Parisuhteista ja rakkaudesta

Ladataan...

Muistan haaveilleeni poikaystävästä ensimmäisiä kertoja jo ala-asteella. Pojissa oli jotain maagista ja kiehtovaa. Pyysin mielenkiintoisia tyyppejä reippaasti ulos ja kävin "treffeillä" jo hyvin nuorena. Kerran sain naapurin pojalta sormuksen, ja mietin onkohan tämä nyt vakavaa? No, ei se ollut. Homma kariutui muutamien leikkipuistodeittien jälkeen ja jatkoimme omia elämiämme.

Yhden kerran tapasin pojan netissä ja halusin nähdä hänet myös oikeasti. Isäni neuvoi sopimaan ensitapaamisen keskelle päivää Stockmannin kellon alle. Näkisimme sitten jo kaukaa, onko siellä oikeasti toinen ikäiseni odottamassa minua. Olihan siellä. Poika oli pitkä, suloinen ja hyvin kohtelias. Kävimme Stockmannin Pappagallossa jäätelöllä ja pidimme käsistä liukuportaissa. 

Ihastuin usein ja palavasti. Oli kyseessä sitten teatterileirin kitarapoika, pitkätukkainen mainostenjakaja tai raitiovaunussa tapaamani skeittari, olin jo viidessä minuutissa ehtinyt suunnitella yhteisen tulevaisuutemme. 

Päiväkirjan sivut täyttyivät tiuhaan tahtiin eri poikaystäväkandidaattien spekuloimisella. 

Aloin ensimmäistä kertaa seurustelemaan vakavasti yhdeksännellä luokalla. Tai no, niin vakavissaan kuin 15-vuotiaat nyt voivat seurustelupuuhissaan olla. Muistan edelleen kuinka suutuimme vanhempiemme keskustellessa siitä, etteivät tämän ikäiset vielä tiedä mitä rakkaus on, meidän kuunnellessa seinän takana. Sillä tiesimmehän me, ei rakkaus kysele ikää. 

Muutamia vuosia myöhemmin sydämeni särkyi ensimmäistä kertaa, ja pian se oli jo uudestaan säpäleinä. 

Niinä aikoina tuntui, ettei enää ikinä tule päivää jolloin sydämeen ei sattuisi. Mutta tulihan se, ja opetti samalla että sydänsurut tekevät sinusta taas himpun verran vahvemman ihmisen. 

Olen seurustellut melkein puolet elämästäni ja sen takia joskus miettinyt myös, mistä olen jäänyt paitsi sen takia? Enkö tunne itseäni samalla tavalla, kuin sinkkuna eläneet? Millainen ihminen olisin, jos olisin tämän ajan ollut yksin? Ja viimeisenä, pitääkö itseensä kunnolla tutustuakseen viettää pidempiä aikoja yksin vai voiko tiiviisti toisen ihmisen kanssa eläessä tietää, millainen pohjimmiltaan olisi ilman toista?

En kuitenkaan kadu sitä, etten ole elänyt villejä sinkkuaikoja. Kaikki parisuhteeni ovat opettaneet nimittäin todella paljon. Siinä missä teini-iän parisuhderiidat selvitettiin itkemällä, huutamalla ja dramaattisesti ovesta ulos ryntäämällä, nykyään osaa suhtautua tilanteisiin hiukan rakentavammin keskustelemalla. 

Toki merkittävää kasvua tapahtuu tämän ikäisenä ilman parisuhdettakin, mutta koen itse oppineeni kaikkein eniten poikaystäviltä. Kun paljastaa toiselle ihmiselle itsensä kaikkine virheineen, pakottaa myös itsensä katsomaan niitä virheitään. Näkee itsestään sellaisetkin puolet, joille oikeastaan haluaisi vain sulkea silmänsä. Rakkaus on nimittäin mielestäni tietynlainen peili. Me emme rakastu vain ihmiseen, vaan me rakastumme myös siihen versioon itsestämme, jonka toinen tuo meistä esiin. 

