Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Kerroin jo pari viikkoa sitten onnettomasta laskettelutaustastani ja siitä, kuinka isot rinteet ovat jännittäneet. Sain kuitenkin meidän Talman laskupäivästä niin huikeasti itsevarmuutta, että lähdin tänne Åreen paljon paremmalla mielellä. Meitä on täällä kaikentasoisia laskijoita, mutta tällaisia ihan vasta-alkajia on minun lisäkseni vain yksi. 

Olemmekin pysyneet tämän päivän tiiviisti yhdessä ja ylittäneet pelkojamme samaan aikaan. Kyseessä on ihan mahtava tyyppi, joka on kaikenlisäksi vielä ammatiltaan aivokirurgi. Olen kuunnellut suu auki hänen tutkimuksistaan hiihtohissimatkojen aikana ja imenyt tyypistä inspiraatiota. Yhdessä olemme tsempanneet toinen toistamme ja fiilistelleet onnistumisiamme rinteissä. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä arempi minusta tulee monen asian suhteen. Veikkaan että tämä on yleistä ja varmasti liittyy jollain tapaa itsesuojeluvaistoon. Tulee otettua paljon vähemmän riskejä kuin nuorempana ja jotenkin pelättyä ehkä liikaakin sitä, mitä kaikkea voikaan sattua. 

Samalla tulee kuitenkin vietyä itseltään ne onnistumisen tunteet, adrenaliinin ja sen fiiliksen, kun on ylittänyt itsensä pelosta huolimatta. Tänään niitä hetkiä kuitenkin tuli, ja mieleeni palasi sellainen lapsuuden riemu. Pitäisi useammin tehdä asioita, jotka vähän pelottaa. Pitäisi uskalla unelmoida asioista, jotka jännittävät jo ajatuksen tasolla. Pitäisi uskaltaa laittaa tavoitteita, jotka kuulostavat hurjilta. Ja ennen kaikkea, pitäisi lähteä niitä kohti pelosta huolimatta.

Sillä se hetki, kun voittaa pelkonsa ja voi rinteen alhaalla taputtaa itseään selkään ja katsoa taakseen ylpeänä miettien "tulinko just ton mäen alas!" on ihan mieletön. Jos tällaisen saa jo mäkeä laskemalla, voin vain kuvitella millainen olo tulee tarttuessaan myös muihin pelottaviin unelmiin samanlaisella asenteella.

Hiihto-opettajamme on myös muistuttanut meitä ensimmäisestä päivästä lähtien tärkeimmällä asialla. Hän nimittäin kyselee aina silloin kun suurin pelko hiipii mieleemme, että mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Vastauksena nimittäin yleensä on kaatuminen. Jos ei muusta, niin siitä saan voimaa. Sama se on muissakin asioissa. Yleensä pelkomme on täysin irrationaalisia. Liiottelemme mielessämme mahdollisia lopputuloksia, vaikka järkevästi ajateltuna pahin mahdollinen asia saattaa olla itsensä nolaaminen. 

Pictures: Emma Svensson

Kommentit

Lalalalalalala (Ei varmistettu)

Oon samaa mieltä, että itsensä voittaminen on ihan huippua mutta mun mielestä on vähän naiivia ajatella että pahinta mitä voi tapahtua on "vain" kaatuminen - pahimmillaan kaatuessa kovassa vauhdissa voi murtaa vaikka mitä luita, saada aivotärähdyksen tai pahimmillaan aivovamman. Pelko on tervettä ja jos oikeasti pelottaa ja tuntuu ettei omat taidot riitä, niin silloin on todennäköisesti järkevämpi kuunnella järjen ääntä ja nauttia helpommista mäistä.

Elisa Lepistö

Tottakai, realiteetit pitää olla hallussa. Meidän vauhdeilla, siinä hetkessä ei kuitenkaan olisi voinut millään luita murtaa. Tai no, olisi pitänyt olla todella huono tuuri. Voihan niitä luita murtua vaikka kadulla kävellessä. Sen pelon ei kuitenkaan kannata antaa määritellä elämää.

Rahkamuija (Ei varmistettu) http://rahkamuija.blogspot.fi/

Hauskaa nähdä kuvia talvi-Åresta! Mulla on kuvia täsmälleen samoista paikoista, mutta kesältä. Kesällä voi vaan yrittää kuvitella, kuinka koko Åre on täynnä ihmisiä ja elämää, kun taas kesällä suurin osa hotelleista on kiinni ja aina vitsaillaankin, että Åressa ei ole mikään auki iltakuuden jälkeen. Olen ajanut pyörällä tuosta Kabinbanan yläasemalta alas asti varmaan kymmeniä kertoja, mutta ei tulisi ikinä mieleenkään tehdä samaa suksilla, siitä ei vaan voisi selvitä hengissä. :D

Elisa Lepistö

Eikä! Oispa hauska nähdä, millainen tää on kesällä :D En osaa yhtään kuvitella nyt kun joka paikka on lumen peitossa. Ja siis apua, toihan kuulostaa tosi hurjalta pyörällä!! :D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.