Ladataan...

Ystäväni ja kollegani Sara kirjoitti taannoin postauksen, joka käsitteli bloggaamista työnä. Teksti oli todella hyvä, ja avasi varmasti monelle sitä, millaista työ oikeasti on. Pääsette lukemaan sen täältä. Iltapäivälehti teki kuitenkin jutusta melko vääristellyn artikkelin, jonka jälkeen keskustelu alkoi käymään kiivaana sen ympärillä, mikä on oikeaa työtä. Seurasin keskustelua mielenkiinnolla, mutta tulin siitä samalla kovin surulliseksi. 

Monet tuntuvat nimittäin olevan sitä mieltä, että esimerkiksi bloggaajan ammatti ei ole työtä, vaikka siitä palkkaa maksetaankin. Oikeita töitä ovat ne, joihin herätään aamulla aikaisin. Ne ovat myös rankkoja henkisesti ja fyysisesti, eikä niistä varsinkaan nautita. Tämä on kovin surullinen ajatusmaailma. Työssä vietetään huomattava aika elämästämme, ja niin monien mielestä sen kuuluukin olla ikävää. 

"Mene hyvä tyttö johonkin oikeaan työhön. Esimerkiksi siivojista on pulaa!”  

Tämä kommentti jäi mieleen vahvimmin. Minkä takia henkilö, joka on onnistunut työllistämään itsensä ammatissa, josta nauttii suunnattomasti ja joka ilahduttaa työllään myös monia muita, tulisi mennä tekemään jotain muuta. Varsinkin, kun samalla työttömiä löytyy kamala määrä? 

Koska haluan lähtökohtaisesti yrittää ymmärtää kaikkia toisin ajattelijoita, mietin pitkään, mikä tässä kommentissa on takana. Oma kuplani on puhjennut monta kertaa aiemminkin, ja joka kerta se on laajentanut ajatusmaailmaani. En nimittäin lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta että kaikki kritisoijat ovat kateellisia, sillä se ei yleensä pidä paikkaansa. Kuitenkaan tästä kommentista en edelleenkään löydä mitään muutakaan järkevää selitystä. 

Maailma on muuttunut paljon viime vuosikymmeninä, ja ihmiset etsivät merkityksellisyyttä työhönsä eri asioista kuin ennen. Joillekin merkitys löytyy siitä, että auttaa muita jollain tavalla, toiselle merkitys saattaa tulla esimerkiksi itseilmaisun kautta. 

Omassa ihannemaailmassani kaikki tekisivät sellaisia töitä, jotka kokevat jollain tapaa merkityksellisiksi. Ymmärrän, että vanhempien ikäluokkien on joskus mahdotonta lähteä ihan uusille urapoluille, mutta silti idealisti minussa haluaisi uskoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa. 

Olen ollut itse elämäni aikana monta kertaa tilanteessa, jossa töistä on pulaa. Olen juossut ympäri kaupunkia viemässä avoimia hakemuksia pikaruokaloihin, baareihin, ravintoloihin, kauppojen kassalle ja vaatekauppoihin. Tiedän siis hyvin, miltä tuntuu jännittää, saako seuraavaan vuokraan rahat. Silloin ei ole varaa miettiä, mikä se oma kutsumus olisi. Olen ollut kuitenkin siinä mielessä todella onnekas, että aina olen löytänyt jotain töitä. 

Olen ollut esimerkiksi siivoojana, puhelinmyyjänä, jäätelökioskimyyjänä, baarimikkona, blokkarina, varamiespalvelun tarjoilijana, flaijerien jakajana ja vaatekaupan työntekijänä. Ovatko nämä olleet kutsumusammattejani? Eivät. Olenko tyytynyt osaani ja miettinyt, että tällaista se työnteko tulee olemaan loppuelämäni? En. 

Vaikka olen ollut hyvin aktiivinen, ei töiden saaminen ole loppujen lopuksi ollut vain minusta kiinni. Melkein kaikki työpaikkani ovat jotenkin tulleet suhteiden kautta. En siis täysin allekirjoita sitä, että jokainen on oman onnensa seppä, sillä en voi ottaa kunniaa itselleni omista saavutuksistani. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki voi juuri tällä hetkellä tavoitella sitä unelmiensa ammattia, sillä prioriteettinä on saada edes jotain töitä. 

Siitä olen kuitenkin aivan varma, että vaikka töistä on välillä pulaa ja suurin osa ihmisistä joutuu tekemään ainakin jossain elämänsä vaiheessa jotain, mikä ei niin mieluisaa ole, ei ole mitään syytä lakata tavoittelemasta sitä unelma-ammattia. En keksi mikä voisi olla esteenä havitellakseen jotain sellaista työtä josta nauttii, maassa jossa koulutus on ilmaista ja siihen annetaan vielä tukiakin. 

En myöskään ymmärrä ajatustapaa, jossa toisen mukava tilanne nähdään olevan jotenkin itseltään pois. Silloin kun kuurasin vessanpönttöjä toimistosiivoojana, lueskelin innokkaana uravaihtoehdoista ja erilaisista ammateista. Mietin kuinka hienoa on, että joku pääsee tekemään niin kivoja asioita työkseen ja uskoin että jonain päivänä minullakin on työ josta nautin. 

