Elämä ei ole kuin Sinkkuelämässä

Kun katsoin varhaisteininä Sinkkuelämää, mietin ensimmäisen kerran että hitsi, aikuisuus voi olla tuollaistakin. Ystävyyssuhteet voivat säilyä todella tärkeänä osana elämää, rahaa voi käyttää juuri niihin asioihin mihin haluaa, eikä tarvitse ahtautua mihinkään yhteiskunnan sanelemaan muottiin. Se oli jotenkin vapauttava tunne, ja koen edelleen samoja fiiliksiä katsellessani noita jaksoja. Se on myös jännä, kuinka käsiteltävistä aiheista aina monet onnistuvat kolahtamaan oman elämän sen hetkisiin tilanteisiin vielä vuosia myöhemminkin. 

Muistan käyneeni parisen vuotta sitten keskustelun, jossa minulle tokaistiin naureskellen, ettei elämä nyt kuitenkaan voi olla kuin sinkkuelämässä. Ei neljä aikuista naista voi kokoontua pitkille brunsseille ruotimaan miesasioitaan, tehdä samalla uraa ja asua New Yorkissa parhailla alueilla. No, ehkäpä tosiaan Carrien freelancer budjetilla tämä voi pitää paikkansa. Kuitenkin Helsingissä tämä on täysin mahdollista. Ihmettelin silloin, mikä esimerkiksi viikottaisen brunssilla käymisen estää? Sain vastaukseksi jotain epämääräistä aikuisuuden vastuullisuudesta, kiireellisyydestä ja siitä kuinka prioriteettien täytyisi olla jossain muualla. 

Tämä jäi kummittelemaan mieleeni, sillä silloin kun asuimme vielä ystävieni kanssa kaikki samassa maassa, viikot olivat pitkälti tällaisia. Arkena saatoimme käydä töiden jälkeen lasillisella tai treffata lounaalla, mutta viikonloput tiesimme viettävämme yhdessä ilman sen suurempia sopimuksia. Kaikki ystävistäni tekivät samalla uraa (jonka takia he ovatkin karanneet nyt muihin maihin), ostivat ensimmäisiä asuntojaan ja muutenkin elivät "aikuista elämää".

Viimeistään aina perjantaina löimme lukkoon brunssisuunnitelmia tai yhteisiä illallisia, jotka olivat yleensä koko viikon kohokohtia. Vaikka nautin tuosta hetkestä elämästä täysin rinnoin, oli pääni sisällä pieni ääni joka sanoi että prioriteettien pitäisi olla muualla. Elämä ei voi olla tällaista. Eikö niitä lapsia pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnitella? Onko naimisiinmenoa mietitty? Ei enää tämän ikäisenä pitäisi käydä ulkona. Herranjumala sähän oot kohta KOLMEKYMMENTÄ. Pitäisikö sunkin alkaa tehdä jotain järkevää? 

Vaikka en kokenut että minun pitäisi oikeasti stressata näistä asioista, jokin ulkopuolella oli saanut minut ajattelemaan että on vain yksi oikea tapa elää elämää. Aina kun ajattelin, kuinka paljon nautin tästä vaiheesta, päässäni kuiski ääni joka sanoi ettei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista, kohta käy huonosti. Aloin kyseenalaistaa omaa onneani ja miettiä, teenkö tosiaan väärin jotakin kohtaan? Pitäisikö minun haluta niitä samoja asioita mitä esimerkiksi vanhempani ovat halunneet? Koin jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että elin sellaista elämää josta nautin täysin rinnoin.

Kuulin myös monesti, kuinka en tule tietämään mitä rakkaus on ennen kun olen äiti, tai kuinka elämäni paras hetki tulee olemaan se kun minusta tulee vanhempi. Mitenkään kyseenalaistamatta näitä kokemuksia (uskon että tosiaan oman lapsen syntymää hienompaa asiaa tuskin on), tulin jotenkin surulliseksi siitä että mikäli en esimerkiksi koskaan voisi saada lapsia, jäisi minulta näiden ihmisten mielestä kokematta se "oikea" rakkaus. Kuulin olevani itsekäs, kun nautin elämästäni tällä hetkellä ilman jälkikasvua. Kuulin myös ettei liian kauaa kannata odottaa, sillä hedelmällisyyteni laskee kokoajan. Eli lapsia tulisi hankkia nyt ihan vain varmuuden vuoksi, sillä myöhemmin niitä ei välttämättä enää siunaannu.

Nykyään mietin näitä harvemmin ja pyrin tällaisten ajatusten hiipiessä mieleen muistuttamaan itseäni ettei kukaan muu voi tietää millainen elämä on minulle parasta. Juuri tällä hetkellä kaikki on paremmin kuin hyvin. Veikkaan että tämä dink (double income, no kids) -vaihe tulee näyttäytymään hyvin kokemusrikkaana, huolettomana ja vapaana vaiheena elämässäni. Pyrin siis nauttimaan nyt ja aina siitä käsillä olevasta elämänvaiheesta ilman jatkuvaa stressiä tulevasta. 

