Voiko kaverin jättää kuin kumppanin?

Asia joka on mietityttänyt monesti, on ystävyys- ja kaverisuhteiden muuttuminen elämän edetessä. On yleistä, että aikuistuessa ihmiset saattavat lähteä hyvinkin eri suuntaan ystävien kanssa. On erilaisia uravalintoja, eri taustoista tulevia kumppaneita, uusia ystäviä ja täysin muuttuneita kiinnostuksen kohteita. Tässä ei ole mitään väärää, ja näistäkin huolimatta monet suhteet voivat kestää varsin hyvin. 

Ongelmia tämä tuottaa siinä vaiheessa, kun suhde muuttuu kovin yksipuoliseksi. Huomaa yhtäkkiä, että on itse aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Toinen vastailee miten sattuu, on aina kiireinen ja peruu tapaamisia viime hetkellä. Tai kenties itse on siinä asemassa, että toinen pommittaa viesteillä ja itse huomaa ettei enää viihdy hänen seurassaan, eikä tiedä miten kieltäytyä. 

Olenkin miettinyt joskus, mikä tällaisessa tilanteessa olisi paras tapa toimia? Itseäni ainakin nimittäin ärsyttää, jos minua pidetään ns. "roikkumassa" suhteessa, ja tunnen yhteydenpidon olevan todella yksipuolista. Tunne siitä, että tekisi mitä tahansa jonkun puolesta, mutta tietää että toinen ei tekisi samaa. On jollekin se viimeinen tai varavaihtoehto, tyyppi jota voi nähdä silloin kun kaikki muut oljenkorret on käytetty. Haluaisin, että minut istutettaisiin tällöin alas ja kävisimme keskustelun aivan kuin seurustelusuhteessa, joka halutaan päättää. 

Haluaisin kuulla syyt, miksi seurassani ei viihdytä tai selityksen sille, miksi tapaamiset ei enää tunnu luontevilta. En pidä vihjailuista, vaan haluan, että minulle kyetään puhumaan suoraan tunteista. 

Kuitenkin kun on itse toisella puolella tilannetta, tuntuu ajatus ihan kamalalta ja hyvin kylmältä. Että nyt töksäyttäisi toiselle, ettei enää halua olla kavereita. Se tuntuu tunteettomalta ja ikävältä. Tarpeettomalta. 

Jos kyseessä olisi romanttinen suhde, olisi kaikkien mielestä varmasti reiluinta kertoa rehellisesti toiselle omista ajatuksistaan. On julmempaa pitää toista roikkumassa mukana "pahan päivän varalta", kun tietää ettei ole yhtä kiinnostunut toisesta. Miksi ystävyyssuhteissa on niin erilaiset säännöt? 

Päättynyttä seurustelusuhdetta saa myös jotenkin surra eri tavalla. Siinä sinut on selkeästi jätetty ja kaikki ymmärtävät, kuinka paljon se koskee. Ystävän jättäessä asia ikään kuin hiipuu hiljalleen, eikä suru tunnu samalla tavalla oikeutetulta. 

En itsekään tiedä, mitä mieltä olen tästä aiheesta. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne. Oletteko joskus jättäneet kaverin tai ystävän? Onko teille tehty sama? 

Kerrottakoon nyt vielä, että kyseessä ei ole nyt mikään itsellä päällä oleva tilanne. Näitä on kuitenkin elämän aikana tullut koettua kummaltakin puolelta, ja ympäriltä seurattua ihan samalla tavalla. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, mikä tekee ystävyyssuhteesta tässä asiassa niin erilaisen jos vertaa romanttiseen suhteeseen?

Share

Kommentit

Sirpas (Ei varmistettu)

Itselläni on takana kaksi todella kurjasti päättynyttä ystävyyttä, ne tapahtuivat kuitenkin ollessani vielä todella nuori ja toinen on saatu taas yhteistyöllä ja puhumisella takaisin raiteilleen. Toiseen liittyi todella rankka koulukiusaaminen, mutta tämänkin tyypin kanssa olen tätä nykyään moikkaus väleissä - vaikka anteeksipyyntö ei ikinä tullut, päätin antaa anteeksi silti. Helpotti omaa oloa.

Varsinaiseen postauksen aiheeseen liittyy vahvemmin noin vuosi sitten hiipunut ystävyys, näin aikuisena. Merkkejä oli ollut ilmassa jo pitkään: toisen näkeminen ahdisti, toisen seurassa ei kokenut voivansa olla oma itsensä, olin se aina yhteyttä ottava osapuoli, toinen ei tuntunut olevan kiinnostunut minun elämästäni, ei ollut onnellinen puolestani, tiuski ihme asioissa ja toisaalta kyttäsi menemisiäni ja syyllisti jos vietin aikaa muiden kanssa. Alkoi tuntua että olin hänelle tilivelvollinen menoistani. Sanoin tästä kyllä, mutta sekin käännettiin minua vastaan. Ahdisti kun tajusi että puhuttiin yhdessä yleensä enemmän muista ihmisistä kuin omista kuulumisistamme. Tajusin jossain vaiheessa ettei tämä vaan enää toimi, ollaan muututtu todella paljon. Kyse ei ollut niinkään erilaistuneista kiinnostuksenkohteista (ystävät voivat olla keskenään todella erilaisia ja silti olla sielunsiskoja), vaan siitä ettei toisen seurassa ollut enään hyvä olla. Tuntui että tämä henkilö toi elämääni pelkkää negatiivisuutta ja ahdistusta. Yhteydenpito jäi, ja nyt ajateltuna meidän olisi todella pitänyt istua alas ja jutella tilanne halki. Ehkä siten ei olisi nykyään niin kiusallista nähdä ohimennen.