Näemme itsemme ihan uudella tavalla toisen kautta. Joku saattaa herättää meissä puolia, joita emme edes tienneet olevan olemassa. Ja uskon myös jokaisen ihmissuhteen muuttavan meitä. Oli kyseessä sitten parisuhde tai ystävyyssuhde, vaikuttaa se yleensä jollain tavalla arvomaailmaamme, käyttäytymismalleihimme ja ajatuksiimme. Joskus nämä muutokset ovat hyviä. 

Jotkut opettavat meitä olemaan armollisia, empaattisia, avartavat maailmankuvaamme, opettavat hyväksymään erilaisuutta, antavat rohkeutta silloin kun sitä tarvitsemme ja opettavat uskomaan itseemme. Toisinaan suhteet voivat tehdä maailmastamme mustavalkoisemman, ahdasmielisemmän, aiheuttaa ennakkoluuloja, latistaa tunnelmaamme kerta toisensa jälkeen ja opettaa meille, ettei meistä ole mihinkään. 

Vaikka kuinka kuvittelisimme olevamme immuuneja muiden ihmisten vaikutukselle, imemme heistä kuitenkin tiedostamatta asioita, jotka voivat olla joko positiviisia tai vahingollisia. Joskus vuosien jälkeen vasta ymmärrämme, kuinka suuri vaikutus jollain ihmisellä onkaan ollut elämäämme. Olen todella onnekkaassa asemassa, sillä koen saaneeni lähipiiristäni todella paljon hyviä ominaisuuksia. 

Toivon mukaan olen myös itse tartuttanut enemmän hyvää kuin huonoa ympärilleni. 

Tulipas pitkä teksti. Aloin kirjoittaa melkoista ajatuksenvirtaa, kun snäpissä tuli toive parisuhdetta käsittelevästä postauksesta. Olisi mukava lukea myös teidän seurusteluhistoriasta. Mitä olette oppineet suhteista? Tai koetteko muuttuneen johonkin suuntaan kumppanin ansiosta?

Mukavaa viikonlopun alkua!

Share
Ladataan...

Kommentit

naked truth

Olipa hyvä teksti!

Mä oon seurustellut vakavasti kahdesti ja tuntuu siltä etten ole ollut sinkkuna ollenkaan. Ehkä korkeintaan muutaman kuukauden. Olen myöskin sitä mieltä, että olen oppinut tooodella paljon itsestäni juuri parisuhteiden kautta, ja siitä olen erittäin kiitollinen. Nyt kuitenkin tuntuu että haluan olla yksin. Ei sen takia, että haluaisin elää sellaistä villiä sinkkuutta, vaan ihan vaan koska haluan tutustua itseeni paremmin. Jollain tavalla edelliset parisuhteet ovat rajoittaneet elämääni ja olen yrittänyt miellyttää kumppania ja muuttua ihmisenä hänenlaiseksi. Mikä on tietysti väärin ja ihan mun oma vika varmaankin. Uskon kyllä, että ei sitä yksinoloa välttämättä tarvitse, jos osaa parisuhteessakin ottaa selvää millainen itse on. Mä en vaan sitä osannut ja nyt kun olen sinkku, aion ottaa selvää :)

Elisa Lepistö

Kiitos! Veikkaan että tuo tapahtuu todella monille. Itsekin olen joskus suhteessa itseni kadottanut ja koittanut jollain tapaa muuttua, vaikka kumppani sitä ei olisi vaatinutkaan. Antoisaa tutkimusretkeä oman identiteetin kanssa :) 

Iiiiiines (Ei varmistettu)

Toi on niin totta, että seurustellessaan sitä oikeastaan joutuu varmasti kohtaamaan kaikki omat omituiset tavat ja piirteet, joiden olemassaoloa ei ole edes tajunnut! mikä oivallus - oon nimittäin kriiseillyt myös aika paljonkin sitä, oonko jäänyt jostain pahasti paitsi kun olen seurustellut 16-vuotiaasta saman tyypin kanssa. Nyt seitsemän vuotta. Oon miettinyt, tuntisinko itseni niin paljon paremmin että tietäisin aina kuinka toimia missäkin tilanteessa? tai olisinko paljon itsenäisempi? Mutta näääh, vaikka olisin oppinut paremmin vaikkapa olemaan yksin, oon silti oppinut mun poikaystävältä ja suhteesta niin paljon, että sitä ei kuitenkaan voiteta. Ja kivempaahan se on oppia yhdessä.