Kyselin snäpissä, onko muilla ollut samoja ahdistuksia ja sain ennätysmäärän vastauksia. Monet olivat kokeneet samoja tunteita. Seurustelevat ihmiset sanoivat, etteivät oikein muita kysymyksiä saakaan kuin että milloin naimisiin ja milloin lapsia? Jotkut kertoivat, että ovat saaneet palautetta, ettei elämässä voi olla sisältöä ilman lapsia. Hienotunteisuus unohtuu usein tässä keskustelussa ja se, ettei kaikki halua, tai edes voi saada lapsia. Oli koettu myös sellaista, kuinka lapsettomasta ajatellaan ettei hän osaa olla lasten kanssa tai tiedä mitään kasvatuksesta. Lapsettomien opettajien tai valmentajien amattitaitoa oli kyseenalaistettu vain tämän asian takia. Ikäänkuin pelkkä lapsen saaminen tekisi sinusta heti ekspertin kasvatuksessa.

Aloin myös pohtia, kuinka ahdistavaa tämä koko keskustelu on varmasti heille, ketkä eivät edes ole seurustelusuhteessa. Nykyään naiset opiskelevat enemmän ja rakentavat uraa enemmän kuin ennen, eikä ole mitenkään itsestäänselvää että kolmekymppisenä on löytänyt sen tyypin jonka kanssa haluaisi tulevaisuutta rakentaa. Mietin myös, kuinka moni mies kokee samoja paineita? Onko nämä kysymykset heille yhtä arkipäiväisiä? 

Onko teillä ollut samanlaisia ajatuksia?

 

Share

Kommentit

jennimarianna (Ei varmistettu) http://jennimarianna.com

Hei Elisa,
Oli pakko kommentoida, sillä kirjoitin eilen tismalleen samasta aiheesta- tuli ihan kylmät väreet tätä lukiessa! :) Mielestäni on myös kummallista, että monet olettavat yhdenlaisen elämän sopivan jokaiselle, vaikka todellisuudessa olemme kaikki niin kovin erilaisia. Uskon, että tuollainen "stereotyyppinen normaali elämä" tuo jonkinlaista varmuutta ja turvallisuutta, kun ei tarvitse sen suuremmin miettiä valintojaan saatika perustella niitä muille (tai itselleen). Tuollaiseen muottiin puristuminen ei silti tietenkään ole sen arvoista, mikäli se ei tee pohjimmiltaan onnelliseksi.

Olen itse kiinnittänyt paljon huomiota myös siihen, miten suhtaudun toisten (etenkin läheisten) valintoihin, jotta en vahingossakaan sortuisi samanlaiseen olettamiseen- jokaisella on oikeus valita oma polkunsa ja se on ainoa "oikea" tie juuri hänelle. Toivottavasti tulevaisuudessa tuollaiset olettamukset koettaisiinkin jo "vanhanaikaisiksi".. :)

Wow tulipas pitkä kommentti! Mahtavaa New Yorkin reissua, mikäli olet vielä täällä! Olen itse ollut poikaystäväni kanssa kaupungissa 5 viikkoa ja vielä olisi reilu viikko tutustumista jäljellä! :)

Elisa Lepistö

Moi Jennimarianna ja kiitos hyvästä kommentista! Toi tosiaan pitää myös aina pitää mielessä, että muistaisi suhtautua muiden valintoihin avarakatseisesti. Ihan varmasti nääkin stereotypiat murenee pikkuhiljaa, sillä onhan se nyt jo nähtävissä ettei ihmiset halua ainakaan niin nuorina lapsia. Juuri kun olin kirjoittanut tämän tekstin, kävelin kadulla ja joku mies tuli kysymään olenko Skandinaviasta. Totesin että melkeinpä, sillä olen Suomesta. Hän kertoi että oli juuri lukenut uutisista kuinka Suomen valtio on huolissaan siitä kun ihmiset eivät halua enää lapsia ja väestö on mennyt laskuun. Jotenkin hauska sattuma näiden ajatusten jälkeen. 

Ihanaa loppureissua teille! Teille on siunaantunut aika mielettömät säät :)

Jeminanana (Ei varmistettu)

Loistava aihe! Samoja asioita olemme miettineet miehenikin kanssa. Viimeksi kun lähdimme reissuun niin joku töissä kommentoi "Noh nauttikaa vielä kun voitte, sitten kun lapsia tulee niin ei ole teilläkään aikaa eikä rahaa tehdä mitään mukavaa itselle!".

