Ladataan...

Katselin tämän vuoden Vain elämää -jaksoja ja huomasin, kuinka jakso jaksolta oma mielikuvani Jenni Vartiaisesta muuttui. Olin edellisen kauden perusteella leimannut hänet tylsäksi, ehkä hieman jopa ylimieliseksi ja vaikeasti lähestyttäväksi tyypiksi. Tämä johtui lähinnä siitä, että muihin verrattuna Jenni ei tuntunut avaavan omasta elämästään oikeastaan mitään ohjelman aikana. Vähääkään henkilökohtaisemmat kysymykset hän sivuutti jollain tapaa ja oli muutenkin hiukan etäinen. 

Tämän vuoden kohdalla hän kertoi avoimesti, minkä takia viime kaudella käyttäytyi näin. Elämässä oli yksinkertaisesti niin kipeä jakso silloin meneillään, että hän pelkäsi murenevansa jos kertoisi yhtään mitään. Moni meistä varmasti tietää tuon olon. On pitänyt pakkaa kasassa jo niin kauan ja esittänyt vahvaa, että mikä tahansa saattaa hajottaa padot. Muistan itse todella elävästi erään hetken nuoruudestani, jolloin soitin siskolleni, ja riitti että hän kysyi "miten voit?" ja se riitti siihen että murennuin täysin. Hän lähti samantien yötä vasten pyöräilemään keskuspuiston läpi luokseni ja mietin silloin, kuinka ikävä on vaivata, vaikka apu oli silloin enemmän kuin tarpeen. 

Olen kuullut samanlaisia tarinoita paljon myös lähipiiristä. Klassinen hetki on työterveyslääkärin vastaanotolla, jossa kysytään "miten oikeasti jaksat?". Usein näissä tilanteissa oma reaktio saattaa tulla jopa hiukan yllätyksenä. Tajuaa vasta silloin, kuinka pitkään on esittänyt reipasta ja kuinka pitkään on saattanut polttaa kynttilää kummastakin päästä.

Uskon että siinä on kyseessä paljon se, että joku näkee sinut kaiken reippauden läpi ja antaa sinullekin tilaa olla välillä heikko. Kun on pienestä asti ollut muita tomerampi, tulee helposti sellainen olo että samaa roolia täytyy vetää läpi elämän. Tänä kesänä koin ahaa-elämyksen kun eräs tyyppi sanoi minulle että "Mitäs jos nyt vaan kerrankin vastaisit rehellisesti kun sulta kysytään että onko tää ok? Kertoisit kuinka hitosti se sattuu.". Se tuntui hullulta, koska mietin että onko minulla edes oikeutta siihen? Kyllähän minä nyt kestän kaiken. 

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän käsitykseni vahvuudesta on muuttunut. Ennen vahvan naisen merkit olivat täysin selviä minulle. Halusin olla sellainen, jonka ei tarvitse pyytää apua, joka selviää yksin, ei kaada taakkaansa muiden harteille, eikä vaivaa omilla ongelmillaan muutenkaan. Pitkään tämä tietysti onnistuukin, mutta jossain vaiheessa korttitalo saattaa hajota pahastikin. Nykyään pidän ehdottamasti vahvuuden tärkeimpinä merkkeinä oman rajallisuutensa ymmärtämisen. Sen, ettei kaikkeen tarvitse pystyä yksin ja ettei apua pyytävä missään nimessä ole heikko. Asiat saa surettaa, ja surulle täytyy antaa myös aikaa. 

Avun pyytäminen ei vieläkään ole minulle helppoa, vaikka kyseessä olisi joku ihan hölmökin asia. Teen mielummin itse, kun vaivaan muita. Tämä on todella typerä asenne, sillä sen takia olen esimerkiksi kiinnittänyt olohuoneen verhotangon nauloilla, kun minulla ei ollut porakonetta. Alashan se tuli muutaman päivän kuluttua ja jouduin sen koneen käydä joka tapauksessa lainaamassa. 

Tärkeää on myös sen ymmärtäminen, että se reippaus tai vahvuus ei välttämättä ole niitä ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia. Kun niistä yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni, voi tulla myös väärinymmärretyksi, aivan kuten itsellenikin kävi Jenni Vartiaisen kohdalla. On ihan ok paljastaa oma haavoittuvuutensa ja tämä jos jokin vaatii rohkeutta. Ja muistutuksena vielä itsellenikin, ettei ikinä kannata olettaa kenestäkään yhtään mitään, sillä koskaan ei voi tietää mitä toinen käy läpi elämässään. 