Elisa Lepistö

Joo toi on kumma, että tosi monella on sellainen olo että ystävyys on ikuista, siitä huolimatta minkä laatuista se on. Jos ystävän näkemisestä tulee noin huono olo ja suhde aiheuttaa ahdistusta, en näe mitään syytä miksi sitä pitäisi väkisin jatkaa. On eri asia, jos toisella on vaikea tilanne elämässä, ja oireilee sen takia. Yleensä nuo kaksi asiaa on kuitenkin helppo erottaa toisesta. Ja tuo on vähän monimutkainen juttu, joskus tuollainen hiipuminen on paras ratkaisu, sillä saattaa olla se tilanne että toisella on samanlaisia fiiliksiä. Hankala aihe!

Emmms (Ei varmistettu)

Itse olen vain kerran tietoisesti jättänyt ystävän. Silloin riidan seurauksena kerta kaikkiaan vain katkaisin välit ilman kummempia selityksiä, enkä kyseisen henkilön kanssa ole tämän jälkeen puhunut. Tämä tapahtui lukion alussa, enkä sen jälkeen ole vastaavaan tilanteeseen joutunut. Tietysti ystäviä ja kavereita on senkin jälkeen tullut ja mennyt. Yleensä ystävyyssuhteen laantuminen tapahtuu omassa elämässäni pikkuhiljaa ja luonnollisesti. Kun vaihtaa työpaikkaa, harrastusta tai asuinpaikkaa, ei vanhojen kavereiden kanssa tule vaan oltua niin helposti enää tekemisissä. Tähän ei liity suurempaa draamaa ja tunne on tietääkseni yleensä molemminpuoleinen. Seurustelusuhteessa taas muutos on dramaattisempi, koska siihen kuuluu oletus, että aikaa toiselle järjestetään vaikka väkisin. Silloin on paikallaan nimenomaisesti kertoa, jos ei tätä enää halua.

Kuitenkin periaatteessa olen samaa mieltä kanssasi, että joskus voisi olla syytä ystävällekin suoraan sanoa, että nyt en enää halua olla kanssasi niin tiiviisti. Tämä ehkä nimenomaan tuollaisissa tilanteissa, joissa toinen pommittaa viesteillä ja toista ei tosiaan kiinnosta. Enemmän olen kuitenkin miettinyt sitä, että ystävyyssuhteissa ei keskustella suhteen tilasta tai ylläpidosta samalla tavalla kuin seurustelusuhteessa. Yhtä lailla ystävyyssuhteessa voi olla huonompi vaihe tai hetkellinen kyllästyminen, joka menee kyllä ohi, mutta josta voisi olla hyvä mainita toiselle asian korjaamiseksi nopeammin. Itselleni on vaikeaa ystävyyssuhteessa tuoda esiin, jos en pidä jostain ystävän tavasta tai olen loukkaantunut jostain tilanteesta. Seurustelusuhteessa tämä taas on hyvin luonnollista. Näistä olisi hyvä siis mielestäni puhua myös ystävien kesken.

Elisa Lepistö

Niin, tuossakin on eroa että minkä "laatuinen" suhde on ollut aiemmin. Joskus ystävyyssuhde voi olla jopa läheisempi kuin perhe- tai seurustelusuhteet, jolloin myös sen päättyminen on dramaattisempaa. Mutta todella hyvä pointti tuo, ettei ystävyyssuhteessa puhuta samalla tavalla rakentavaan sävyyn. 

MarikaJohannaP
Hey girl

Mietin näitä samoja juttuja kun itsellä on juuri tällainen tilanne. Ihminen jonka kanssa on ollut todella hyvä ystävä on vaan muuttunut tyypiksi joka ei ikinä ehdi mihinkään, ja peruu viime tipassa aina sovitut menot. Ja oma ymmärrys alkaa olla lopussa. Jotenkin vaikea tilanne kun miettii että sanoakko suoraan mitä ajattelee vai pahentaako se vaan kaikkea.

Elisa Lepistö

Kyllä mä varmaan tuossa tilanteessa ottaisin asian puheeksi. Ikinä ei voi tietää, mitä toisella on meneillään ja joskus ihminen osaa piilottaa omat ongelmat niin taidokkaasti, että tapaamisten peruminen vaikuttaa vain väliinpitämättömältä. Tausatalla voi olla kuitenkin vaikka mitä, jonka takia parasta ottaa asia puheeksi. :)

VV (Ei varmistettu)

Mulla oli vastikään aivan samanlainen tilanne. Alkoi jo ärsyttämään, kun tuntui että itse saa olla aina se aktiivinen osapuoli ja toista ei kiinnosta tippaakaan. Tilanne kärjistyi kun sain viimein sanottua mieltäni painaneet asiat, mutta toisaalta se tuntui itsestäni myös todella helpottavalta. Kumpikin oli jo pitkään tiennyt että kaikki ei ole okei, mutta asiasta ei ikinä päästy puhumaan. No, riidan jälkeen tilanne on onneksi rauhoittunut ja nyt viimein olemme onneksi pystyneet puhumaan asiasta koko sotkun jälkeen melko avoimesti. En usko että ystävyys palautuu ennalleen, mutta sentään ollaan sellaisissa väleissä että kuulumiset voi sujuvasti vaihtaa.

jjj (Ei varmistettu)

