Koululiikuntatraumoista

Ladataan...

Olimme yhtenä päivänä lähikentällämme urheilemassa samaan aikaan, kun ala-astelaisilla oli Cooperin testi menossa. Katselin siinä omien treenien ohessa joitain lapsista, jotka näyttivät olevan ihan hätää kärsimässä juoksuradalla. Yksi piteli polvestaan kiinni ja toisella näytti olevan itku hyvin lähellä. Totesin poikaystävälleni, kuinka kamala ja ilkeä tuo testi onkaan. 

Ajauduimmekin todella pitkään väittelyyn Cooperin-testin tarpeellisuudesta ja siitä, onko se epäreilu vai ei? Olin itse sitä mieltä, että on hölmöä testata taitoa, jota ei millään tapaa opeteta liikuntatunneilla. Pärjääminen on suurilta osin kiinni siitä, mitä henkilö harrastaa koulun ulkopuolella tai miten häntä on kannustettu kotona liikkumaan. 

Toki tällainen on hyvä mittari silloin kun katsotaan lapsien kuntotasoa ja halutaan saada jonkinlainen yleiskuva siitä. Poikaystävä totesi, että tämä nyt vain sattuu olemaan yksi keino mitata kuntoa, ja ajaa siinä hyvin asiansa. Laitetaanhan lapsia paremmuusjärjestykseen muissakin aineissa. 

Toki, mutta muissa aineissa testataan niitä taitoja, mitä tunneilla on nimenomaan harjoiteltu. Liikuntatunneilla pelataan polttopalloa pari kuukautta ja sen jälkeen laitetaan juoksemaan 12 minuuttia täysiä. Liikuntanumero määräytyy suurilta osin sitten sen perusteella, kuinka hyvin olet pärjännyt näissä testeissä.

Jäin pohtimaan, kuinka monilla on varmasti traumoja koululiikuntatunneista. Olen itse aina ollut suht urheilullinen, mutta silti vihaan esimerkiksi uimista sen takia, että meillä oli kerran viikossa uintia koulussa ja siitä on jäänyt pysyvä kammo lajia kohtaan. Myös Cooperin testit, 1500 m juoksut sun muut ovat jättäneet jälkensä. 

Mites teillä, löytyykö traumoja koululiikunnasta?

Share
Ladataan...

Kommentit

Jansson (Ei varmistettu)

TODELLAKIN! En ollut nuorempana erityisen urheilullinen eikä koululiikunta todellakaan saanut itseäni innostumaan urheilusta - päinvastoin. Mä olin kunnon kovis peruskoulussa ja kun liikuntatunneilla tehtiin jotain omasta mielestäni "ahdistavaa" (usein juuri testejä ym.) kieltäydyin yksinkertaisesti osallistumasta. Mutta muistan edelleen kuinka toiset, myöskin vähemmän urheilulliset koulukaverit, eivät uskaltaneet kieltäytyä osallistumasta ja opettaja pakotti heidät tekemään esimerkiksi vatsalihaksia muiden edessä. Kun sitten vatsalihasliikkeet eivät onnistuneet, nauroivat urheilullisemmat tytöt vieressä ja opettaja heidän mukanaan. Tällaiset kokemukset ovat saaneet mut vihaamaan koululiikuntaa yli kaiken ja löysin liikunnan "riemun" oikeasti vasta täysi-ikäisenä. Aikaisemmin olin aina yhdistänyt liikkumiseen johonkin inhottavaan ja ahdistavaan, pakotettuun toimintaan.
Jos joku on paska matematiikassa, niin ei sen koetta näytetä koko luokalle, että kaikki voi sitten yhdessä nauraa sille surkimukselle.

Elisa Lepistö

Ihanaa, että olet kuitenkin löytänyt urheilun riemun aikuisena! :) ja toi kuulostaa kyllä aika kamalalta toiminnalta opettajan puolelta :/

Suvi K.
Sisunainen

Jep. Koulussa liikunta oli mun numeerisesti arvioituna selkeästi heikoin aine, joten kuvittelin, että liikunta ei ole mua varten. Meni vuosia viimeisten pakollisten liikkatuntien jälkeen, ennen kuin tajusin, että liikunta voi olla kivaa ja siitä voi tulla hyvä fiilis, vaikka olisi kuinka p**ka siinä.

