkinen asia", että luultavasti jokainen nainen sitä kokee? Juuri sen takia tällaisia kampanjoita tarvitaankin. Niin kauan kuin asiaa hyssytellään, ei asenteet voi muuttua.

Kamalinta tässä on se, että me koemme usein itse häpeää näistä ja kuvittelemme häirinnän olevan jotenkin meidän syytä. Oli kyseessä sitten fyysinen rajojen ylittäminen tai sanallinen häirintä, etsimme usein vikoja itsestämme. Ehkäpä minulla oli provosoiva asu, ehkä annoin ymmärtää olevani kiinnostunut, ehkä katsoin häntä väärällä tavalla, ehkä ei pitäisi kulkea täällä tähän aikaan....

Seksuaaliseen häirintään on myös vaikea reagoida. Olen kuullut lukuisia tarinoita ihan töissäkin tapahtuneista häirinnöistä, sekä ollut itse häirinnän kohteena ja tarinoissa on miltei aina sama lopputulos. Sanallisessa häirinnässä yleisin reaktio tuntuu olevam hämmentynyt nauru. Siis aivan kuin siinä olisi jotain humoristista??

Olen myös järkeillyt tämän nuorempana niin, että kyllähän minä kestän nämä jutut ja joidenkin asioiden voi antaa mennä toisesta korvasta ulos. Ongelma on kuitenkin laajempi. Jos minä tai sinä tai kuka tahansa muu, hyväksyy tällaisen käytöksen, oikeutamme samalla nämä teot kaikkien muidenkin kohdalla. Luomme sellaista todellisuutta, jossa näihin asioihin ei yksinkertaisesti puututa ja häirintäkokemukset selitetään huumorintajun puutteella tai herkkänahkaisuudella. Se, minkä joku voisi painaa villasella vitsinä, voi jollekin toiselle olla jopa traumatisoiva kokemus. 

Me too -kampanja on tärkeä, sillä se on tosiaan näyttänyt kuinka laajasta ilmiöstä on kyse, ainakin omassa some-kuplassani. Se on tuntunut toimivan myös jonkinlaisena puhdistavana riittinä monelle. Kun on saanut jakaa kokemuksiaan yhdessä muiden kanssa, on tuntunut ettei ole taistelemassa yksin, vaan rinnalla on suuri joukko sisaria. 

Olen itse kokenut häirintää muun muassa opettajalta, esimieheltä, seurakunnan työntekijältä ja täysin tuntemattomilta tyypeiltä. Jotkut asiat ovat jääneet kaivelemaan vuosikausiksi, sillä en ole osannut puolustaa itseäni. Itse tekoa enemmän on jäänytkin jopa mietityttämään se. Miksi en sanonut mitään? Minkä takia hyväksyin tällaisen käytöksen?

Joten jos kohtaatte seksuaalista häirintää, uskaltakaa avata suunne. Sanokaa, ettei tämä ole ok. Se on myös häirikölle palvelus. Tuntuu että monet nimittäin sekoittavat seksuaalisen häirinnän flirttiin. Erona on tietysti se, että flirttailussa on kaksi osapuolta ja seksuaalinen häirintä on yksipuolista. Niin kauan kun kikattelemme defensseissämme kommenteille, emmekä kerro miltä häirintä oikeasti tuntuu, on vastapuolenkaan vaikea ymmärtää asian vakavuutta. Ja sanottakoon vielä, että olen kuullut tarinoita myös miehiltä, eikä tämä tietenkään ole vain naisten ongelma. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

En ollut osannut odottaa, kuinka paljon tunteita asunnon ostamiseen liittykään. Vaikka kuinka rationaalisesti yrittäisi suhtautua ostopäätökseen, on tunteet aina järkyttävän isoja kun kyseessä on koti, ainakin omalla kohdallani. Sen takia on vaikea päästä yli pettymyksestä, kun unelmien kämppä meneekin jollekin muulle. Jos on ehtinyt jo kuvitella itsensä asumaan johonkin, nähnyt remontin vaiheet mielessään, valinnut uudet pintamateriaalit ja visualisoinut itsensä emännöimässä illalliskutsuja tässä asunnossa, on vaikea yhtäkkiä luopua näistä ihanista mielikuvista. 

Sain eilen illalla sähköpostin, jossa kerrottiin että havittelemamme asunto oli myyty. Vaikka tiesin, ettei myyjä ollut valmis meidän tarjoukseemme ja lopulta asunto myytiin täydellä hinnalla, jäi se silti harmittamaan. Tuli sellainen olo, kuin olisi selaillut vuoden verran deitti-ilmotuksia ja käynyt epäilyttävien tyyppien kanssa treffeillä ja lopulta löytänyt sen yhden, jossa on kaikki mitä on etsinyt, mutta hän ei olekaan lainkaan kiinnostunut minusta. 

Tuntui että tiedän jokaisen asuntoilmoituksen tiedot kaikista hakupalveluista, eikä mitään vähänkään potentiaalista ole tarjolla. Vaikka jokaikinen ihminen on sanonut, että niitä asuntoja kyllä tulee ja jos jotain ei saa, on tulossa joku vielä parempi. Olen vähän tuhahdellut ja miettinyt, että niiin varmaan...

Tänään kuitenkin heti lounaalla ollessani sähköpostiin kilahti ilmoitus, joka täytti aikalailla kaikki kriteerit siitä mitä olemme hakemassa. Samantien sain toivon kipinän takaisin ja pystyin vihdoin karistamaan harteilta eilisen pettymyksen ja epätoivoisen olon. Olemme lähdössä juuri katsomaan tätä uutta potentiaalista asuntoa, ja nyt on sellainen olo, että vaikka tämä ei olisikaan meitä varten, on se unelmiemme yksilö vielä tulossa. Huomaan myös mieheni innosta, ettei se ensimmäinen asunto ollut tarkoitettu meille. Hän ei nimittäin kertaakaan osoittanut tällaista innostusta sen kohdalla. 

Aloin tässä vain miettimään, kuinka suurta roolia se toivon kipinä näytteleekään elämässä. Tämä asuntoasia on tietysti vähän ontuva vertaus, sillä eihän tässä olla nyt mitään oikeaa hätää kärsimässä. Usein kuitenkin kamppailemmekin juuri niiden melko arkisten asioiden kanssa ja yllättävän pienetkin vastoinkäymiset voivat värittää elämää vähän turhan synkäksi. Pitkäksi tämä synkkyys venyy juuri silloin, kun on valmis luopumaan toivosta kokonaan. Luovuttaa ikäänkuin niistä omista unelmista ja alkaa uskoa, että tavoitteet ovat saavuttamattomissa. Heittää hanskat tiskiin, koska ei saa varmistusta mistään siihen että asiat todella järjestyy, ennemmin tai myöhemmin. 

Kun liekkiä saa pidettyä edes heikosti yllä, on elämä paljon nautinnollisempaa. Jos nyt tuntuu siltä, että jokin asia tuntuu täysin mahdottomalta, yritä löytää edes pienen pieni varmistus siitä, että olet menossa oikeaan suuntaan. 

 

Share
Ladataan...

Pages