Mental Health Monday: Piilotin suruni

Viime viikkojen aikana olen tehnyt melko suuren löydön itsestäni. Merkkejä tähän on ollut läpi elämäni monia, mutta vasta näinä viikkoina se on tullut täysin selväksi: en osaa tunnistaa surua, tai antaa sen tulla ulos.

Keskustelin taannoin brunssipöydän äärellä ihmisen syvimmästä olemuksesta ja tietynlaisesta coresta. Onko meissä kaikissa jotain muuttamatonta? Jo pienissä lapsissa huomaa suuria eroja heidän luonteenpiirteissään, joten varmasti meillä kaikilla on se syvin olemus, joka on tietynlainen. 

Uskon kuitenkin, että kaikki kokemamme asiat voivat muuttaa tätä olemusta. Voimme aikuisena olla täysin erilaisia, kuin lapsena ollessamme. Voimme myös tietoisesti muuttaa jotain käyttäytymismallejamme ja kehittyä jonkinlaiseksi. Puhuimme myös siitä, kuinka eri ihmiset kokevat, sanoittavat ja näyttävät eri tavalla tunteita. 

Keskustelukumppanini sanoi, että emme oikein voi valita millaisia tunteita turrutamme. Jos hautaamme ikävät tunteet, menevät mukavatkin samalla mudan alle. Ajatus oli kaikinpuolin todella looginen, mutta silti totesin, ettei se ainakan omalla kohdallani pidä paikkaansa.

Minulle on aina ollut helppoa tuntea pakahduttavaa iloa ja onnellisuutta, ja myös näyttää se. Sen sijaan surun kanssa en osaa oikein toimia. Se on lukittuna jossain monien ovien takana, joita pelkään avata, sillä olen sinne vuosien aikana kaikkea kerännyt. 

Mitä enemmän aihetta pohdin, sitä järjettömämmältä se tuntui. Olen mielummin ollut kylmä, tunteeton, äkkipikainen ja kiivas, kuin surullinen. Olen mielummin kohdannut muiden katseissa halveksuntaa kuin sääliä. Empatia toisen silmissä on ollut pahin mahdollinen peili. Olen nähnyt itseni siitä heikkona, reppanana ja jollain tapaa epäkelpona. 

Kyseessä ei ole ollut vain se, etten ole osannut surua näyttää muille. En ole osannut sitä oikein itsekään työstää. Keskustelun jälkeen marssin laatikolle, jossa pidän muistojani. Avasin päiväkirjani ja näin siinä nyt niin paljon enemmän. Olin yrittänyt selittää siellä itselleni epämääräisiä masennusjaksoja "ihmeellisenä stressinä", kummallisina uniongelmina, ruokahaluttomuutena ja jatkuvana väsymyksenä. Olin yrittänyt korjata itseäni rationaalisesti.

En oikein vielä tiedä, miten alan tätä työstämään. Mutta asian sistäistäminen nyt on ainakin ensimmäinen askel. Löytyykö muita, joille suru on vaikea tunne näyttää tai päästää ulos?

Pictures: Sara Vanninen

Share

Kommentit

Katefromtheblock (Ei varmistettu)

Tiedän tunteen. Elin vuosia niin, etten surun kohdatessani jäänyt työstämään tunteita, paahdoin vaan menemään ja ajattelin, että suru häviää itsestään. Olen näiden vuosien aikana kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja myös jatkuvasta väsymyksestä. Vasta viime aikoina olen käsitellyt kaikkia vuosien takaisia tapahtumia, jotka aiheuttivat surua.
Kuuntelin jokunen aika sitten Dr. Michael Monroe Kieferin Superconcious power-kirjan, ja siinä puhuttiin juurikin tuosta subconcious coresta, joka kerää "dataa" erilaisista tunteista ja kokemuksista ja vaikuttaa esim. siihen, miten näkee oman menneisyytensä (vankilana vai jännittävänä polkuna, joka on tuonut sinut tähän hetkeen).
Kyseisessä kirjassa mainittiin keino käsitellä haudattuja tunteita. Pitäisi tavallaan omassa mielessä mennä surua ja muita negatiivisia tunteita aiheuttaneisiin tapahtumiin sivustakatsojana. Nähdä itsensä kyseisessä hetkessä. Ei kuitenkaan varsinaisesti elää tapahtumaa uudestaan, vaikka se toki onkin aikalailla mahdotonta (itsekin itkin useaan otteeseen kun tein tämän). Kävin tuolla metodilla läpi koko elämäni, varhaisimmasta muistamastani surun kokemuksesta tähän päivään. Se oli aika karua, mutta helpotti. Sen jälkeen toistin metodin, mutta positiivisille hetkille. Loppujen lopuksi tuntui että iso taakka putosi harteilta.

Joskus käsittelemättä jäänyt suru voi toki vaatia siitä juttelemista jollekin. Yksilöitähän me kaikki ollaan. Itselleni tuo kertomani metodi toimi hyvin, en ole pitkään aikaan tuntenut oloani näin vapautuneeksi (enkä kärsi enää väsymyksestä).