Elisa Lepistö

Hahaha ihan mahtavasti ilmaistu! Ja siinä toki usein myös kehittyy melko nopeasti, ainakin kunto siis. Ja sehän sitten osaltaan vaan lisää innostusta koko hommaan :)

Lukija (Ei varmistettu)

Muistan, kun itse yläasteella ollessani juttelimme liikunnanopettajamme kanssa juuri siitä, että miksi tunneilla mitataan kuntoa, kun se kertoo lähinnä siitä, miten paljon kuntoaan kehittää vapaa-aikanaan. Hän kuitenkin sanoin hyvän pointin, että kyllähän muissakin aineissa oma harrastuneisuus vaikuttaa osaamiseen ja sitä kautta arvosanaan - esimerkiksi vapaa-ajallaan paljon kirjoja lukeva lapsi todennäköisesti pärjää hyvin myös äidinkielessä. Tai matikasta kiinnostunut lapsi tekee ehkä läksyt erityisen innokkaasti ja ehkä lisätehtäviäkin jne. Liikunnassa nämä oppilaiden väliset tasoerot valitettavasti näkyvät muita aineita enemmän ulospäin, koska jokaista oppilasta ei voida yksityisesti testata. Toisaalta ainakin omana kouluaikanani luokissa tehtiin sitä, että kukin luki vuorollaan pätkän kirjasta ääneen muun luokan kuunnellessa, joka on voinut olla stressaava tilanne oppilaalle, jonka lukutaito ei vielä ole yhtä sujuva kuin muulla luokalla, eli muissakin aineissa tasoerot voivat jonkin verran näkyä ulospäin.

Elisa Lepistö

Näinhän se on! Ja siinä väitellessämme en kyllä keksinyt mitään järkevämpääkään tapaa mitata kuntoa kuin nuo testit. :/ se on silti tosi sääli jos urheilu tuntuu ikävältä vielä aikuisenakin, kun sen liittää noihin muistoihin niin vahvasti.

Turhautunut opettaja (Ei varmistettu)

Voisimmeko me suomalaiset puhua kouluistamme positiivisemmin ja unohtaa sen ainaisen paasaamisen siitä, miten koululiikunta/englannin opettajan suullinen pistari/musiikin laulukoe/matematiikka/kouluruokailu/terveystarkastus jne. on traumatisoinut meidät ja vähintään pilannut nuoruutemme ehkä jopa elämämme. Vaikka olette käyneet koulun, ette välttämättä tiedä nykykoulusta juurikaan, ellette työskentele siellä. Ei arvostella kirjaa kannen perusteella toimii tässäkin: eli ei arvostella nykyistä aineiden opetusta yksittäisen opettajan tai yksittäisen oppitunnin perusteella. Eikä siirretä niitä traumojamme uusille sukupolville! Annetaan heidän muodostaa mielipiteensä koulusta ja opetuksesta itse. Kiitos.

Elisa Lepistö

Ei tässä tarvitse liian dramaattiseksi heittäytyä :) en millään tavalla kritisoinut tässä opettajia. Käsitykseni mukaan nämä esimerkit ovat osana opetussuunnitelmaa, ja täten opettajien vaikutusvallan ulkopuolella. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Linkitä ihmeessä tähän joku koulua positiivisessa valossa käsittelevä artikkeli tai mielipidekirjoitus. Olisipa ihana lukea sellainen!

Ja ihmettelin hieman, että olit ottanut niin suppean näkökulman asiaan. Usein kun pohdit asioita eri näkökulmista, niin nyt kirjoitit hyvin mustavalkoisesti. Aivan kuin hyviä puolia ei olisikaan..

Elisa Lepistö

Mun mielestä Suomen koulutusjärjestelmä on ihan huippu. Ja ainakin omaan silmään osuu useammin sitä ylistäviä kirjoituksia. :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Juu, luistimiin ja suksiin en ole koskenutkaan peruskoulun jälkeen, eli kymmeneen vuoteen. Enkä aio koskea. En myöskään edelleenkään käy millään ryhmäliikuntatunneilla.
Koululiikunta vei liikunnasta ilon. Olen yrittänyt löytää sitä uudestaan tässä viimeisten vuosien aikana, ja olen jossain määrin onnistunutkin. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Cooperin testi on siitä hyvä testi, että kaikki osaavat juosta. Tai sanotaanko, että juoksu ei ole samalla tapaa (etenkään koululaisten tasolla ) tekniikkaa vaativa laji kuin vaikkapa uinti tai hiihto. Ja jos harrastaa ylipäätään jotain liikuntaa, joka kohottaa kuntoa, se näkyy myös juoksutuloksissa: esimerkiksi uimari jaksaa juosta.

annikasusanna (Ei varmistettu)

Osuva teksti, kun coopperi on itsellä vuorossa huomenna :-D Vielä lukiossakin pitää testata näitä samoja kuten joka vuosi aiemminkin. Kai sitä nyt 12 minuuttia vähemmän tai enemmän hampaat irvessä pistää menemään. Mutta ei, ei jää varmasti kovin mieluisia muistoja koululiikunnasta, vaikka muuten liikunnallinen olenkin. Koululiikunta on mielestäni aina ollut vähän sellaista pakkopullaa!