Uskon että lapsensaanti on mullistava kokemus ja rakkaus omaa lasta kohtaa jotain mitä ei välttämättä pysty lapsettomana ymmärtämään, mutta hitto miten masentavan kuvan osa vanhemmista saa arkensa kuulostamaan. :D Kahvipöydässä puidaan kenen lapsi kiukutteli sinä aamuna eniten ja miten kaikki rahat uppoaa lapsiin eikä omaa aikaa ole ("voi kyllä minäkin mielelläni kävisin kerran viikossa joogassa mutta aikaa ei ole"). Ja sitten kuitenkin ajatellaan että se on se yksi ainut oikea tapa elää elämää - luopua omastaan ja omistautua täysin lapsille. On vanhempia jotka lastensaannista huolimatta pitävät kiinni myös siitä omasta elämästään, mutta ymmärrän että esim. pienituloinen perhe ei paljoa reissaile tai kuluta rahaa omiin harrastuksiin.

Elisa Lepistö

Samaistun niiiiin hyvin!! Siis uskon että monet juurikin tällaiset kommentit ovat saaneet minut ajattelemaan että lapsien saaminen muuttaa elämän ihan täysin ja kurjaan suuntaan. Tuo oman ajan puuttuminen ahdistaa jo ajatuksen tasolla todella paljon, ja olen pyrkinyt ajattelemaan että on niitä muitakin introvertteja vanhempia ja onhan niitä vanhempia myös kaksi. Mutta usein kuulee äideiltä juurikin siitä, kuinka omien yöunien lisäksi joutuu luopumaan esimerkiksi niistä harrastuksista ja omasta elämästään. Onneksi tunnen nykyään myös äitejä, jotka ovat saaneet hyvän balanssin kaikelle tälle, joten tiedän että se on myös käytännössä mahdollista :D 

Essi N (Ei varmistettu) http://nouw.com/essiesophie

Kukin tehköön miten tahtoo, mutta mun mielestä on väärin olettaa että kaikki ihmiset haluavat 3 lasta, rivarin pätkän, perheauton ja kultaisennoutajan. Vielä enemmän väärin on syyllistää ihmistä, oli se sitten mies tai nainen, jos hän haluaa elää elämäänsä ilman lapsia ja nauttii siitä täysin rinnoin tavalla, jonka hän kokee parhaaksi itselleen. Tässä kohtaa voisi myöskin heittää ilmoille kysymyksen josta käytiin keskustelua mm hesarissa, että jos meitä on täällä olemassa jo ihan liikaa ja miljoonia lapsia on ilman vanhempia, eikö se olisi itsekästä tehdä lapsia ihan vain oman itsensä takia? Mites ympäristö? Onko sitä olemassa enää 100 vuoden päästä? Tähän on myöskin alettu viittaamaan.

Elisa Lepistö

Toikin on hyvä näkökulma. Musta tuntuu että yleinen ilmapiiri onkin tämän asian suhteen jo aika suvaitsevainen. Ne on ne muutamat kommentit, jotka jää pään sisään kummittelemaan ja sitten sitä mantraa alkaa toistaa itsekin ja epäillä kaikkea mitä elämässä haluaa. Mutta tosiaan, kukin eläköön sellaista elämää joka saa onnelliseksi, niin kauan kun ei valinnoillaan satuta muita ihmisiä :)

Torey
Näissä neliöissä

Ja sitten taasen tällänen alle 30-vuotiaana naimisiin mennyt ja lapset saanut sai vastata yksissä juhlissa kysymykseen "Ettet sit vaan ala katua ku nuorena hankit noi. Jääny elämää kokematta". Ai niinkuin ryyppääminen ja sängystä toiseen hyppely? Ööö kumpikaan ei kiinnosta ja muita asioita voi naimisissa oleva äiti-ihminen kyllä tehdä. :D

 

Miksei jokanen saa tehdä haluamansa valinnat ilman että toisten pitää puuttua.

Saranda
Tyhjä ajatus

Tää on muuten tosi ärsyttävä näkökulma myös! Oletetaan että jos "ei elä nuoruutta täysillä" (täysillähän voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita), sitä voi katua myöhemmin. Arggh. Milloin ihmiskunta luopuu sellaisesta "elä varastoon" -mentaliteetista? Kaksikymppisenä voi tosiaan hankkia lapsia ja neljäkymppisenä olla hankkimatta. :)

Torey
Näissä neliöissä

Joo ja ihan ku matkustella tosiaan ei vois lasten kanssa tai sit just reissata nelikymppisenä ku lapset on jo isoja ja poissa kotoa!

Mä pääsen käymään baarissa keikoilla jne. vaikka meillä lapsia onkin. Kyllä lapset voi hoitoon jättää, ei ne roiku sussa 24/7. :D

Elisa Lepistö

Herranjumala miten taas tahditon kommentti. Olisin itse varmaan vastannut jotain sarkastisesti, kuten "joo aika usein mietin että kyllä nää jossain vaiheessa alkaa kaduttaa". Mutta toi on varmaan aina sellaista henkilön omaa epävarmuutta niistä omista valinnoista. Tai näin voisi kuvitella. 