Kiitos tästä postauksesta!

Elisa Lepistö

Noi on varmasti monella mielessä, jos on seurustellut pitkään. En olisi kuitenkaan huolissaan :) Kyllä sitä voi ilman parisuhdettakin olla ihan hukassa itsensä kanssa :D

pöpelikössä
Pöpelikössä

Oh, seurusteluhistoriamme on hyvin samankaltainen. 15-vuotiaana seurustelin ensimmäistä kertaa "vakavasti" (no, oli se vakavaa ilman hipsukoita silloin!) ja sitä kesti kaksi vuotta. Nyt 32-vuotiaana olen ollut parisuhteessa lähes kahdeksan vuotta. Ja koko ajan tuon ensimmäisen ja nykyisen välillä olen ollut enemmän tai vähemmän vakavissa suhteissa, eli hurjat sinkkuvuodet ovat minullakin jääneet väliin. Olen itsekin joskus miettinyt, että olenko tehnyt siinä "virheen" kun en ole itseksesi maailmaa katsellut, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että en. Tämä on minun elämäni ja tällaisenaan se on ollut hyvä, kaikkine karikkoineenkin. Paljon on ihmisenä kasvanut niin hyvässä kuin pahassa ja en allekirjoita sitä, että ihmisen tarvitsee olla yksin tunteakseen itsensä oikeasti.

Hyvä postaus ja pohdinta! :)

Elisa Lepistö

Ihan samaa mieltä:) Ja tosiaan, onpas ollut samanlainen parisuhdehistoria! :D

sannamannaaa (Ei varmistettu)

Musta Maaret Kallio sanoi joskus, että sanonta "ensin pitää rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa toista" on julma ja kylmä. On aika karua ajatella, että pitäisi ihmisenä olla valmis ja saavuttaa jokin tietty itsetuntemuksen taso ennen kuin saa luvan parisuhteeseen. Kaikilla ihmisillä on virheensä, ja mikä olisikaan parempaa, kuin tulla kohdatuksi rakkaudessa kaikkine vajeineen ja puutteineen? Parhaimmillaan hyvä rakkaussuhde korjaa ja hoitaa vanhoja haavoa. Itse olen elänyt sekä sinkkuna että suhteessa, mutta loppuviimein kaikista eniten olen oppinut itsestäni vasta parisuhteissa, niin hyvässä kuin pahassakin. Sinkkuna on helppoa jämähtää mukavuusasteelle, kun parisuhteessa joutuu aina haastamaan itseään, venymään ja joustamaan, katsomaan itseä silmiin ja miettimään omia käytösmalleja.

Elisa Lepistö

Hmmm, ymmärrän tuon vähän eritavalla. Tai että jos parisuhdetta etsii sen takia, että ei tunne itseään kokonaiseksi tai arvokkaaksi muuten, voi suhdetta rakentaa vähän huteralle pohjalle. En tarkoita, etteikö olisi "oikeutettu" suhteeseen ellei rakasta ensin itseään, mutta on siinä mielestäni oma pointtinsa. Jos ei arvosta itseään ennen suhdetta, ja käy niin ikävästi että puoliso lyttää toista entisestään, on helppo rakentaa oma itsetuntemus tämän kuvan pohjalta ja siinä voi karista ne pienetkin itseluottamuksen rippeet nopeasti. Mutta siinä olen samaa mieltä, että jokaisessa ihmisessä on omat virheensä ja niistä oppii kyllä paljon parisuhteessa :)

