Ladataan...

Nyt vasta ehdin käymään kuvasaldoani läpi ja alkaa sisäistää viime viikon reissua. Olihan se nyt ihan huikea, ja todella elämysrikas. Olen itse melko mukavuudenhaluinen reissaaja. Nautin sellaisesta päättömästä haahuilusta, terdellä istuskelusta ja ex tempore jutuista. Mutta kyllähän se niin on, että kunnon retkisuunnitelmalla ja aikataululla maasta saa ihan eri tavalla irti. Viime viikon jälkeen olen suorastaan rakastunut Sveitsiin. 

Kuvia on niin paljon, etten tiedä mistä edes aloittaisin. Mutta kerron vaikka nyt yhden päivän ohjelmamme. 

Heräsimme Grindelwaldissa, johon olimme saapuneet edellisenä iltana. Lähdimme heti varhain aamusta vuoristomökistämme kävelemään Grindelwaldin juna-asemalle. Takana oli tuhti aamiainen, repussa oli pipo, hanskat, toppatakki ja jooga-vaatteet.

Kävelimme letkassa alas vuoren rinnettä, upeiden maisemien hurmatessa ympärillä.

Grindelwaldista hyppäsimme junaan, suuntana Kleine Scheidegg. Maisemat junan ikkunasta oli mielettömät. Jossain vaiheessa pilvinen päivä vaihtui auringonpaisteeseen, kun aloimme olla pilvikerroksen yläpuolella. 

 

Vaihdoimme Kleine Scheideggissä junaa ja suuntasimme kohti Jungfraujochia. Tässä vaiheessa lunta näkyi jo ympärillä ja jylhät valkoiset vuoret ympäröivät meitä. Sitä maisemaa oli mahdotonta ikuistaa valokuvaan, sillä korkeuserot eivät oikein välity tällä tavalla. Tuo oli kuitenkin todella pysäyttävä näkymä paikan päällä.

Seuraavaksi posotimmekin jo tunnelissa vuoristojunalla maailman korkeimmalle juna-asemalle. Sieltä ulos astuessamme tuntui päässä tuttu huimaus. Kun Quitossa ollessamme saimme vuoristotaudit, olin todella hädissäni. Nyt tähän huippaavaan oloon ja päänsärkyyn osasi jo varautua. Sydän sykki tuhatta ja sataa kun kävelimme tunnelia pitkin ulos. Kuitenkin raittiiseen ilmaan päästyä fiilis parani ja nämä maisemat aukenivat edessämme. Oli jotenkin outoa, kuinka lämmin siellä olikaan, vaikka ympärillä oli jäätä ja lunta silmänkantamattomiin.

Huipulla nautitun lounaan jälkeen hyppäsimme uudestaan junaan ja laskeuduimme taas hetkeksi alemmas. Junamatkalla maisemat vaihtuivat taas hiukan vehreämmiksi. Lehmät kolistelivat kellojaan ja linnut visersivät junan avoimista ikkunoista.

Päädyimme Interlakenin asemalle, josta kävelimme taas uuden vuoren juurelle. Vesi oli Interlakenissa ihan käsittämättömän turkoosia. Päivä oli todella kuuma, ja tuntui hullulta pamahtaa untuvatakissa keskelle hellettä.

Matkasimme hissillä Harder Kulm nimiseen paikkaan, josta avautui taas ihan käsittämättömät näkymät. Ohjelmassa oli ulkojoogaa, johon en tosin voinut osallistua. Pää oli todella jumissa vielä korkeuden takia ja sykkeet niin kohollaan, etten halunnut kupsahtaa täysin. 

Kun muu ryhmä oli saanut joogan päätökseen, istuimme pitkän pöydän ääreen illastamaan. Maisemat ravintolasta olivat jälleen henkeäsalpaavat, ja väillä tuntui kuin se olisi vain kangastus. 

Tuijotimme hetken laskevaa aurinkoa, jonka jälkeen lähdimme laskeutumaan alas kohti juna-asemaa.

Ladataan...

Ladataan...

Olin viime viikon Sveitsissä My Switzerlandin ja Peak Performancen vieraana. Rehellisesti sanottuna meillä oli niin tiukka aikataulu aina aamuseitsemästä siihen asti, että pääsee nukkumaan, etten ole edes ehtinyt avaamaan konetta. Samaan aikaan on ollut mielettömiä maisemia, ihania tyyppejä ja upeita aktiviteetteja, sekä kääntöpuolella mieletön väsymys. Sveitsi on ehdottomasti yksi upeimmista, ellei upein maa, jossa olen koskaan vieraillut. Korkeita vuoria, jylhiä maisemia, kulttuuria, viinitiloja, vanhaa kaupunkia, turkoosia vettä, hellettä ja pakkasta, kaikki saman pienen maan sisällä. Tuntuu ettei kaikkea kokemaamme ole ehtinyt vielä edes sisäistää. Nukuin ensimmäiset kunnon yöunet toissaviikon lauantain jälkeen vasta viime yönä. 