ElizabethRinne

Kiitos tästä supertärkeästä postauksesta! :) Musta tuntuu, että joillakin tyypeillä on selittämätön tarve ns. lytätä toisten valintoja häikäilemättömästi. En tiedä johtuuko se heidän omasta epävarmuudestaan vai mistä mutta tuntuu, että jotkut eivät vain ymmärrä, että elämä on täynnä VALINTOJA. Tietysti kaikkea ei voi elämässä valita (esimerkiksi juurikin lapsettomuutta ilman omaa tahtoa) mutta kaikkien polku on niin kovin erilainen. Itse kuulun siihen porukkaan, joka sai lapsen nuorena ja on parisuhteessa ja voi kuule, tästäkin saa kuulla. Siltä kannalta siis, että multa on kuulemma jäänyt itse elämä elämättä. Myönnän, että tietyissä asioissa ilman tätä elämäntilannetta sitä päätyisi todennäköisesti rohkeimpiin päätöksiin mutta toisaalta, mä olen onnellinen juuri näin. Ja sehän on tärkeintä: se, että ollaan onnellisia sillä täällä eletään vain kerran. Sääli, että se osa jää joiltakin yli ymmärryksen sillä joidenkin mielestä elämän ei kuuluisi olla hauskaa (kuten vaikkapa Sinkkuelämää-sarjassa) mutta mä olen niin totaalisen eri mieltä ja allekirjoitan tän postauksen! :) Superihanaa loppuviikkoa, Elisa! :) 

Elisabet | http://www.fashionpoetry.eu

Elisa Lepistö

Kiitos Elisabet! Ja oot aivan asian ytimessä. Ei muiden mielipiteillä ole väliä silloin kun itse nauttii omasta tilanteestaan ja kokee elävänsä oman näköistä elämää. En ollut edes ajatellut, että nuorena lapsen saaneetkin kohtaavat tätä omien valintojen lyttäämistä. Oli siis kiva saada pari näkökulmaa siläkin puolelta :) Ihanaa loppuviikkoa myös sulle!

******** (Ei varmistettu)

Sinkkuelämää-sarjassa eniten kadehdutti se, että neljän naisen porukka oli samantien koolla, kun jollekin sattui jotain ikävää. Oikeassa elämässä, vaikka olisikin hyviä ystäviä, he eivät kirmaa paikalle kesken päivän kun poikaystävä jättää...

Elisa Lepistö

Ikävä kuulla! :/ toki oikeassa elämässä on monilla esimerkiksi työvelvotteita, mitkä estää kesken päivän paikalle kirmailun. Kyllä itse ainakin koen, että kyllä ne parhaat ystävät kirmaa vaikka maailman toiselta puolen, silloin kun tilanne niin vaatii. Pitää vaan osaa itse sanoa, että nyt tarvitsee apua.

Omppu-unelma (Ei varmistettu)

Kiitos <3

Elisa Lepistö

Kiiitos kun luit <3

TPan (Ei varmistettu)

Kiitos, tämä on hyvä ja todella tärkeä postaus!! Allekirjoitan!

Elisa Lepistö

Kiva kuulla! :) Kiitos!

Minnea
Minnean muruja

Itselläni oli muutama vuosi sitten paljon samoja pohdintoja. Kriiseilin todella monta vuotta asian kanssa. Jäänkö jostain paitsi, ja kaduttaako myöhemmin, jos en hanki lapsia (anteeksi sanavalinta hankkia). Paineet ympäristöstä ovat valtavat!

Monta vuotta asiaa pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, ettei minun kannata miettiä lapsia ellen oikeasti niitä halua. Kun viimein olin sinut päätökseni kanssa, iski vauvakumme kovana ihan yllättäen. Ikinä aikaisemmin en ollut vauvakuumeillut, enhän oikeastaan edes pitänyt lapsista. Päätimme miehen kanssa, että se on nyt tai ei koskaan. Ja se tosiaan oli nyt. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Elisa Lepistö

Kiva kun jaoit tarinan! Itse olen vähän "pelännyt" tätä että eikö se vauvakuume koskaan iske. Tämä toi siis siinäkin mielessä lohtua, että ehkäpä se sieltä vielä tulee :D 

MarikaJohannaP
Hey girl

Kuulostaa hyvin tutulta. Joskus on ahdistanut ihan toden teolla kun eräs lähipiirin henkilö joka kerta tavatessamme otti puheeksi lapset, ja mun iän. Ihan kun en itse sitä tietäisi minkä ikäinen olen :D. Ja se että saan usein vastaukseksi että hyvä sun on sanoa ja harrastaa kun sulla ei ole lapsia. Noista kommenteista tulee tunne että enkö saisi tehdä mitä haluan, että pitääkö mun istua kotona tuijottamassa seinää? Ja toinen vaihtoehto, sä et voi tietää kun sulla ei ole lapsia, että olet oikeasti nainen vasta kun olet äiti. Ja siis kaikella kunnioituksella kaikkia ihania äitejä kohtaan, maailman tärkeimpiä ihmisiä, koen että kyllä mulla voi olla arvoa ja merkitystä ilman äitiyttäkin.