Olen miettinyt samaa viime aikoina. Yleensä ystävyyssuhteet hiipuu luonnollisesti jos on loppuakseen, esim. kun toinen muuttaa tms. Ne tärkeimmät ystävät tietysti pysyy, mutta sellaiset kaverisuhteet usein vaihtuu elämäntilanteiden mukana. Tässä hiljattain jouduin kuitenkin pohtimaan tätä asiaa ihan kunnolla kun tajusin että ystävälläni ja minulla ei ole enää mitään yhteistä ja elämänarvomme ovat radikaalisti erilaisia ja tämä aiheutti jatkuvasti konflikteja. Lopulta suhde ajautui siihen pisteeseen etten yksinkertaisesti enää kyennyt olemaan tekemisissä tämän ihmisen kanssa ilman että olin aivan uupunut ja mielialani laski. Aika kauan puntaroin asian kanssa kunnes päätin etten voi viettää enää aikaa ihmisen kanssa joka ei tuo elämääni mitään, vaan ainoastaan ottaa. Otin varovasti asian puheeksi ja mainitsin ettei meillä ole enää juurikaan mitään yhteistä, ja ehkä olisi hyvä ottaa vähän etäisyyttä koska selkeästi kumpikaan ei nauti/hyödy suhteesta samalla tavalla kuin ennen. Valitettavasti ystäväni suuttui tästä ja keskustelu loppui aika lyhyeen, ja samalla yhteydenpito.
Tästä on puolisen vuotta aikaa ja olin aluksi todella surullinen, koska en todellakaan halunnut mitään dramaattista loppua ystävyydelle. Nyt olen päässyt asiasta "yli" onneksi, mutta aluksi oli todella syyllinen ja huono fiilis tämän takia, vaikka samalla myös helpottunut. Mitään vastaavaa en ole joutunut aiemmin kokemaan enkä edes koskaan ennen ollut kunnolla riidellyt kenenkään muun ystävän kanssa. Vaikka on hyvä että pääsin eroon jo melko kieroutuneesta ystävyyssuhteesta, olisin halunnut että se olisi hoitunut jotenkin ns. sivistyneesti ja että molemmille olisi jäänyt ok fiilis. Mietin juuri niitä fiiliksiä mitä tämän jälkeen tuli, kun "jätin" ystävän jonka kanssa oltiin joskus tosi läheisiä. Onhan se vähän verrattavissa parisuhteen loppumiseen. Mutta en jotenkin tajunnut tai ollut varautunut siihen.

Mielestäni tästä voisi puhua enemmänkin koska varmasti monille tulee jossain vaiheessa elämää samanlainen tilanne vastaan.

Elisa Lepistö

Onpa tosi kurjaa, että kävi noin! Uskon, että toi on paha paikka kummallekin osapuolelle. Ja kun ystävyyssuhteessa ei olla niin totuttu puhumaan näin suoraan näistä asioista, voi sen ottaa hyvinkin henkilökohtaisesti. Ehkä hän on kuitenkin miettinyt asiaa jälkikäteen ja näkee nyt, mitä tarkoitit. Joskus kritiikin ottamishetkellä on vaikea ajatella selkeästi, jos se osuu pahaan paikkaan. 

Olisi kyllä hienoa, jos aiheesta puhuttaisiin enemmän, ja suhteiden sisällä myös. Silloin ei välttämättä edes joutuisi ajautumaan tilanteeseen jossa ystävän haluaa "jättää". 

Kiitos kun kerroit tarinasi!

Julva (Ei varmistettu)

Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta! Jään mielenkiinnolla seuraamaan, millaista keskustelua tämä herättää kommenteissa. Olen tästä aiheesta puhunut useasti ystävieni kanssa, koska tällaisia tilanteita on vastikään ollut läsnä lähipiirissämme. Minä myös toivoisin, että jos seurani alkaa tuntua hankalalta, minulle siitä mainittaisiin, koska saattaahan tilanne olla muutettavissa tai kyseessä olla jotain sellaista, mitä itse ei ole ollenkaan tajunnut. Siksi keskustelu on minusta aina reilumpaa kuin hiljainen hylkääminen ystävyyssuhteissa. Mutta kuinka sen sitten ottaa vastaan, niin sehän taitaa olla peruja juuri siitä, että jotenkin ilmapiiri on sellainen, ettei ystävyyssuhteita ylipäänsä saisi päättää, vaan niiden kuuluisi loppua jollakin luonnollisella tapaa. Väärin! Kyllä ihmisellä on oikeus päättää, kenen kanssa aikaansa viettää. Ystäväni päätti pitkän ystävyyssuhteen keskustelemalla järkevästi ja lopputuloksena oli älytön paskamyrsky toiselta puolelta. Minä päätin ystävyyssuhteen välttelyllä ja hiipumalla ja jonkunlaisella vihjauksella, ja sen seurauksena on ollut monia kiusallisia tilanteita tämän henkilön jossain kohdatessani. Mene ja tiedä mikä tässä olisi oikein :D

Elisa Lepistö

Siis juurikin tuo, kun asiat saattaisi olla korjattavissa jos niistä puhuttaisiin avoimesti. Koen ainakin itse että olen eniten kasvanut ihmisenä juuri parisuhteiden ansiosta ja siitä, että olen nähnyt omia heikkouksia ja huonoja puolia ja pystynyt tekemään töitä niiden eteen. Miksei samanlaista voisi olla ystävien kesken? Eikai tässä ole yhtä hyvää vaihtoehtoa :D

Marjutt (Ei varmistettu)

Entäs silloin, kun kyseessä on oma sukulainen tai sisar? Itse olen ollut isosiskoni kanssa hyvin läheinen lapsesta asti. Siskoni piti aina puoliani ja otti mukaan leikkeihin,vaikka olin kolme vuotta nuorempi. Olen ikuisesti kiitollinen hänelle siitä.

Aikuisiän saavutettuaan siskoni koukuttui alkoholiin. Viikonlopun bileillat venyivät maanantai-illan muutamaan siideriin. Pikkuhiljaa määrät kasvoivat ja persoona muuttui. Nykyisin siskoni on kolmekymppinen ja itse miltein. En viihdy siskoni seurassa. Juhliin en häntä halua kutsua,sillä hän usein käyttäytyy poikkeuksellisesti tai joudun häpeämään. somekuvista hän saa selville juhlista ja loukkaantuu. Minä taas syyllistyn. Kierre on vaikea. Ystävä tuntuisi vaikealta jättää, mutta kuinka toimitaan, kun kyseessä on oma sisar?

Elisa Lepistö

Voi onpa kurja tianne :( Mietin tätä pitkään, mutta en tosiaan tiedä mikä olisi parasta. Olen siinä mielessä vanhanaikainen että mielestäni perheestä pitää pitää aina huolta, kaikesta huolimatta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi pakolla yrittää sisällyttää toinen osaksi koko omaa elämää. Voisiko asian ottaa esille ja kertoa mahdollisimman rehellisesti omista tuntemuksista? Mun mielestä voi olla hyvissä väleissä, vaikka ei ihan kaikkiin paikkoihin kutsuta tai vietetään aikaa erilaisissa ympäristöissä. 