Hattupää (Ei varmistettu)

Ihanaa lukea kerrankin teksti bloggaajalta, joka ei käsittele sinkkuelämää ja miesvaikeuksia. Vaikka olenkin ehtinyt elelemään vähän villejä sinkkuaikojakin, joita on hauska muistella tuntemattomien snäppitarinoiden kautta, niin välillä on tuntunut, etteikö kellään ole pysyvää suhdetta tai eikö ne edes halua seurustella? (tai sitten olen vain valinnut seurattavani huonosti)
Seurusteluhistoriani on hieman samankaltainen ja tällä hetkellä rakentelemme ihanaa parisuhdetta poikaystäväni kanssa, vaikka välimatka on vaihto-opiskelun vuoksi todella pitkä. Tämä teksti antaa voimaa ja toivoa, sai miettimään kaikkia niitä hyviä juttuja, joita häneltä (ja niiltä entisiltä) olen saanut oppia.

Tykkään tosi paljon sun pohdiskelevasta otteesta teksteihin! :)

Elisa Lepistö

Ehkä sinkkuelämästä on helpompi kirjoittaa, kun siinä voi puhua vain itsestään. Parisuhteesta on välillä hankala puhua vetämättä sitä toista osapuolta mukaan. Ja ehkä se vakaa parisuhde ei tunnu niin jännittävältä tarinan kannalta kuin nopeasti vaihtuvat tilanteet sinkkuelämän pyörteissä :D Mutta kiva kuulla että tämä kolahti <3 Ja paljon tsemppiä etä-suhteelle! Nopeasti se vaihtokin on ohi ja huomaatte, kuinka paljon erossa olo on kasvattanut suhdettanne :)

Lonely (Ei varmistettu)

Itse en ole kovin usein seurustellut. Olen 23 ja tänä vuonna erosin ensimmäisen kerran vakavasta suhteesta. Minua kosketti eniten nämä sanat : ” Rakkaus on nimittäin mielestäni tietynlainen peili. Me emme rakastu vain ihmiseen, vaan me rakastumme myös siihen versioon itsestämme, jonka toinen tuo meistä esiin. “

Kun tämä särkyy, jää enää pelkästään se peili ja jos ei tykkää siitä mitä siellä näkyy se on aika surullista. Se on aika hauskaa, sitä luule olevansa niin aikuinen ja itsenäinen, mutta niin helposti se toinen ihminen voi särkeä ihan kaikkea ja potkia niin pahasti. Nyt sitä ollaan sinkkuja taas, ja voin kyllä sanoa että itse en ainakaan olisi valmis uuteen suhteeseen vielä pitkään aikaan. Ei vaan riitä energia. Pakko vaan uskoa että jollain tapaa kaikella on tarkoituksensa, ja nyt on vaan taas tutustuttavaa omaan itsensä, pärjättävää seisomaan yksin ja rakastua itsensä.

Elisa Lepistö

Aika parantaa kaiken, aina <3 Vaikka nyt se ei kovin lohdulliselta varmaan kuulostakaan. Mutta sen jälkeen olet taas hiukan vahvempi, itsenäisempi ja ehkäpä tunnet itsesi taas vähän paremmin. Ja vaikka tuntuu että kaikki on nyt ihan säpäleinä, tulee vielä päivä jolloin koet olevasi ehjempi kuin ennen suhdetta. 

Taru Mari
Stuff About

Mielenkiintoinen teksti! Itse olen myös seurustellut 15 vuotiaasta lähtien lähes taukoamatta. Ihmiset ovat vain tupsahtaneet elämääni kun olen ollut avoimin mielin, vaikka en ole etsinyt kumppania. Päinvastoin; aina eron jälkeen olen ajatellut että nyt olen sinkkuna jonkin aikaa. Jokaisesta suhteesta olen oppinut paljon. Tärkein oppi on ehkä se että kukaan ei oikeasti ole täydellinen, siihen on turha pyrkiä ja sellaista turha odottaa. :)

Elisa Lepistö

Niinhän se on :) Hyvä muistaa kumminkin päin! Armahtaa toisen epätäydellisyyttä, mutta myös oman itsensä. 