Torey
Näissä neliöissä

Äiti on (ja isäkin) lapsilleen kaikki kaikessa, mut eihän se niin mene et ihminen ei ole mitään ilman lapsia. Helkkari, sä voit olla kaikki kaikessa omille vanhemmilles, ystävilles, kumppanilles, työpaikalles ja vaikka marsulles! Ja lapset on mulle se tärkein asua maailmassa, mutta jos en oiskaan voinut saada lapsia, niin en mä halua ajatella etten olisi silloin ollut minkään arvoinen. 

Ja minä taasen olen muutakin kuin äiti! Mua ahdisti joskus kun tuntui ettei mua nähty muuna kuin äitinä. Jotkut kysyi miten lapset voi ja miten ne on kasvaneet jne. Vastasin mielelläni, mutta lisäksi ois ollu kiva kun ois kysytty miten MINÄ voin ja mitä MINULLE kuuluu. Ei se ihminen katoa vaikka tulee vanhemmaksi. 

Elisa Lepistö

Toikin on hyvä pointti Torey! Sitä helposti juurikin ajattelee vastapuolella että sen toisen elämä on nyt vaaaan ja ainoastaan niitä lapsia, ja unohtaa että se sama tyyppihän siellä edelleen on. Pitää muistaa tämä jatkossa, ettei nyt vaan sorru itse kyselemään niistä pelkistä lapsista :D

Elisa Lepistö

Hahahahah :D Jepp! Itsekin välillä jotenkin koen huonoa omaatuntoa joistain omista valinnoista, jotka on mahdollisia juurikin sen takia ettei ole esimerkiksi lapsia elätettävänä. Mutta eihän sitä voi noinkaan ajatella. Ja siis todella hyvin sanottu, jokainen on arvokas ja merkityksellinen ilman sitä äitiyttäkin <3

Jenna Claudia (Ei varmistettu) http://www.jennaclaudiat.com

Mun mielestä varsinkin Suomessa liian usein kuvitellaan, että kaikkien unelma on avioliitto, pari lasta ja omakotitalo ja hyvä ura siinä samalla. Osaksi varmaan noiden yhteiskunnan paineiden takia, ja kaikenlaisen suorittamisen takia päädyin asumaan Barcelonaan, missä ei paineista ole tietoakaan ja täällä osataan arvostaa sitä, että kaikilla on oikeus elää sellaista elämää minkä on valinnut. Kyllä mäkin välillä mietin, että mitä jos en kerkeäkään löytää sitä elämän rakkautta ennen kuin biologinen kello alkaa tikittää, tai mitä jos en vielä kolmekymppisenäkään tiedä mitä oikeasti haluan tehdä, mutta mun mielestä on vaan elettävä hetkessä ja nautittava siitä elämäntilanteesta missä on, turhia stressaamatta ja murehtimatta. Kaikki tulee kyllä aikanaan! :) Kivaa päivää, ihan tosi hyvä postaus taas kerran!

xx Jenna
http://www.jennaclaudiat.com

Elisa Lepistö

Kaikki tulee aikanaan ja juuri sillä tavalla kuin on tarkoituskin <3 Näin itsekin pyrin aina miettimään kun alkaa tulla ahdistus omista valinnoista. Kiitos kun kommentoit ja ihanaa päivää myös Barcelonaan! :)

Timo (Ei varmistettu)

Tuttuja ajatuksia myös yli 40-v-dink-pariskunnalle... ei kannata antaa ajatusten tai muiden kyselyjen häiritä ja elää omaa elämäänsä. Usein koen kateutta kun olen reissussa ja ravintolassa usein enkä lapsia kiekkotreeneihin viemässä tai vaimon pakottamana katsomassa Onnenpyörää saunan jälkeen velkaomakotitalossa, jonka rakentamiseen olisin uhrannut aikani ja ihmissuhteenikin varmaan. Eipä ole vielä tullut tarvetta lapsentekoon ja onneksi avovaimolla sama fiilis. Sitäpaitsi paljon rahaa käyttävät lapsettomat pitävät hyvin yhteiskuntaa pyörimässä eri palvelujen kannalta kuin lapsiperheet. Ja onhan meitä ihmisiä täällä jo puolet liikaakin. Nautitaan - mutta otetaan toki myös toiset huomioon. Oma lifestyle ei saa tietenkään olla hedonismia toisten kustannuksella, mutta kyllä mun puolesta saa cosmo-brunsseja viettää vaikka joka päivä kunhan hommat ja ihmissuhteet ei kärsi. Suomessa vaikuttaa vielä uudisraivaaja-sodanjälkeis-nälkävuosipsykologia, jolla ei oikein ole enää perusteita.
t. Timo