N. (Ei varmistettu)

Tsemppiä sulle Marjutt, mulla on sama tilanne hyvän ystävän kanssa: alkoholi on niin keskeinen juttu tätä kuviota ettei kyseisen henkilön kanssa ole enää mukavaa viettää aikaa. Oon puhunut asiasta muutaman ihmisen kanssa ja ollaan kaikki samaa mieltä, että kyseessä on alkoholisti joka käyttää mua (ja muita ystäviään) enää lähinnä oman juomisensa ja biletyksensä mahdollistamiseen.
Joten nyt pitäs tehdä se todellinen ystävänpalvelus ja ottaa asia ihan suoraan puheeksi kyseisen ihmisen kanssa, mutta se pelottaa. Samoin kuin sun sisko, tän tyypin persoona on muuttunut ja se on tosi arvaamaton ja äkkipikainen nykyään, jotenkin en vaan haluais käydä läpi sitä paskamyrskyä mikä siitä keskustelusta tulee seuraamaan.

Toisaalta taas hiljainen feidaaminen olis paskin mahdollinen tapa lopettaa tää ihmissuhde, koska siitä ei olis hyötyä kummallekaan, se olis vaan mulle helpompi tapa päästä "vaikeasta ihmisestä" eroon. Keräilen tässä nyt rohkeutta nostaa kissan pöydälle, koska niin se vaan täytyy hoitaa kun on itselle tärkeästä (tai ainakin aiemmin tärkeästä) ihmisestä kyse.

Taija123 (Ei varmistettu)

Tää aihe on mun mielestä jollain lailla tabu ja tuntuu ettei ystävyyssuhteen lopettaminen (siinä mielessä että toinen sen lopettaa, eri asia on jos suhde vain hiipuu pikkuhiljaa jos kumpaakaan ei kiinnosta yhteydenpito) ole lainkaan sallittua. Mulla on nuoruusvuosilta tällainen kokemus että olen jättänyt ystäväni ja muistan kuinka suorastaan pelkäsin häntä tämän ratkaisuni jälkeen. Olin todella helpottunut että pääsin tilanteesta pois mutta useita vuosia pelkäsin että törmään häneen, sillä en hoitanut tilannetta kovin kauniisti. Syyt tähän jättämiseen oli että minua ahdisti nähdä ystävääni, ahdisti jo pelkkä viesti tai puhelu jossa oli puhetta näkemisestä ja jotenkin koin etten voinut olla yhtään oma itseni tai tehdä omia valintoja elämässäni ilman että hän yritti vaikuttaa mielipiteisiini. Feidasin siis vain pikkuhiljaa kaikista tapaamisista niin että lopulta viesti meni perille ja sain viharyöpyt päälleni kuinka voin olla niin ilkeä ja paha ihminen. Olin tosi nuori joten laittaisin ehkä nyt nuoruuden piikkiin miten hoidin tilanteen. Siitä olen varma että ratkaisu oli täysin oikea ja olen onnellinen että pääsin ahdistavasta ystävyyssuhteesta eroon, mutta toisaalta en vieläkään tiedä miten tilanne olisi ollut järkevää hoitaa.

Vaikeita asioita, ja koska aihe on niin vaiettu ja jotenkin paheksuttu on vaikea sanoa mikä olisi oikea tapa toimia. Veikkaan että erosi ystävästä sitten näin feidaamalla tai asiallisesti keskustelemalla saisi joka tapauksessa vihat päälleen ja pahan mielen, koska tällaista jättämistä ei nähdä hyväksyttävänä, toisin kuin parisuhteen lopettaminen nähdään.

Elisa Lepistö

Joo toi on tosi kumma juttu, että siihen suhtaudutaan noin. Tai kun mun mielestä tuntuisi ihan kamalalta olla sillä toisellakaan puolella. Että mua nähtäisiin vain velvollisuudesta ja raahattaisiin mukana. Ja kun se on ihan luonnollista että elämän edetessä arvot ja ajatusmaailma muuttuu, ja joskus se muutos on niin radikaali, ettei enää osaa olla jonkun kanssa ilman että alkaa ahdistaa. 

On kyllä tosi jännä, että aihe on niin vaiettu ja paheksuttu. Jos joku on huonossa parisuhteessa, jossa on esimerkiksi henkistä väkivaltaa, kehoittavat kaikki lähtemään siitä. Jos sama tilanne on ystävyyssuhteessa, ei lähtemistä enää jostain syystä hyväksytäkään?

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun silloinen paras ystävä "jätti" mut :D laittoi yhtäkkiä viestiä vaikka tiesi minun olevan töissä ja pommitti viesteillä koko päivän ja illan, suoraan sanottuna hyökkäsi minun ja perheeni kimppuun. Ymmärsin vielä sen, että ilmaa voi puhdistaa ja ottaa häiritseviä asioita puheeksi, mutta hän oli miettinyt näitä asioita jo vuoden verran ja siinä meni oma ymmärrys kun perheeni otettiin puheeksi. Tästä on nyt parisen vuotta aikaa ja hän on ottanut yhteyttä ja selittänyt mistä tämä räjähdys loppuviimeksi johtui ja haluaisi olla taas tekemisissä. Anteeksi voin antaa mutten kyllä koskaan unohda :) Mutta siis postaukseen. Arvostan todellakin sitä, että ystävät puhuvat suoraan jos joku häiritsee tai jos tälläisiä tunteita kokee. Eikö ystävyys perustukkin rehellisyydelle? Minusta näistä voisi ihan kasvotusten jutella, mutta vähän miettiä millä tyylillä asian ilmaisee. Itseä varmaan häiritsisi eniten se, ettei toisesta enää koskaan kuuluisi mitään enkä myöskään pystyisi tällä tavalla katkaisemaan välejä kehenkään, oli tilanne mikä hyvänsä.