Laurahh (Ei varmistettu)

Hei ihana kirjoitus! Samaistuin ihan täysin, mutta itse olen ollut myös särkyneen sydämen jälkeen yhden vähän pidemmän kauden sinkkuna. En sitten tiedä, se on varmasti opettanut paljon mutta uskon, että samoja asioita pystyy myös oppimaan hyvässä suhteessa. Kuulostaa siltä, että sä oot ainakin oppinut todella paljon! Olet aivan ihana ja sun blogisi myös! &lt;3

Elisa Lepistö

Voi ihanasti sanottu <3 Kiitos! Ja itsestähän se on paljon kiinni, haastaako itseään oppimaan uutta, oli sitten suhteessa ta ei!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ajatuksia herättävä kirjoitus.

Viimeisimmästä erostani on kohta yhdeksän kuukautta. Elämäni aikana olen ollut neljästi parisuhteessa joista kaksi on päätynyt yhdessä asumiseen asti. Jokainen suhde on kestänyt vuodesta kolmeen vuotta, ja välissä olen ollut yleensä pari kuukautta yksin. Eroa on tosin usein edeltänyt pitkä hiipumisvaihe ja etäisyys, esimerkiksi siirtyminen kaukosuhteeseen työn tai opintojen takia.

Jokainen suhde on ollut minulle aikanaan tärkeä ja opettanut paljon itsestäni ja siitä toisesta. Olen opetellut puhumaan ja kuuntelemaan, antamaan periksi ja toisaalta pitämään kiinni omista rajoistani tavalla, jota on vaikea kuvitella oppivansa muulla tavoin. Tämä ei tarkoita, etteikö historiaani liittyisi myös häpeää. Suhteessa epäonnistuminen tuntuu aina pahalta, ja kavereiden asettuessa pitkäaikaisten kumppaniensa kanssa aloilleen sitä miettii väkisinkin onko itsessään jotain vikaa. Asiaan eivät erityisemmin auta ne ihmiset, joiden mielestä "pitäisi olla vähintään X aikaa yksin ja tutustua itseensä" jotta olisi kelvollinen uuteen suhteeseen. En tarkoita, etteikö yksinolo olisi joskus tarpeen tai hyvästäkin: viimeisimmän, tähän asti rumimman eroni jälkeen ensimmäiset puoli vuotta opettelin hengittämään ja nautin suunnattomasti siitä että kukaan ei ollut vaatimassa minulta mitään. Kirjoitin päiväkirjaa, tapasin ystäviä, ostin asunnon. Kävin treffeillä hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja harrastin elämäni parasta seksiä ilman lupauksia parisuhteesta tai mistään vakavammasta, päämääränä vain omasta ja toisen kehosta nauttiminen. Ihmiselle, joka on aina kipuillut kehonsa ja halujen kanssa kokemus on ollut voimaannuttava.

Pikkuhiljaa mieleeni on alkanut piirtyä kuva siitä kuka olen ja mitä etsin. Yksinäisyys ei minua ahdista, mutta toisaalta haluaisin löytää sen "viimeisen" kumppanin, toisen aikuisen jakamaan kanssani elämän ylä- ja alamäet. Saa nähdä mitä tuleva talvi ja seuraava vuosi tuo tullessaan....

Elisa Lepistö

Kuulostaa siltä, että olet hyvässä paikassa nyt <3 Kiitos kun jaoit! Ja tuollaisesta paikasta sitä kumppania onkin hyvä etsiä :) Kun on oma paletti kasassa ja yksinolo ei ahdista!