Elisa Lepistö

Kiitos kommentista Timo! Toi on totta, että usein dink-ihmisillä on erilaisia prioriteetteja ja laittavat eri juttuihin rahaa kuin esimerkiksi perheelliset. Välillä tuntee huonoa omaatuntoa asioista, joihin laittaa rahaa, mutta kun miettii asiaa yhteiskunnan puolelta niin tuska helpottaa. Ja muutenkin mun mielestä paras tapa kuluttaa on laittaa palveluihin rahaa materian sijasta. Ja tosiaan, ehkä tulevien sukupolvien kohdalla näistä asenteista on jo päästy eroon :)

Jenniiiii (Ei varmistettu)

Aihe kuulostaa enemmän kun tutulta. Etenkin sukulaisilta saa kaikennäköisiä kommentteja siitä, millasta elämää ehkä pitäisi jo tämänikäisenä elää ja uteliaita kysymyksiä.
Joskus meinaa mennä hermot rakkaidenkin ihmisten kanssa, kun joutuu aina keskustelmaan samasta aiheesta. Mulla ei oo mitään lapsia vastaan, vaan tykkään niistä. Tykkään monesta asiasta, mutta en tiedä haluanko niitä itselleni. Oon saanut kuulla, että mietin ja harkitsen tätä asiaa liikaa, vaikka minun mielestäni kyse on niin
isosta asiasta, että on syytä harkitakin. Mitä on uutisia ja tutkimuksia uskominen, parisuhde ei ainakaan parempaan suuntaan (yleensä!!!) lasten myötä muutu.

Elisa Lepistö

Siiiiis tämä! Olen aina ihan kauhuissani kun ihmiset sanoo lasten "hankkimisesta" ettei sitä pidä liikaa ajatella, ja että "tulee jos on tullakseen". Vaikka olen hyvin spontaani ja muutenkin huoleton luonne, on toi asia mitä mun mielestä täytyy harkita kunnolla. Mun mielestä on hyvä, että pohtii asiaa kaikilta kanteilta ja miettii, onko itsestä ylipäätään vanhemmaksi. 

Hentsu (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus, ajankohtaista pohdintaa! Halusin kertoa oman kokemuksen niille, jotka ahdistuvat että pitääkö niitä tehdä vai ei. Oon vajaa kolmekymppinen, ja nyt raskaana. Mies halusi lasta jo monta vuotta, mutta itse koin olevani liian nuori ja odotin sitä "vauvakuumetta". Noh, kuumetta ei koskaan tullut sellaisena kuin ajattelin. Olen onnellinen suunnitellusta raskaudesta ja tulevasta tyypistä. Uskon että rakkaus syntyy häneen pikku hiljaa ja arvostan lapsen kanssa elämää kun sen koen. En siis kokenut vauvakuumetta lopultakaan, miehen vauvakuume ja vahva parisuhde ja lapsirakas luonne saivat minut "käännytettyä". :D Yhteenvetona, vauvakuumeilua ei kaikille tule(silti lapsen voi hankkia), lapsi muuttaa varmasti elämää; jotain antaen ja jotain vaatien :).

Ihanaa syksyä sinulle!

Elisa Lepistö

Oon kuullut vastaavia tarinoita ja ne on jotenkin lohdullisia. Ja jollain tapaa ihan kivakin, että lapsen hankinta ei ole jonkun pakottavan "kuumeen" ansiota vaan sen on kyennyt tekemään rationaalisesti :D Ihanaa odotusta ja onnea uuteen vaiheeseen elämässä! <3

Missa (Ei varmistettu)