Marjutt (Ei varmistettu) http://elamaaliikunnalla.blogspot.fi

Mielenkiintoinen aihe! Täytyy korjata yksi asiavirhe tuolta lopusta, että opettajathan eivät saa määritellä arvosanaa testien perusteella. Tänä syksynä aloitettiin MOVE-testit, jotka tehdään sekä 5. että 8. luokalla ja niiden tarkoituksena on kerätä tietoa suomalaisten nuorten tämänhetkisestä kuntotasosta. Tästä aiheesta keskustellaan meilläkin liikunnanopettajaopiskelijoiden keskuudessa kiivaasti ja kova draivi on nyt kääntää näiden testien idea pois siitä, että oppilaat kokisivat ne suoraan verrannollisina arvosanaansa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Just wait till you give birth, then you know won't ponder about stupid Cooper test being traumatic.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oi voi, pahin muisto on yläasteelta, jolloin kuntotesti tehtiin erilaisia kuntoliikkeitä/tehtäviä suorittaen. Omia tuloksia piti verrata johonkin prosenttitaulukkoon, jonka avulla sai määritettyä arvosanan itselleen. Kyseinen liikuntatunti oli lukuvuoden viimeinen joten tunnin jälkeen kaikki kokoontuivat liikuntasalin lattialle, jolloin jokaisen kuntotestin arvosana ja myös lopullinen liikunta-aineen arvosana käytiin läpi opettajan kanssa kaikkien muiden kuullen. Ei ollut kovin kiva ilmoittaa ääneen, että joo, taulukoiden mukaan mun kuntotestin arvosana on 3. Kyllä se vähän kirpaisi, että on niin huono, ettei edes arvosana-asteikko riitä kuvaamaan sitä... Onneksi lopullisen arvosanan kanssa ope oli reilu, ja olin muutenkin muissa lajeissa ollut ihan keskivertotasoa. Kuntotesti ei vaan koskaan ollut mun juttu... Koululiikunnassa inhosin nimenomaan niitten tulosten ylösmerkkaamista. Olisin paljon mieluummin vaan pelannut joukkuelajeja kaikki tunnit ja juossut pallon perässä pitäen hauskaa. Ylipäänsä taide- ja taitoaineiden arvioiminen numeroilla on minusta vähän kyseenalaista.

pikkupikkumyy (Ei varmistettu)

Täällä toinen uintikammoinen! Toinen mun inhokki aikanaan oli myös hiihto, koska tunneilla harjoiteltiin viimeiseen vetoon asti luistelutekniikkaa ja hiihdettiin kilpaa. Meidän perheellä ei ollut varaa ostaa hienoja uusia suksia, joten vetelin menemään perinteisillä suksilla, minkä pohjat siis tosiaan hidastaa nimenomaan tätä luistamista ja olin aina se joukon hitain. Vuosia myöhemmin poikaystävän kannustamana lähdin lapin lomalla kuutamohiihdolle ja tajusin vasta sen hiihtämisen mukavuuden eli ulkona olemisen :) Koululiikunnan pitäisi kannustaa kokeilemaan, sen sijaan että etsiä parhaimpia,nopeimpia ja notkeimpia.

Liikunta-addikti nykyään (Ei varmistettu)

Vieläkään en halua (25-vuotiaana) edes perheen kanssa huvikseen kokeilla niitä liikuntalajeja joista jäi peruskoulusta kammo. Monta vuotta kuvittelin että en ole 'urheilullinen' tyyppi koska koulussa valittiin viimeisenä joukkueisiin. Olen päässyt vähän tuosta ajatuksesta eroon vaikka nykyään liikun paljon mutta vihaan kilpaurheilua juuri tuon koulun liikuntatuntien kilpahenkisyyden vuoksi. Yritän päästä tuosta liikuntatuntitraumasta kokonaan eroon mutta se on vaikeaa. Mun mielestä liikunnasta pitäis nauttia eikä laittaa pieniä lapsia kilpailemaan keskenään niin paljon.

essiiii (Ei varmistettu)

Samaa mieltä tosta kilpailuasiasta. Olin enemmän lukijalapsi koko peruskoulun ajan, ja aina viimeinen kaikissa kilpailuissa, viimeinen joukkueeseen valittu yms. Lukiossa mahtava liikkaope sanoi ekalla tunnilla, että seuraavan kolmen vuoden aikana me löydetään teille kaikille ainakin yksi laji, josta tykkäätte. En ollut ikinä tajunnut, että voisin innostua jostain liikuntalajista! Sen jälkeen oon liikkunut säännöllisesti - käyn uimassa, salilla, lenkillä...