Mimien (Ei varmistettu)

Todella osuva ja uppoava teksti. Kuvaukset äkki-ihastumisista ja tulevaisuuden suunnitelmien laatimiselta kuulostivat tutuilta. Sydän tosiaan särkyi usein, mutta olihan se palavan ihastumisen tunne ja perhostekin hauskaa vaihtelua surujen väleihin. Ja juuri kun ehdin oivaltaa varhaisaihuisena yksin olemisen riemun, ei sitä kauaa kestänyt kun elämään saapui upea ihminen, jolta oon ehtinyt oppia paljon. Varhaisaikuisesta, joka ratkoi riidat juurikin huutamalla, ovien paiskimisella ja laukkujen pakkaamisella, kasvoi nykyisen miehen seurassa melko rauhallinen keskustelija. :D Sanoisin, että monet nykyiset hyvät piirteet on opittu mieheltäni hyvän esimerkin kautta. On myös ihanaa, että on kumppani, joka tuntee minut niin hyvin, että huomaa sellaisia käyttäytymismalleja, mitkä ovat haitallisia ja sanoo ne ääneen. Esimerkiksi itsesuggestiot, jolloin minä hoen etten osaa jotakin. Nyt tuntuu, että olen löytänyt kumppanin, joka saa minusta esiin parhaita puolita. :)

Ihana teksti ja mahtavaa viikonloppua! Sinun ajatuksia on kiva lukea!

Elisa Lepistö

Se on just noin! Varmasti myös läheiset ystävät näitä käyttäytymismalleja huomaavat, mutta he eivät välttämättä yhtä kepeästi niistä mainitse. Ihana kuulla, että olet löytänyt kumppanin, joka tuo sinussa parhaat puolet esiin <3 Ja kivaa viikonloppua myös sulle!

ekaakertaasinkkuna (Ei varmistettu)

Oon seurustellut viimeiset 7 vuotta oikeastaan enemmän tai vähemmän koko ajan. Kaksi suhdetta, välissä ehkä kuukausi sinkkuna. "Me emme rakastu vain ihmiseen, vaan me rakastumme myös siihen versioon itsestämme, jonka toinen tuo meistä esiin" on niin totta, ja ihminen mikä meistä kuoriutuu suhteessa on ehkä yks tärkeimpiä asioita suhteen onnistumisen kannalta.. Pelkkä rakkaus ei nimittäin riitä. Tämän opin ensimmäisessä suhteessani, kun 5 vuoden jälkeen tajusin, että kyseinen suhde tuo minusta kaikki huonoimmat puoleni pinnalle, enkä enää ees pitänyt siitä ihmisestä joka tuijotti peilistä takaisin. Ihmissuhteisiinkin pätee se sanonta, että meidän sisällä on kaksi sutta - hyvä ja paha. Ja se kumpaa ruokit, voittaa. Jos tietty ihmissuhde ruokkii vain huonoja puolia itsessään, on parempi päästää irti vaikka rakastaisikin.

Elisa Lepistö

Hyvin sanottu! <3 Se on sääli, että joskus sitä huomaa liian myöhään että toinen on tuonut esiin ne kaikkein ikävimmät puolet!

Iinaliisa (Ei varmistettu)