Elisa Lepistö

Onpa ikävä kuulla! Juuri tuollainen asioiden päänsisällä hauduttelu varmaan helposti johtaakin siihen, että jonain päivänä ei enää kykene rauhallisesti ja rationaalisesti kommunikoimaan niitä omia tunteitaan, vaan kaikki kiehuu yli jollain pahimmalla mahdollisella tavalla. Ihanaa, että hän on kuitenkin ottanut uudestaan yhteyttä ja selittänyt syitä. Vaikka asiaa onkin varmasti mahdotonta unohtaa, voi ainakin saada asialle jonkinlaisen "päätöksen". 

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvin vaikea aihe! Itselläni on hiipunut luonnollisesti muutamia ystävyyssuhteita, mutta yksi on myös loppunut inhottavalla tavalla. Minä ja paras kaverini pääsimme eri lukioihin, mikä ei sinänsä ollut ongelma, koska asuimme lähekkäin samassa kauoungissa ja näimme usein koulun jälkeen. Pikku hiljaa tutustuimme kuitenkin uusiin ihmisiin, ja aloimme viettämään vähemmän aikaa toistemme kanssa. Tästä kuitenkin puhuttiin ja välit paranivat hetkellisesti. Sitten kaverini ehdotti hänen syntymäpäiväkseen shoppailua ja syömistä ravintolassa, oikeaa tyttöjen iltaa. Hänen piti tulla hakemaan minut autolla tiettyyn aikaan, mutta mitään ei kuulunut. Odotin laittautuneena monta tuntia, ja kysyin häneltä vielä viestillä, että ei kai mitään ole sattunut ja onko kaikki ok? En saanut koskaan enää vastausta, vaikka kaveri oli WhatsAppissa nähnyt ja lukenut viestit. Näin hänet parin viikon päästä sattumalta eräässä paikassa ja kysyin, että miksi tuo synttäripäivä ei onnistunutkaan ja mitä silloin kävi. Hän valehteli minulle aivan täysin päin naamaa niin uskomattomia asioita, että en ole sen jälkeen ollut häneen yhteydessä. Ikävä tapa päättää monen vuoden mittainen ystävyys.

Olen myös miettinyt sitä, että jos isossa kaveriporukassa on epämiellyttävä tyyppi, kenen seurassa ei pysty olemaan oma itsensä ja hänen koko olemuksensa ahdistaa ja pilaa usein tunnelmaa, mitä tällaiselle pitäisi tehdä? Välillä tekisi mieli jättää hänet kutsumatta yhteisiin juttuihin, mutta siitä saattaisi syttyä hirveä "sota". En myöskään ole hänen kanssaan niin läheinen kaveri, että voisin ottaa asian puheeksi ja istua alas keskustelemaan asiasta. :/

Elisa Lepistö

Nää on tosi vaikeita kysymyksiä. Tuossa sinun tapauksessasi varmaan ikävintä on se, että jää niin paljon kysymyksiä auki. Tuntuisi varmaan paremmalta saada joku kunnon selitys tai syy tälle feidaamiselle. 

Olen itse miettinyt, että jos isossa porukassa on tällainen tyyppi, on aina mahdollisuus isommissa illanvietoissa hakeutua niiden ihmisten seuraan, joista pitää. Toki joskus jollain on niin suuri vaikutus muihin, että koko tunnelma menee pilalle. Nää on hankalia juttuja! Periaatteessa inhoan sellaista, että isoista porukoista "valikoidaan" vain tiettyjä tyyppejä yhteisiin juttuihin, mutta samalla se on ihan normaalia ettei kaikki tule kaikkien kanssa yhtä hyvin toimeen. 

S-j (Ei varmistettu)

Ihan todella hyvä aihe ja postaus -kiitos tästä! Mulla oin itsellä vähän juurikin tämänkaltainen tilanne kahden mun ystävän kanssa. Tutustuttiin yliopistoaikoina ja oltiin tosi tiiviisti yhdessä niin koulussa kun vapaa-ajallakin. Jossain vaiheessa nää kaksi muuta alkoi viettämään tosi paljon aikaa kahdestaan ja kävi usein esimerkiksi niin, että sovittiin kolmestaan että mennään vaikka uimaan / leffaan / salille niin joko he soittivat mulle juuri ennen kun piti nähdä tai lähteä, että he menevätkin kahdestaan, tai menevät vaikka katsomaan leffaa yhdessä jonnekin. Toisinaan he ilmestyivät paikalle kummatkin pilvessä (itse en käytä, mutta en myöskään tuomitse jos joku kokee tarvetta käyttää) eikä ymmärtäneet, että miksi mua häiritsi jos ne kaksi hihitteli pilvessä omille inside jutuilleen vaikka leffassa. Muutenkin heidän kanssaan hengaaminen oli tosi päihdepainotteista eikä esim tyttöjenilta ihan vaan parin viinilasillisen äärellä tai ihan selvinpäin ikinä onnistunut, vaan aina oli pakko lähteä baariin ja olla siellä pilkkuun asti.

Kuitenkin kummatkin on yksinään ihan äärettömän mukavia ja varsinkin toisen kanssa näimme aika usein myös kahdestaan. Aina kuitenkin jos olimmekin sopineet kahdestaan jotain menoa ja vaikka ostaneetkin vaikka esim liput johonkin, tää kolmas tyttö meni aina mun edelle ja mun kanssa tehdyt pläänit pystyi heittämään kankkulan kaivoon jos he keksikin kahdestaan jotain toista tekemistä. Kaiken huippu mulle oli kuitenkin se, kun mun pitkä parisuhde päättyi ja olisin tarvinnut näiden tyttöjen tukea ja vaan sitä, että he kuuntelisi. Kumpaakaan ei kiinnostanut pätkääkään ja tuntui, että oon tässä maailmassa ihan yksin eikä oo ketään kelle puhua. Silloin päätin jättää heidät kummatkin ihan omaan arvoonsa ja jatkaa elämää ja lopetin yhteydenpidon lähes kokonaan. Koitin kyllä myös vähän jutella ja kertoa miltä musta tuntuu, mutta vastaukset oli luokkaa "aijaa hehe voi harmi että susta tuntuu tolta".