Jos rohkeutta löytyy, voi aina laittaa toiminimen pystyyn ja alkaa tehdä töitä itsenäisesti. Palkkaa saattaa saada vähemmän, kuin tavallisessa palkkatyössä, ja täytyy osata sietää stressiä siitä, ettei välttämättä tiedä milloin saa seuraavaksi rahaa. Mutta kun tekee jotain mistä nauttii, huomaa tulevansa toimeen myös vähemmällä. 

Minkälaisia ajatuksia teillä herää aiheen ympäriltä? Ja koska olen aina valmis muuttamaan mielipiteitäni hyvien perusteluiden takia, saa ehdottomasti vasta-argumentoida. 

Ladataan...

Toisena toiveena oli lukea siitä mikä sai meidät lähtemään reissuun, kuinka pitkään sitä suunnittelimme, mikä sai valitsemaan Nykin ja sitten Etelä-Amerikan, mikä matkabudjettinne on ja miten saitte sen kokoon.

Ja siitä, aiommeko palata Suomeen ja miksi kyllä tai ei?

Oikeastaan unelma alkoi muodostua, kun palasin 2014 kotiin 10 viikon reissultani. Kirjoitin silloin blogissani näin: "Usein unelmat on helpompi muuttaa tavoitteeksi kun ne määrittelee konkreettisella tavalla itselleen. Jos unelmanasi on vaikka soittaa pianoa, päätä että haluat osata soittaa X-kappaleen vihreettömästi. Jos unelmanasi on osata esimerkiksi espanjaa, ota tavoitteeksi keskustella espanjankielisen henkilön kanssa viisi minuuttia putkeen. 

Kun unelmat on muutettu selkeämmiksi tavoitteiksi, tuntuu niiden saavuttaminen jotenkin helpommalta. Niiden eteen on kevyempi lähteä tekemään töitä. Itselläni on tällä hetkellä tavoitteiden asettelu käynnissä. Tällä hetkellä tuntuu ulkomaille muutto ehkä tärkeimmältä unelmalta. Siihen pitää keksiä kuitenkin vielä jotain vähän konkreettisempaa. ”

Aloimme miettiä vaihtoehtoja siihen, mihin haluamme mennä, milloin muutto voisi olla ajankohtaista ja kuinka pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi vaihtoehdoiksi muodostuivat Australia tai New York. Tiesin, että haluan jossain vaiheessa elämääni asua New Yorkissa ja tämä tuntui lopulta parhaalta vaihtoehdolta. 

Kun poikaystäväni sai omat työkuvionsa järjestettyä niin, ettei hänen tarvitse olla Suomessa, alkoi muodostua idea siitä, jos olisimmekin pidempään poissa. New Yorkissa saa oleilla ilman viisumia vain 3 kuukautta, ja tuntui hölmöltä tulla kotiin keskellä synkintä talvea, kun esimerkiksi Väli-Amerikka ja Etelä-Amerikka olisivat ihan vieressä. 

Aloimme oikeastaan vain katsella karttaa ja miettiä, mihin kaikkialle haluaisimme mennä käymään. Emme olleet päättäneet vielä joulukuussakaan kaikkia maita, minne tulisimme menemään. Olimme ostaneet vain lennot Costa Ricaan, sillä ne sai kaikkein halvimmalla. Lopulliset matkakohteet, eli Costa Rica, Nicaragua, Ecuador, Peru ja Argentiina löytyivät keskustelemalla ihmisten kanssa, jotka olivat paljon reissanneet. 

Panama tuli listaan ihan yllättäen, sillä ystäväpariskuntamme oli sinne menossa. Olen kuitenkin todella iloinen, että sielläkin tuli käytyä, nyt kun kerran täällä on. Vieläkään meillä ei ole lentoja Ecuadorista eteenpäin, joten suunnitelmat saattavat muuttua. Tällä hetkellä tuo reitti tuntuu kuitenkin parhaalta vaihtoeholta. 

Matkabudjettia ei ole tullut tehtyä, sillä teemme kokoajan töitä, eikä tämä ole lomamatka. Yritämme kuitenkin laskea kustannuksia niin, ettei täällä menisi sen enempää rahaa kuin Suomessakaan. New Yorkia varten oli hiukan säästöjä, sillä siellä vuokrat ovat kalliimpia. 2000 dollaria on mielestäni aika minimi, millä voi saada yksiön Manhattanilta ja sekin on todella vaikeaa. 

Suomeen aiomme palata, tosin emme vielä osaa sanoa milloin, ja kuinka pitkäksi aikaa. Kuitenkin kesä tulee enemmän tai vähemmän varmasti vietettyä Suomessa. En kestäisi olla yhtään pidempään erossa ystävistä ja perheestä. Syksyllä saattaa kuitenkin olla, että suuntaamme uudestaan reissuun. Siitä en osaa sanoa vielä sen enempää. 

Pages