Mä koen kyllä, että mun henkisen kasvun kannalta oli tosi tärkeää olla sinkku. Kahden ekan vakavamman poikaystävän kanssa (joista toisen kanssa asuttiinkin yhdessä) olin kuitenkin aina liian epävarma siitä, mitä mä halusin. Menin aina niiden tahtiin enemmän tai vähemmän. Ja ylipäätään koko mun elämä perustui sille, että tein vaan kiltisti sen mitä muut käski. Vasta kun avopuolisoni jätti mut ja menin siitä ihan hajalle ja lähdin kiertämään maailmaa pariksi vuodeksi, opin että mitä minä haluan. Ilman sitä kasvuprosessia eläisin varmaan vieläkin todella sumuisessa, muiden odotuksia täyttävässä elämässä. Ja sitä paitsi, oli ihanaa olla pari vuotta sinkku ja deittailla, en kokenut olevani yksin vaan sain tapailla ketä halusin ja milloin, mutta en silti ollut tilivelvollinen kellekään.
Nykyään seurustelen taas ja osaan viimein olla oma itseni ja ekaa kertaa koen myös, että olen suhteessa missä voin toteuttaa omat haaveeni. Kerrankin mulla on tasa-arvoinen parisuhde, missä molempien toiveilla on väliä ja molempien tulevaisuuden haaveet ovat samoja. Ja lisäksi kun olen saanut sekoilla rauhassa ja nähdä muita, niin ei tunnu että multa olisi jotain kokematta. Mun poikaystävä sanoo usein, että miesten pitää saada elää niiden villit vuodet pois ennen kun ne voi asettua aloilleen. No, mä oon samaa mieltä myös naisista. Mulle oli tosi tärkeetä eka löytää itteni, koska nyt tuntuu että voin olla kokonainen myös suhteessa. Toki nyt olen muutenkin vanhempi ja viisaampi kuin 20-vuotiaana.

jappeq

Ihana postaus :) olisi myös hauska kuulla, miten olette nykyisen poikaystäväsi kanssa tavanneet, mutta ymmärrän jos aihe on liian henkilökohtainen :) 

Mun ensimmäinen oikeasti vakavempi suhde alkoi kun olin 16-vuotias. Poika oli ensirakkauteni ja luulin että olemme koko loppuelämän yhdessä. Noh, eihän siinä niin käynyt. Olin todella rikki erosta ja sydämeni särkyi ensimmäistä kertaa. Eron jälkeen viestittelin muutamien poikien kanssa ja joskus saatettiin jossain bileissä nähdä ja vähän ehkä pussaillakin, mutta mitään vakavaa ei syntynyt. Seuraavan kerran aloin seurustelemaan 18-vuotiaana. Luulin taas löytäneeni loppuelämän kumppanin ja alkuaikoina olimmekin todella onnellisia. Se aika omassa elämässäni kuitenkin oli todella sekavaa ja olin täysin hukassa itseni kanssa, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä. Alkoi tulla ongelmia ja kasvettiin erillemme. Meidän ero oli pitkä, dramaattinen ja riitaisa, mutta lopulta kun puolen vuoden joopas eipäs leikin jälkeen laitoin hommalle stopin, oli se elämäni paras päätös. Suhde oli todella tärkeä ja merkittävä osa elämääni ja sitä kuka olen tänä päivänä, mutta en ollut vielä valmis sitoutumaan kunnolla, piti ensin tutkia itseäni. Tämä mies oli kuitenkin ollut elämässäni kun olin 18-21 vuotias. Heti eron jälkeen kesällä tapailin muutamaa miestä, mutta niistä ei syntynyt mitään vakavaa, enkä olisi halunnutkaan. Sitten näin että exäni oli alkanut seurustelemaan uudestaan ja se iski kovaa. Tajusin että nyt se on lopullisesti ohi. Minulla meni todella kauan päästä täysin yli erostamme, mutta kun tajusin päässeeni, en olisi voinut olla onnellisempi. Tällä hetkellä olen 23-vuotias ja ollut sinkkuna reilu 2,5 vuotta, eikä kyllä ole kiire parisuhteeseen :) Tää aika yksin on ollut todella opettavaista ja olen oppinut itsestäni todella paljon ja koko ajan vahvemmin tiedän mitä minä haluan. 