Hei, miten osuvia nämä sun kirjotukset aina onkaan. Mun mielestä ihmisten pitäisi olla tarpeeksi rohkeita, että tehdään ne elämän päätökset omasta halusta eikä mennä virran mukana, koska on vaan pakko tai sen ajatellaan olevan se oikea tie. Kaikki saa rakentaa semmosen elämän, missä on itsellä hyvä olla vaikkei se täyttäiskään niitä yhteiskunnan kriteereitä. Itse odotan ensimmäistä (ja 99% varmuudella myös samalla viimeistä) lastamme, ja oon saanut kuulla jo vaikka millaisia olettamuksia. Kuinka on pakko hankkia vähintään kaksi lasta, meidän 46 neliön asunto on ihan liian pieni, minun (eli huom! vain äidin, ei isän) oma aika vähenee radikaalisti, reissuille ei voi enää mennä, leffaan ei päästä enää yhdessä yms... Mulla on alkanut meneen ihan vati nurin jo näiden kommenttien suhteen, en jaksa ees enää kommentoida vastaan, vaikka ajattelen hyvin erilailla asioista. Itse näen että tämä lapsi on meidän yhteinen juttu, semmonen mikä täydentää meidän perheen, en niinkään näe häntä rasitteena, esteenä tai kaiken keskipisteenä. Ajattelen, että molemmat vanhemmat kantavat hänestä yhtä suuren vastuun ja vanhemmilla on oikeus tehdä kaikkea kivaa myös kaksin ja jopa yksinkin :O. Ainakin Suomessa jotenkin vallitsee semmoinen käsitys, että kun lapsi tulee perheeseen niin hän on kaikki kaikessa ja kaikki uhrataan hänen vuokseen. Ja mikä ihme siinä muuten on, että aina puhutaan lapsista, ei lapsesta? Eikö se yksi lapsi ole vielä ns. tarpeeksi muodostamaan perheen? Mun mielestä jo ihan pariskuntakin on perhe. Me emme luultavimmin halua kuin yhden lapsen, syitä siihen on monia, mutta ehkä suurimpana on että me halutaan, että on rahaa ja aikaa tehdä hienoja asioita ja reissata ja nauttia elämästä, eikä vain suorittaa niitä ns. ruuhkavuosia eteenpäin toivoen, että ne joskus siitä helpottuu. Ja tietenkin naisia tässä suhteessa syyllistetään enemmän kuin miehiä, ovathan ne kuitenkin äitejä... Ja en ole kyllä kuullut koskaan kenenkään painostavan mun miestä lapsen hankinnasta, mutta minä olen saanut kyllä osakseni niitä uteluita ja varoitteluja, ettei saa odottaa liian kauan. Ja tällä en tarkoita, etteikö se lapsi olisi meille tärkeä ja odotettu. Tottakai hän tulee olemaan, mutta en näe itsenäni elämässä _pelkästään_ lapselle. All in all, mun mielestä elämästä kuuluu nauttia, ihan kaikissa vaiheissa. Itse nautin kovasti dink-vaiheesta ja tulen nauttimaan tästä tulevasta perheajasta, vaikka se onkin "vain" kolmen hengen perhe, eli oikeastaan ei perhe vielä ollenkaan :D.

Elisa Lepistö

Tosi hyvä kommentti! Sitä usein helposti hukkaa sen oman mielipiteensä kun kuuntelee muita, ja jossain vaiheessa on hyvä pysähtyä miettimään onko ne tavoitteet omia vai jonkun muun sanelemia. Olen myös ihan samaa mieltä tuosta, että jo pariskuntakin on perhe ihan samalla tavalla kuin sellainen jossa on lapsi tai lapsia. Ihanaa odotusaikaa teille kummallekin ja kiitos kommentista! <3

Hansski (Ei varmistettu)

On ollut tosi ihana lukea postaustasi ja kommentteja aiheesta!
Kuten monet muutkin, olen lähes kolmekymppisenä naisena, vielä aika vapaassa elämäntilanteessani, kipuillut saman aiheen ympärillä ja miettinyt tätä paljon. Allekirjoitan ajatuksia, mitä täällä on jo kirjoitettu: annetaan jokaiselle oikeus elää ja tehdä valintoja, jotka tekevät onnelliseksi.
Se vaatii siis myös itseltä avoimmuutta: esimerkiksi läheinen ystäväni päätti haluta lapsen ja perheen, joka oli aluksi pieni shokki, kun vastaava elämä tuntui itselle niin kaukaiselta. Päätin kuitenkin suhtautua tilanteeseen avoimesti ja nyt rakas ystäväni ja kummityttöni ovat ihana osa elämääni, vaikka itse elän vielä ihan erilaista elämää kuin he.

Haluaisi myös kertoa jotain aikuisten ystävyydestä ja sen merkityksestä. Äitini on ollut koko elämäni yksinhuoltaja eikä elämä kolmen lapsen kanssa aina ollut auvoista. Äidilläni oli ystäviä (lapsettomia ja perheellisiä), jotka kävivät meillä usein kyläilemässä ja näin kuinka iso voimavara se oli äidilleni. Lamasuomessa ei ehkä järjestetty brunsseja, mutta ihan tavallisia kyläilyjä ja retkiä, joissa näin, että myös aikuisilla voi olla ystäviä osana arkea. Haluankin vaalia tätä myös omassa elämässäni. Ystävien kanssa vietetty aika ei kuulu vain parikymppisten "haihattelu elämänvaiheeseen" (kuten eräs ihminen kuvaili minun elämääni muutama kuukausi sitten :D), vaan koko elämään.

Elisa Lepistö

Ihanaa tosiaan, että aiheesta on käyty reippaasti keskustelua! Näköjään aihe tosiaan koskettaa monia. Ja olen ihan samaa mieltä tuosta ystäviä koskevasta pohdinnasta. Olen itse huomannut, että ystävyyssuhteet muutti muotoaan niihin aikoihin kun koulu loppui. Oli niin tottunut siihen että samoja tyyppejä näki joka päivä ilman mitään omia ponnisteluja, että siihen ehti tottua. Kun työelämä alkoi, kesti hetken aikaa tajuta että oikeasti pitää ihan tekemällä tehdä aikaa niille tärkeille tyypeille ja itse aktiivisesti kutsua porukkaa koolle, kun sitä ei enää "luonnollisesti" tapahdu. Ja tästä tavasta pidän kyllä kiinni ihan koko elämän <3 Ja hahahha ei todellakaan kuulu "haihattelu elämänvaiheeseen" ystävät, vaan ihan joka hetkeen <3