Uskon ja toivon, että tää on se nykyinen linja opetuksessa. Luulisi, että kansantefveydelliseati on huomattavasti hyödyllisempää, että kaikki innostetaan ottamaan liikunta osaksi arkea.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen aihe! Koululiikunta ja erilaiset testit ovat kyllä useammassakin keskustelussa osoittautuneet mielipiteitä jakavaksi asiaksi. Pakko myöntää, että Cooperintestistä ei jäänyt itselleekkään mitään ruusuisia muistoja ja testaaminen muutenkin oli aina vähän vaivaannuttavaa, vaikka keskivertotuloksia sainkin.

On toisaalta ihmisiä, joille liikunta oli lempiaine ja kilpailu sekä lajeissa pärjääminen (myös erilaisten mittareiden avulla) oli tärkeää ja toi onnistumisenkokemuksia koulumaailmassa, jos niitä ei esim. lukuaineissa tullut.
Tarvitseeko oppilaita sitten järjestää kaikissa aineissa paremmuusjärjestykseen? En osaa sanoa. Mielestäni olisi kuitekin tärkeää saada tietoa lapsien ja nuorien kunnon tasosta laajemmin, liikumattomuus on kuitenkin iso ongelma ja välillä tuntuu, että jos asioita ei saada lukuina diagrammin, ei ongelmaa osata myöskään tunnistaa.

Kamalaa tietenkin on, jos huono testitulos tai tapa kertoa siitä aiheuttaa reaktiona inhon tai pelon liikkumista kohtaan ja nöyryytetyn olon. Tässä uskoisin (ja toivoisin), että koulumaailma ja opettajien koulutus on kehittynyt omista kouluajoista. Ehkä kaikista tärkeintä on saada oppilaat ymmärtämään, että liikunnassa (niin kuin muissakin kouluaineissa) testien tarkoitus ei ole nolata ketään ja huono pärjääminen testeissä ei tarkoita automaattisesti, ettei liikunnassa koskaan voisi pärjätä tai nauttia muulla tavalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsellä ei koululiikunnasta jäänyt mitään "hampaankoloon". Yläasteen kolme vuotta sitten päättäneenä en kuitenkaan koskaan ole juossut coopperia. Meillä juostiin 7luokalla 3,3km, 8luokalla 4,4km ja 9luokalla 6.6km pururadalla vaihtelevassa maastossa. Minulle tuo ei ikinä ollut ongelma, sillä pidän juoksemisesta, mutta monelle ystävälleni se oli kuin kidutusta ja maastojuoksuja pyrittiin välttämään kaikin keinoin. Itse en ole ikinä oikein ymmärtänyt, mikä liikuntatunneissa on niin kamalaa. Olen tehnyt parhaani ja pitänyt hauskaa tunneilla, numero on ollut toisarvoisena, sillä eihän se lopulta juurikaan mihinkään vaikuta. Ainoana ikävänä asiana muistan opettajan valvomat suihkut tuntien jälkeen, vaikka jälkeenpäin ymmärtää, miksei meidän teini-ikäisten annettu lähteä hikisinä loppupäivän tunneille.

Miffa.s (Ei varmistettu) http://www.miffas.com

Traumoja on, mutta onneks ei mitään niin pahoja, että ne estäisi harrastamasta tiettyjä lajeja. Esim uinti on ehdottomasti nykyisinkin yks lemppareista, mutta muistan edelleen jonkun yläasteen uintitestin, missä maikka ei uskonut, että olin koko ajan uinut luokan parhaan uimarin perässä ja kerännyt tasan saman verran kierroksia. Tää suoritus olis ollut kympin arvonen, mut mulle hän sit merkkas seiskan tai kasin... Lopulta se antoi sitten uusia testin seuraavalla kerralla, kun poissaolijat joutuivat testiin ja pääsin näyttämään :D
Eniten ärsytti juurikin se jatkuva testaaminen ja paremmuusjärkkään laittaminen. Lyhyissä matkoissa olin hitaimpia, cooperissa kärjessä, kuntotesteissä vatsalihakset oli siellä jossain taulukoiden alarajoissa... Tuolla Marjutt ylempänä sanoi, ettei arvosanoja muodosteta testien perusteella, mutta kyllä mulla ainakin on hyvin vahvat muistikuvat, että niistä se nimenomaan muodostui. Sitten jos oli kahden numeron välillä, niin ratkasi se oma asenne ja innokkuus... Loistavaa tietysti, jos homman nimi on nykyään toinen :)

Kommentoi

Ladataan...