Sori tästä romaanista, haha :D Ihanaa viikonloppua <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen aina ihmetellyt mistä te non stop- seurustelijat löydätte aina heti uuden kumppanin ja miten ylipäätään olette valmiita heti tutustumaan johonkin uuteen ja aloittamaan tapailukuviot? :)
Minun on aina ollut vaikea löytää sellaista, jonka kanssa haluaisin seurustella (tai edes tapailla) eikä minulla ollut kuin yksi pitkä suhde ennen tätä nykyistä suhdetta. Kaikki deittailut on ollut sellaisia, että joko toinen ei ole halunnut sen enempää tai sitten itse olen ollut epävarma eikä siihen soppaan ole sopinut, että olisin sivussa tapaillut tai edes kuvitellut tapailevani jotain muuta! Jotenkin siis näissäkin on aina mennyt aikansa ennen kuin olen päässyt henkisesti irti ja alkanut aktiivisemmin etsimään jotain uutta ja siksi sinkkuaika on aina kestänyt. Ja välillä on ollut aivan ihanaa olla sinkku, vaikka minusta parasta on se, kun löytää itselle sopivan kumppanin.
Minusta sinkkuaika opettaa aivan yhtä lailla itsestä. Samalla tavalla joutuu miettimään mitä haluaa, millainen haluaa olla toiselle ja millaisena muut näkevät minut jne. Seurustelukumppani on peili, mutta välillä peili vääristää. Jos ei tunne itseään, ei välttämättä huomaa, että peili vääristää. Kokemusta tästäkin.

Emma Wi (Ei varmistettu)

Ajatuksia herättävä teksti! :) Itse en oikein tykkää tuosta sinkku - seurusteleva vastakkainasettelusta. Vaikka seurustelukumppani on tietysti erityisellä tavalla mukana elämässä, peilaaminen tapahtuu mielestäni juuri kirjoittamasi mukaan kaikkien läheisten ihmissuhteiden kautta. Ja sinkkuna olemisen villeydestäkin on monta versioita... Se, kasvatko parisuhteessa vai ilman riippuu juuri niin paljon siitä, millainen mahdollinen suhde on ja millaisia muut ihmissuhteet ovat - ja toisaalta millainen itse on, niinkuin kirjoitit :)

Jos pitää eritellä, kuulun itse sinkkuna kasvua kokeneisiin ihmisiin. Huomasin nuorena päätyväni aina ihastusteni kanssa tilanteeseen, jossa miellytin heitä sen sijaan, että suhde olisi ollut vastavuoroinen. Yhden todella hyvän pojan jälkeen ymmärsin, millaisia suhteeni pitäisi olla, sillä ensimmäisen kerran joku välitti minusta aidosti. Uskon, että tämän ihmisen kanssa kasvu olisi ollut hyvää ja kaunista, mutta elämäntilanteet vetivät meidät erilleen, ja uudenlainen, hyvä suhde myös pelotti. Tämän jälkeen olin pari vuotta omasta tahdostani sinkkuna - toisaalta, jos sopiva ihminen olisi osunut kohdalle, niin eiköhän sekin olisi muuttunut. Se oli kuitenkin tärkeää kasvun aikaa ja on tullut mietittyä omaa elämää ja sitä, millaisessa suhteessa haluaisin joskus ehkä olla ja että haluan osata olla onnellinen myös ilman parisuhdetta. Koin tärkeäksi, etten olisi jonkun kanssa vain seurustelemisen halusta vaan siksi, että oikeasti sovitaan toistemme elämään. En voisi raivata kiireisestä ja onnellisesta elämästäni aikaa sellaiselle, mikä ei pitkällä aikavälillä ole hyväksi.

Tänä vuonna tuli ensimmäisen kerran vahva fiilis siitä, että nyt voisi olla aika etsiä kumppania aktiivisesti ja elämässä voisi olla tilaa parisuhteelle. Päädyin yhteen tosi mahtavan tyypin kanssa ja uskon, että suhde tuo elämääni lisää. Olen kyllä iloinen, että kasvoin ja kypsyin ennen tätä suhdetta, mutta tiedostan, että olisin voinut kypsyä samanlailla myös suhteessa. Yksin ollun ajan jälkeen suhteeseen panostaminen on välillä haastavaa, mutta toisaalta samalla tiedostan, kuinka tärkeää se on.

&lt;3

Kommentoi

Ladataan...