Reissun ensimmäisinä öinä en nukkunut silmäystäkään. Menin päivät kuin sumussa unettomuuden takia. Tuntui kuin olisin ollut varjo itsestäni, jos sitäkään. En innostunut mistään, en jaksanut jutella kenellekään, syke oli katossa, ja teki mieli vain mennä peiton alle makaamaan. Samaan aikaan mieltä painoi se, etten osaa olla kiitollinen reissusta ja nauttia täysin rinnoin. Muu porukka oli intoa täynnä ja kamerat räpsyivät joka puolella. Huomasin itse pysytteleväni mielummin hiukan taka-alalla ja keskittyväni tuijottelemaam maisemia. Blogini päivittyi vain kerran viime viikolla, ja se on pisin paussi, mitä olen kuuden vuoden aikana pitänyt. 

Jos täysin rehellisiä ollaan, olen ollut melko väsynyt jo pidemmän aikaa. On vaikea kertoa sitä täällä, sillä tiedän miltä bloggaajan elämä ulkopuolelle näyttää ja kuinka näin ei "saisi" ajatella. En olekaan väsynyt työn fyysiseen kuormittavuuteen tai rankkuuteen. Kuitenkin tämä on ehdottomasti rankin työ, jota minulla on ollut. 12 tuntiset työpäivät lentokentällä esimiestehtävissä tuntuvat jälkikäteen ajateltuna lastenleikiltä tähän verrattuna. 

Olen pohtinut lähiaikoina paljon sitä, mitä saan blogista ja mikä siinä aiheuttaa ahdistusta. Saan tietysti eniten teiltä. Jokainen kommentti, snäppi, maili tai instagramin viesti läikähtää sydämessä ja täyttää koko kropan kuin ensimmäinen kulaus hyvää punaviiniä. Kirjoittaminen tuntuu edelleen hyvältä, ja sitä haluan tehdä tulevaisuudessa joka tapauksessa, oli se sitten päiväkirjaan, pöytälaatikkoon tai teille. Sen sijaan blogikuvat, instagramin säännöllinen päivittäminen ja statistiikan tuijottelu ovat asioita, jotka eivät kiinnosta sitten lainkaan. Tuntuu myös, että te ette edes vaadi niitä, joten paineet tulevat jostain ihan muualta, tai ovat oman mielikuvitukseni tuotetta. Olen pohtinut paljon uraani lähiaikoina. Kaipaan elämääni syvyyttä, älyllisiä haasteita ja tiedonjanoa. Kaipaan mentoria, jolta oppia. Kaipaan kunnianhimoa, joka piileskelee jossain tällä hetkellä. 

Reissu oli mieletön niin monella tapaa, mutta päällimmäisenä jäi mieleen kaikki tunteet. Ne olivat niin pinnassa, että tuntui kuin olisi ollut taas murrosikäinen. Opin itsestäni enemmän kuin monen viime vuoden aikana. Tuli naurettua niin paljon, että vatsaan sattui ja henkeä ei meinannut enää saada. Tuli myös itkettyä lohduttomasti koko jengin edessä pienestä vastoinkäymisestä, täristyä jännityksen takia useampana päivänä ja oltua adrenaliinihurmoksessa sen jälkeen kun pelko tuli ylitettyä. Meillä oli ihan huikea porukka ja yhteishenki, joka oikein korostui siinä vaiheessa, kun omat voimat meinasivat loppua. 

Kuitenkin nyt on aika huolehtia itsestä hetki. Viettää juhannuksena ensimmäinen vapaapäivä kuukauteen, nauttia parhaiden ystävieni seurasta ja vetää hiukan happea. Matkustamme poikaystäväni kansssa Nyciin Sadun luo, joka tuntuu toiselta kodilta ja johon myös Lontoossa asuva ystävämme lentää. Olen odottanut tätä viikonloppua niin paljon, että kyyneleet kohoaa silmiin nytkin kun vain ajattelen sitä. Tämän tekstin punainen lanka taisi taas kadota jo ensimmäisessä kappaleessa, mutta ehkäpä halusin vain muistuttaa, että muistakaa vetää ne happinaamarit itsellenne ennen kuin se on liian myöhäistä. Apua yleensä saa heti, kun vaan kehtaa sitä pyytää. 

Pictures of me: Johanna Piispa & Janita Autio

Ladataan...

Pages