Savon (Ei varmistettu)

Varmin tapa tulla tyytymättömäksi omaan elämäänsä on alkaa vertailemaan sitä muiden elämään.
Itse täytän kohta 32 vuotta ja elellään tyytyväistä dink-elämää avomieheni kanssa. Ei ole mikään kiire hankkia lapsia. Koko ajan minulle kyllä muistutellaan, että ei kannata odottaa liian pitkään. Minä olen kuitenkin sellainen ihminen, että tiedän olevani onnellinen, vaikka en lapsia koskaan saisikaan. En ylipäänsä halua kuin yhden lapsen (jos sitäkään). Pitkittynyt nuoruus on mahtava juttu mielestäni! Ollaan saatu matkustella ja edetty uralla mukavasti ja jos jossain vaiheessa lapsi tulee, se ei ole taloudellisesti mikään ongelma. Samalla uskon olevani siihen henkisesti valmis, mitä en nuorempana todellakaan ole ollut. Kukin tyylillään :) Ja perheelliset voisivat yrittää muistaa sen, että kaikki eivät välttämättä edes halua lapsia.

Elisa Lepistö

Juuuurikin näin! :) Ei tuputeta niitä omia valintoja muille, samat asiat kun ei tee eri ihmisiä onnellisiksi. Itsekään en uskoisi, että olisin ollut aiemmin vielä henkisesti valmiksi äidiksi, vaikka toisaalta en tiedä tulenko ikinä sitä olemaankaan :D Ehkä parin vuoden päästä kuitenkin on vähän varmempi monesta asiasta. 

villeyk
Ihan jees

Itse en suoraan sanoen usko, että tässä maailmassa on yhtäkään ihmistä, joka on täysin varma siitä, että on tehnyt just ne oikeat valinnat elämässään. Ne onnellisimmatkin taatusti joskus miettivät, että mitä jos... Ainakin itse mietin, vaikka tunnenkin elämäni täyttä ja onnellista elämää!

Eiköhän nämä parisuhde- sekä lapsettomuus/lapsellisuusasiat ole samanlaisessa murroksessa kuin kaikki muukin. Nyt kun on jo porukalla todettu, että sukupuoliakin on vaikka kuinka paljon, niin ehkä seuraava askel on yhteiskuntana hyväksyä se, että elinikäinen, lisääntymiseen tähtäävä monogamia ei välttämättä ole se ainoa parisuhdemalli tai tapa eläää, joka tekee kaikki onnelliseksi.

Mutta, toisaalta, se mikä tekee asiasta vaikeaa on se, että meidän yhteiskunta on ainakin osittain rakennettu lisääntyvien ydinperheiden varaan. Ja jos tuo ydinperhemalli menettää standardin asemansa (minkä se tulee menettämään), niin koko yhteiskunnan pitää aika radikaalisti muuttua, jotta rattaat jatkavat pyörimistään. Nythän tässä jo odotellaan eläkepommia 10-20 vuoden kuluessa, saa nähdä mitä muuta kivaa tämä murros vielä aiheuttaa ;)

Elisa Lepistö

Niin, aina sitä varmaan tulee jonkin verran jossiteltua, mutta se on ihan harmitonta silloin kun ei oikeasti kaipaa mihinkään muuhun elämänvaiheeseen. Ja tosiaan, jännä nähdä mitä tämä muutos tuo tullessaan. Saa nähdä syrjäytyykö esimerkiksi avioliitto instituutiona täysin jossain vaiheessa. Ainakin tällä hetkellä tuntuu että yhä useampi on alkanut kyseenalaistaa sen tarpeellisuutta. Mielenkiintoisia aikoja!

örweli (Ei varmistettu)

Olen elänyt parisuhteessa kaksi vuotta, mutta työtilanteiden vuoksi elämme eri kaupungeissa ja olemme ainoastaan viikonloput yhdessä. Viimeksi viime viikolla kuuntelin äidiltäni saarnan siitä, kuinka minun (alle 30-vuotiaan korkeakoulutetun naisen) tulee muuttaa samalle paikkakunnalle mieheni kanssa ja yhteen, sillä ”eihän noin voi elää!”
Mikäli työtilanteemme antaisi myöden, muuttaisimme samaan kaupunkiin. Tällä hetkellä olen koulutusta vastaavassa huippumielenkiintoisessa duunissa eikä minulle ole tiedossa mitään työpaikkaa mieheni työpaikkakunnalta. Silti ensisijaisesti juuri minun tulisi muuttaa, ei miehen. Ja näin ei voi elää. Mielestäni elän parasta tällä hetkellä parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka en ”punainen tupa ja perunamaa” idylliä.

Kommentoi