Viisaat naiset

Olin eilen ystäväni kanssa Trendin lukijoilleen järjestämässä illassa, jossa oli eri alojen naisia puhumassa työelämästä. Ensin luovuuskouluttaja Maaretta Tukiainen puhui inspiraatiosta ja siitä, kuinka joskus tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka uskovat meihin enemmän kuin me itse.

"Aina emme itse näe, mihin kaikkeen meistä on. Mutta joku toinen voi nähdä." Luki jossain vaiheessa diaesityksessä. Tämä jäi erityisen hyvin päähäni. On niin helppo nähdä muiden vahvuudet ja uskoa heihin, mutta välillä kuitenkin omalla kohdalla tulee väheksyttyä omia taitoja. Olemme joskus paljon kriittisempiä itsellemme kuin muille.

Jenkeissä vasta tajusin, kuinka erilainen kehukulttuuri meillä on Suomessa. Täällä omia vahvuuksia ja osaamista usein vähätellään, kun taas siellä ihmiset liiottelevat näitä. Ei haluta tehdä tyhjiä lupauksia, mikä on hyväkin asia. Silti epäonnistumisen pelon takia voi jäädä moni asia tekemättä, mihin rahkeet olisivat riittäneet.

Seuraavana ompeluseuran perustajat Milla Halme ja Maria Teikari puhuivat verkostoitumisesta. Verkostoituminen on jotenkin aina tökkinyt itselleni sanana. Ensimmäisenä mieleeni tulee ensimmäisten lukuvuoden aktiivisimmat oppilaat mieleen, jotka tuntuivat olevan kiinnostuneita ihmisen sijaan siitä, mitä hyötyä toisesta voi olla tulevaisuuden työelämässä. 

Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, kuinka verkostoituminen on oikeastaan todella kaukana tästä. En ole itse luonut työelämäni kannalta parhaita kontakteja koulussa tai käyntikorttia kaikille mahdollisille vastaantulijoille ojentamalla. Halme ja Teikari puhuivatkin juuri siitä, kuinka verkostoituminen kannattaa tehdä omilla ehdoilla. 

Omalla kohdallani se tarkoittaa luonnollisessa ympäristössä ihmisiin tutustumista. Jos ystävilläni on mielenkiintoisia kavereita, pyydän heitä esittelemään meidät toisillemme. Mitkään hyödyllisimmistä kontakteistani ei ole luotu hyötymielessä, vaan aidosti henkilöstä kiinnostumalla. 

Iltaan kuului myös Annukka Jamiston pitämä workshop työelämän vaikeista tilanteista selviytymiseen. Tämä oli erittäin mielenkiintoinen, ja voisin melkeinpä kirjoittaa ihan oman postauksen aiheesta. Jamisto käsitteli vallankäyttöä ja sitä, miten erilaisiin tilanteisiin tulisi suhtautua, jottei antaisi kenenkään kävellä ylitse työelämässä. 

Viimeisenä oli Rosa Meriläisen huumoria pursuava puheenvuoro, joka piti sisällään muun muassa ajatuksia kehun voimasta ja häpeän pelosta. 

Mahtava ja inspiroiva ilta kaikin puolin. Toivottavasti tällaisia järjestetään jatkossa lisääkin. 

Share

Kommentit

jennajohannasi
Pirtti

Juuri tuossa itse pohdiskelin, miten usein sitä ajattelee muista jotain hyvää ja kaunista, mutta ei sano sitä ääneen!

(Höh kännykällä ei saa näköjään upotettua linkkiä: http://www.lily.fi/blogit/pirtti-ja-piskit/ainakin-yksi-kehu-paivassa )

Suomessa kehujen panttaaminen tuntuu olevan aika ominaista kulttuurillemme :) LA:sta kotoisin oleva ystävä taas viljelee kehuja puheessaan niin, että tällainen Suomimörökölli ei osaa edes ottaa kaikkia todesta. Miksi pitää olla niin nyreä :D

Elisa Lepistö

Juurikin noin! Rosa muuten kertoi, että kun kehun yksilöi mahdollisimman tarkasti, menee se mahdollisimman hyvin perille eikä aiheuta niin paljon vähättelyä. Ei siis "oletpa ihana" vaan "oletpa ihana, sillä...."!

Kommentoi