Nyt asutaan taas toisen näistä tytöistä kanssa samassa kaupungissa, kun tää kolmas asuu muualla. Hän jonka kanssa asun samassa kaupungissa on yhtäkkia muhun tosipaljon yhteydessä ja ehdottelee kaikkea kivaa tekemistä, josta olin alkuun tosi fiiliksissä, tuntui että oon saanut sen saman vanhan kaverin takas. Nyt kuitenkin sama homma jatkuu taas ja meidän tekemät suunnitelmat aina peruuntuu, jos tää kolmas edes vihjailee tulevansa paikkakunnalle. Mua ei edes pyydetä mukaan, tai jos pyydetään niin se tehdään niin, että multa kysytään milloin mulle kävis vaikka kahvitreffit jossain, ja kun vastaan että aikaan X niin he ilmoittaa että heille ei käy just sillon, että heidän on pakko mennä aikaan Y joka tietenkin oli mulle ihan ehdoton ei.

Tää on jotenkin ihan uskomatonta että edes oon tässä tilanteessa taas, mutta jotenkin taas tuntuu että happi loppuu tästä koko hommasta. Sinäänsä arvostaisin kyllä just ite sitä että istuttaisiin alas heidän kanssa ja juteltais, että mikä siinä hiertää että kelpaan kahdestaan mutta kolmisteen mä en sitten ookkaan enää kiva. Ja tottakai ymmärrän, että ihmisillä on parhaita kavereita joiden kanssa on kaikista kivointa hengailla, mutta ei silti tarvitsis olla ihan noin kusipää, varisnkin kun ollaan aikuisia naisia eikä 12 vuotiaita tyttöjä. oon nyt taas vähentänyt yhteydenpitoa, mutta nähdään kyllä vieläkin aika usein. Vieläkään mun omia juttuja ja huolia ei oikein kuunnella, vaan lähinnä agendana kaikilla näkemiskerroilla on hänen / heidän ongelmat.

Punanen lanka katosi jo aikoja sitten, pahoittelut siitä. Tää kommentin kirjoittaminen tuntui anyway ihan terapiaistunnolta ja heti jotenkin helpotti, kun sai edes jotain sanottua.

Elisa Lepistö

Ihana kun kirjoitit. Usein se auttaa kaikkein eniten kun saa sanottua asiat jotka ovat kummitelleet mielessä. Vaikka ihan vain näin virtuaalisesti. 

Ja tuohon tarinaasi. Kuulostaapa tosi ikävältä :/ Jos puhuminen ei muuta tilannetta, suosittelen kyllä hakeutumaan muuhun seuraan. Ei ystävyyssuhteiden pitäisi tuntua siltä, että happi loppuu <3 

Tsemppiä tähän tilanteeseen!

Itse myös tunnistan tuon ilmiön, että aluksi ollaan tiiviisti kaikki yhdessä ja vähitellen alkaa kehittyä pienempiä klikkejä. Koin itse tuon ilmiön 2014. Myös tässä tapauksessa tilanteen muut osapuolet eivät ymmärtäneet laisinkaan, miltä musta tuntui ja että asiasta luultavasti olisi pitänyt jossain määrin keskustella. S-j:n tavoin itselleni osui myös ero tuohon samaan saumaan enkä saanut minkäänlaista tukea näiltä ihmisiltä, joita kutsuin parhaiksi ystävikseni. Lopulta sain tarpeekseni, ja yhteydet katkesivat. Toisen kanssa on saatu sittemmin puhuttua ja ollaan ihan hyvissä väleissä, toisen kanssa taas kaikki on todella kiusallista ja väkinäistä. Silloin todella mietin, mitä itse tein väärin. Pitäisikö ongelmista vain vaieta, koteloida ne sinäänsä ja jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Todennäköisesti. Mutta eihän sellainen suhde ole terve saati aito.

Tuon välirikon jälkeen ihmissuhderintamalla on joka vuosi tehty varsin radikaali kevätsiivous. Varmaan puolet välirikoista lähtenyt omasta aloitteesta, puolet taas toisen osapuolen toiveesta. Asioista ei kuitenkaan koskaan ole käyty mitään keskustelua, vaikka useimmiten molemmat ovat tienneet, ettei kaikki ole kohdillaan. Liekö kyse ollut siitä, ettei ole halunnut loukata tai pahoittaa toisen mieltä. Ihan niin kuin se ei loukkaisi, että hävitään toisen elämästä sanomatta sanaakaan ja lyödään kaikki yhteydet jäihin. Eikä sekään ole oikea tapa, että linjat hiljenevät yhtäkkiä eikä toisesta sen jälkeen kuulu mitään. Tapahtui mitä tapahtui, joka tapauksessa tällaiset ikävät tapahtumat jäävät mieleen pyörimään. Väkisinkin nousee se ajatus, mitä itse tekee väärin. Sanattomaksi vetää joka kerta.

 

Illi (Ei varmistettu)

Tarkea aihe ja harmi ettei siita juuri puhuta.
Minulla on juuri "eroprosessi" kaynnissa lapsuudenystavani kanssa. Hanessa on paljon positiivisia piirteita; han on positiivinen ja ulospainsuuntaunut, mutta silti han kayttaytyy usein niin torkeasti minua ja yhteisia ystaviamme kohtaan, etta olen saanut tarpeekseni. Vuosia olen katsonut sormien lapi kun han loukkaa ja arvostelee minua (tai muita) milloin mistakin, myos ulkonakoon liittyvista asioista. Han ylitti rajan haukkumalla eraan ystavani taman Facebook-seinalla ilman mitaan oikeutta. Kun han ei edes viikkoja myohemmin nahnyt tehneensa mitaan vaaraa vaan "sanoi vain totuuden aaneen", eika siis aikonut pyytaa anteeksi, paatin etta tuollainen ihminen ei voi olla ystavani. Ymmarsin myos ettei han ole ikina ystavyytemme aikana pyytanyt mitaan asiaa anteeksi(!).
Hankalan erosta tekee se, etta meilla on paljon yhteisia ystavia, joten tulen tormaamaan haneen ennemmin tai myohemmin. En haluaisi mitaan suurta draamaa, joten koitan vain pitaa yhteydet minimissa.