Kivaa viikkoa ja tsemppiä asian työstämisen kanssa!

Elisa Lepistö

Kuulostaapa mielenkiintoiselta kirjalta!Pitänee etsiä se käsiini heti kun kotiuduin. Kiitos paljon vinkistä ja ihana kuulla että on ainakin sun kohdalla auttanut tuo läpikäyminen :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tunnistan suruni ja käsittelenkin ongelmia mielessäni useinkin, mutta en haluaisi näyttää surua muille, mutta kyyneleet tulevat joskus lupaa pyytämättä julkisesti. Yleensä siis haluan hautoa asian omassa mielessäni ja kun olo ei ole enää niin surullisen akuutti, että alkaisin heti itkeä, niin voin kevennetyllä versiolla kertoa tietyille ihmisille jotain, mutta ne syvimmät mietteet kyllä jää itselle.

Elisa Lepistö

Mun mielestä se onkin ihan ok, että haluaa pitää itsellään. Ihmiset kokee ja käsittelee asioita niin eri tavalla. Siinä missä joku tarvitsee prosessoimiseen toisen ihmisen, toinen tekee sen mielummin yksin. Tärkeintä kai on se, että niitä tunteita käy läpi tavalla tai toisella :)

Vierailija (Ei varmistettu)

En myöskään tiedä miten tätä pitäisi lähteä työstämään, mutta tiedän tunteen, josta kirjoitat. Isäni nukkui pois vaikean sairauden seurauksena juuri ennen joulua. Vaikka kyseessä on ehkä elämäni vaikein ja surullisin asia, tungen sen mielummin pois mielestäni ja pidän itseni niin kiireisenä, etten ehtisi ajattelemaan koko asiaa. Suru kuitenkin puskee monesti esiin kun olen yksin, muiden edessä en asiasta halua edes puhua. Ehkä juuri siksi, että etten halua muilta sääliä ja surun näyttäminen tekee minusta "heikon". Vaikka järjellä ajateltuna eihän se niin ole...

Elisa Lepistö

Otan osaa <3 Ja ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Vaikka järjellä sen ymmärtää, on se silti vaikea näyttää. Uskon kuitenkin, että se suru kannattaa työstää, sillä jos se jää kummittelemaan kaiken taakse, voi se ajaa kaikkiin uusiin ongelmiin. Voimia kaiken keskelle!

Täältäkin löytyy yksi tunteiden panttaaja. Sureminenkin on välillä vaikeaa, mutta kaikkein hankalinta minulle on tunnistaa uupumus ja viha. Vasta viime aikoina olen oppinut suuttumaan ihmisille ihan kunnolla, mutta tuntemattomille en osaa vieläkään olla avoimesti vihainen. Pari vuotta terapiaa auttoi tässä valtavasti, mutta yhä edelleen opettelen. Varsinkin tuo uupumus on tosi haastavaa huomata ajoissa, kun yleensä olen ajanut itseni ihan hajalle, ennen kuin olen tajunnut jarruttaa. Terapiaa voin kyllä suositella oikein lämpimästi, sinne voi mennä ihan vaan vaikka itseään tutkimaan :)

Elisa Lepistö

Tiedän todella hyvin mistä puhut. Omalla kohdallani uupumusta on myös vaikea tunnistaa. Yleensä huomaan sen just ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta kokoajan oppii tuntemaan itseään lisää ja tunnistamaan tällaisia heikkouksia. Sitten seuraavalla kerralla osaa toimia hiukan paremmin. Ja oon miettinyt kyllä terapiaa, ihan vain mielenkiinnosta. Vähän niinkuin sellainen mielen personal trainer :D

Sitä se terapia aika paljolti onkin! Ennen kuin itse päätin sinne hakeutua (terveyden puolesta oli jo pakko), ajattelin, että sinne vaan mennään ja jotenkin mystisesti joku sut siellä parantaa. Yllätyksekseni kaikki lähtikin omasta toiminnasta ja omista oivalluksista. Oli elämäni antoisin (ja rankin) kaks vuotta ja nosti elämänlaatua huimasti :) Kyllä niitä vaikeita aikoja on senkin jälkeen tullut, mutta nyt kun on työkalut oman mielen käsittelyyn, pärjää paljon paremmin. 

karoliinamaria (Ei varmistettu)

Avoin, rehellinen teksti. Kiitos tämän asiasn jakamisesta! Mä suosittelen niin lämpimästi psykoterapiaa, elämänlaatu paranee todella paljon kun saa nuo inhottavat, piilotetut asiat käsiteltyä. Elämästä tulee jollain tavalla kepeämpää ja pystyy keskittymään paremmin tästä hetkestä nauttimiseen kun menneisyyden tukahdetut tunteet eivät yritä tulla pintaan. Jos päädyt psykoterapeutti -vaihtoehtoon, kannattaa käydä tutustumassa muutaman psykoterapeutin luona ennen lopullista valintaa ja valita itselleen se sopivin.

Tsemppiä! :)

Kommentoi