kirsihannele

Olen jättänyt muutaman ystävän taakseni. Yksi sattui ehkä eniten; kun hylkäsin lapsuuden ystäväni. Hän loukkasi minua pahasti. Yritti sitten laittaa leikiksi, kuulemma se oli koe, jonka kestin. En kestänut, eikä se ollut koe. Nuo sanat hän keksi sen jälkeen, kun olin kirjoittanut:"Kiitos, et kuule minusta enää koskaan". Se lupaus on kestänyt nyt noin 14 vuotta. On tullut hylättyä kymmeniä facebook-kaveripyyntäjä. Minä en halua olla kynnysmattona, jolle saa sanoa mitä vain! Minullakin on tunteet ja oikeus saada ihmisarvoista kohtelua. Mielestäni...

mystery
Vision One

Nyt tulen vähän myöhään keskusteluun mukaan! Mutta mulle on käynyt täsmälleen noin, ja oon ihan toivonut että olispa mut vaan "jätetty" selkeästi, ihan vaikka suorilla sanoilla. Mun teini-iän paras ystävä vaan alkoi olla kokoajan etäisempi ja käyttäytyä oudommin ja oudommin mun seurassa. Tapaamiset oli aina mun järjestämiä ja sillon kun nähtiin tää ystävä oli tyyliin aina jossain darrassa ja valitteli että on väsynyt ja ei jaksa olla hyvää seuraa. Sitten lähdin parin kuukauden reissulle, ja päätin että kun tulen Suomeen, odotan että hän ottaa muhun yhteyttä. Hän ei koskaan ottanut.

Sen jälkeen ollaan nähty pari kertaa sattumalta, ja ihan iloisesti ollaan vaihdettu kuulumiset ja jopa halattu, mitään vihaa meidän välillä ei ole. Mutta mulla ei ole hajuakaan mitä oikein kävi, ja miksi me ei olla edelleen ystäviä. Olinko tosiaan huonoa seuraa, olisinko voinut tehdä jotain erilailla? Joskus mulla on niin ikävä häntä ja näen hänestä tyyliin unia, ja mietin että haluaisin hänet takaisin elämääni. Mutta tietenkään toisaalta en halua, jos hän ei osaa mua yhtään arvostaa, koska kyllä mulla on niitäkin tyyppejä jotka haluaa pitää musta kiinni kynsin hampain, vaikka miten katoaisinkin välillä ulkomaille. Ja niitä joiden kanssa näen tyyliin vaan kerran vuodessa mutta sekään aika ei muuta mitään.  En tiedä, kai sitä pitää vaan hyväksyä että sen ihmisen aika elämässäni oli ja meni :/

 

kkkkk (Ei varmistettu)

Mun lapsuudesta asti mukana pysynyt paras kaveri jätti mut kanssa. Hän oli mulle ja mun miehelleni ihan äärimmäisen tärkeä ja hänellä oli jopa oma avain meidän kotiin. Olin aina kuvitellut hänet mukaan kaikkiin elämäni suurimpiin hetkiin ja olin jo suunnitellut hänen häitänsä yms. Kun hän tapasi nykyisen poikaystävänsä alkoi yhteydenpito olla aika yksipuolista. Puolenvuoden kuluttua sain viestiä että hän on masentunut ja tarvii aikaa.
No, annoin aikaa. Kun läheisiä kuoli ja mulla oli merkkipäiviä ei tullut yhteydenottoja. Laitoin sitten vistiä että mikä on, miksi masentuneena tarvit just musta tilaa ja että tuntuu tosi pahalta ja että rakastan häntä niin paljon. Vastaus alkoi että "hyvän kun nostit kissan pöydälle" mutta loppu olikin ihan ympäripyöreää selittelyä. Koitin jatkaa ja kysyä että olenko tehnyt jotain tai käyttäydynkö huomaamattani jotenkin väärin, mutta ilmeisesti en kun en saanut vastausta. Hoin hänelle kuinka tärkeä hän on mulle mutta yksikään hänen viesti ei sisältänyt mitään vastaavaa mua kohtaan..
Nyt tästä kaikesta on kulunut vuosi ja olen edelleen ihan rikki. En vaan voi käsittää. En usko että ole pitänyt ystävääni ikinä mitenkään itsestäänselvyytenä tms. ja tiedän että hänelle on aina ennen ollut ihan yhtä tärkeää saada olla kanssani kahden kuin minulle hänen kanssaan. Emme ole törmänneet missään onneksi tämän jälkeen. Olen edelleen äärimmäisen surullinen, vihainen ja rikki asian suhteen, kun en saanut edes mitään selitystä vaikka niin koitin sitä kysyä. Rankkaa on ollut myös se, kun hän heti kertoi yhteisille kavereillemme kuulemma että "emme ole väleissä" ja niin asettanut itse itsensä uhrin rooliin. Itse olen edelleen niin huonona asiasta, että en ole monelle kyennyt kertomaan mitä oikeasti tapahtui ja lisäksi en haluaisi sotkea muita tähän. Pikku hiljaa olen tajunnut että ihan turhaa "suojelen" ihmistä joka on mulle tehnyt noin, ja toivottavasti saan pian voimia kertoa oikean version ja näyttää vaikka käymämme keskustelun. Olin niissä niin vilpitön.

Kaverin voi jättää kuten poikaystävän, mutta asia pitää hoitaa reilusti ja rehellisesti. Jos ihmissuhteessa on ongelma, siitä pitää puhua. Yleensä tilanteen voi korjata jos molemmat haluavat pitää toisistaan kiinni. Jos kaverini olisi sanonut joskus edes jotain, tyyliin että joku käyttäytymismalli häiritsee, olisin voinut korjata asian. Toisaalta, vaikka anelin kertomaan "eron" yhteydessä että mitä on tapahtunut miksi teet näin en saanut vastausta, joten ehkä oma tuntumani siitä että olen kohdellut häntä hyvin pitää ihan paikkaansa. Ystävää on ikävä ja on ollut kova paikka kun kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ovat menneet uusiksi ja syyn kertomatta jättäminen on aiheuttanut paljon turhaa itsesyyttelyä, mutta aika tekee varmaan tehtävänsä.. Pyydänkin teitä ketkä olette jättämässä jonkun läheisenne, puhukaa asioista jotka häiritsevät ennen kun vain jätätte niihin vedoten. Ja kun jätätte, niin todellakin olette selitysvelvollisia että miksi teette näin ja älkääkä ainakaan vierittäkö syytä toisen niskaan kun kerrotte yhteisille kavereillenne. Sillä ilman syytä jätetyllä on muutenkin jo vaikeaa ainakin pari vuotta tekosi jälkeen.

Hannnna (Ei varmistettu)

Itseäni on vuosi ärsyttänyt vanhan ystävän kommentti siitä, että "kaikki ihmiset tekevät kaikille hyvää." Ketään ystäviä tai kavereita ei siis pitäisi karsia, koska ihmiset tekevät hyvää ja kenenkään ilmapiiri ei ole myrkyllistä tai itselle huonoa. Olen eri mieltä ja olin silloinkin, mutta
nyt kun kirjoitin tuon niin tajuan, että tuohan on ihan typerin ajattelutapa IKINÄ. :D

Emilia M

Kommenttini tulee myöhässä, mutta ehkä se jotakuta vielä auttaa. Mua on auttanut näissä tilanteissa sen ymmärtäminen, että jätetyksi tulemiseen on aina monta syytä. Että vaikka se on entinen paras ystävä, mä en pääse sen pään sisään ja tiedä mitä kaikkea sillä on elämässä meneillään.

Mun entinen paras ystävä jätti mut. Oikeastaan tiesin, että se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin, koska hän oli kertonut tehneensä niin muillekin ihmisille elämässään. Olimme hyviä ystäviä lukion ensimmäisestä päivästä pitkälti yli kolmekymppiseksi. Sitten muutimme eri kaupunkeihin ja ystävyys muuttui. Kirjoitimme, soitimme, chattailimme. Puhuimme viiden tunnin puheluita, kerroimme elämästämme toisillemme kaiken. Mutta elämä kuljetti eri suuntiin. Minulla oli ongelmia opintojen loppuun saattamisen kanssa, hänellä poikaystävän löytämisen kanssa. Itse koin, että se, että löysin miehen, oli suhteessamme jonkinlainen tabu. Kaikesta muusta saattoi puhua, mutta miehestä hän ei halunnut kuulla mitään. Olin muutamassa pitkässä suhteessa, enkä voinut jakaa hänen kanssaan - kuten läheisen ystävän kanssa yleensä jaetaan - suhteen alkuhuumaa tai lopun kipeitä eropohdintoja. Jos yritin jotain puhua, vastaukset olivat ynähdyksiä. Viimeisen kerran tapasimme, kun hän tuli käymään kotikaupungissani muissa asioissa - ja halusi asua hotellissa, ei luonani, kuten ennen olisi tehnyt. Tapasimme lyhyesti, tarkoitus oli toki viettää iltapäivä yhdessä, mutta äkkiä hän kehitti jonkinlaisen tekosyyn ja vain häipyi. Yritin pari kertaa tuon jälkeen vielä soittaa, mutta hän ei ikinä vastannut. Ajattelin, että kyse on  jonkinlaisesta käsittelemättömästä kateudesta, joka tuossa viimeisessä tapaamisessa materialisoitui, mutta enhän minä voi tietää. En voi tietää, ja jos kysyisin, ei hän sitä ikinä myöntäisi.

kkkkk (Ei varmistettu)

Kiitos tästä!:) Uskon, että oman parhaan ystäväni hylkääminen johtui samanlaisista syistä. Olin onnekas, ja löysin jo 15-vuotiaana mieheni, jota edelleen vielä 8 vuoden jälkeenkin pidän parhaana tyyppinä ikinä. En ole koskaan kenellekkään kavereilleni kehdannut puhua parisuhde asioista, etten varmasti vaikuttaisi siltä että leveilisin onnellani.
Jo pienestä asti tämä ystäväni kirjoitti ystävä- ja päiväkirjoihin haaveekseen että haluaa poikaystävän. Olen ymmäränyt että ehkä se sitten on ollut hänen elämänsä suurin unelma ja on tuntunut pahalta kun minulla on tällä elämän saralla ollut onni myötä. Musta vain on todella harmi, jos kateus on oikeasti se mikä rikkoi välimme.. Olin mielestäni todella kannustava ja auttavainen aina. Jotenkin niin typerää antaa kateuden rikkoa välit, kun kuitenkin kaikilla meillä on omat osa-alueemme missä emme ole menestyneet niin hyvin kuin muut ja kaikki ovat joutuneet kohtaamaan omat onnettomuudet ja vastoinkäymiset elämässään. Ja ystäväni kyllä tiesi että ei munkaan tie ole ollut mikään tasainen ja olen kaikkien saavutuksieni eteen tehnyt todella paljon töitä.. Enkä todellakaan ole koskaan pelännyt myöntää olleeni väärässä tai epäonnistuneeni.
Toivon että löydän vielä ihmisiä elämääni, jotka rakastavat itseänsä eivätkä kuluta energiaansa muiden kadehtimiseen. Jotenki todella silmiä aukaisevaa, kuinka monilla on vaikea olla itsensä kanssa, joka sitten heijastuu epäreiluna käytöksenä muita ihmisiä kohtaan. Tällä ystävälläni tulee aika raskas elämä, mikäli ei aijo käsitellä mistä hänen kateus oikeasti johtuu. Tässä on vaan niin isoja eroja ihmisten välillä: Osa ajattelee omaa lähipiiriään joukkoeena, jossa yhden onnistuminen on kaikkien voitto. Me vastaan maailma. Toiset puolestaan näkevät ne omat läheisetkin kilpailijoina eivätkä osaa rakastaa edes omiaan ehdoitta..

Kommentoi