Onko muita reippaan tytön syndroomasta kärsiviä?

 

Jeans - Lee, Shoes - Nelly (here*), T - shirt - Flea Market, Jacket - Borrowed from Sara (here*) *adlinks

Pictures: Sara Vanninen

Share
Ladataan...

Ladataan...

Uskon että meissä kaikissa asuu välillä enemmän tai vähemmän sitkuttelija. "Sitten kun mulla on rahaa enemmän/ parempi työpaikka/ lapsia/ oma asunto/ vähän enemmän aikaa/ mikä tahansa muu tekosyy, teen asian x.". Tällä mentaliteetilla tulee usein lykättyä omia unelmia tahattoman paljon ja joskus haaveet jää kokonaan toteuttamatta.

Mitä jos seuraavan kerran sitten kun sanaparin sanottuasi miettisit heti uuden lauseen, joka alkaakin sanoilla nyt kun?

Sitten kun taloteni on paremmissa kantimissa, aloitan uuden harrastuksen. VS. Nyt kun minulla ei ole ylimääräistä, voisinkin alkaa lenkkeillä/piirtämään/hakea kirjastosta kasan luettavaa.

Sitten kun on enemmän vapaa-aikaa, alan matkustaa kaikkiin paikkoihin joissa olen halunnut käydä. VS. Nyt kun oma aika on tiukilla, on ihana rentouttava tehdä pieniä viikonloppureissuja vähän lähemmäs. 

Sitten kun olen saanut kuntoni vähän paremmaksi, liityn ehdottomasti jollekin kuntosalille. VS. Nyt kun kunto on vähän huonommalla tolalla, onkin varmaan parasta liittyä kuntosalille, jossa saan muiden tsempin ja ammattilaiset neuvomaan sen kohottamisessa.

Sitten kun tienaan vähän paremmin, panostan terveellisiin ruoka-aineisiin.VS. Nyt kun rahaa on vähemmän, on kannattavinta syödä kasvisruokaa ja satsata kausivihanneksiin. Tuleekin syötyä automaattisesti paljon terveellisemmin. 

Kuten lähes aina, tässäkin on kyse perspektiivistä. Mietin usein Jari Saravuolta joskus kuulemaani lausetta "matkaa voi jatkaa vain sieltä, missä on nyt." Se tiivistää jotenkin loistavasti tämän ajatuksen. Monesti suunnittelemme itsellemme tehtäviä tai asioita, joihin ei yksinkertaisesti pysty tarttumaan tällä hetkellä. Sen sijaan mielekkäämpää olisi miettiä, minkälaisia mahdollisuuksia juuri tämä hetki on luonut? 

Olen huomannut itsessäni suurta levottomuutta, kun asuntoa ei ole löytynyt. Levottomuus johtuu pitkälti juuri siitä, että koen etten voi tehdä mitään projektin eteen ennen kuin asunto on tiedossa. Tuntuu että käytän päivästä ihan hurjan suuren osan kaikkeen, mikä ei lopulta edesauta yhtään mitään. Selailen kolmatta kertaa samoja asuntoilmoituksia ja täytän Pinterest-kansiota asuntokuvilla. Pidemmän päälle tämä lamaannuttaa ja tulee ahdistava olo, kun mitään ei saa aikaan. Eilen kuitenkin päätin, että perspektiiviä täytyy muuttaa. Kun nyt en kerran voi asunnoksi muuttua, täytyy miettiä miten voin muuten edesauttaa tilannetta.

Kuten nyt esimerkiksi tavaroiden läpikäymisellä. Vuosien aikana nurkkiin on kerääntynyt jos jonkinlaista tavaraa, alkaen aina 5 vuotta vanhoista muotilehdistä vanhoihin muhkuraisiin "vierastyynyihin". Parasta on vain kääriä hihat ja tehdä sen verran, mihin juuri nyt pystyy. Huomaan myös, että "nyt kun" -ajattelutavalla on paljon toimeliaampi. Tulee heti yhden projektin päätökseen saatuaan ajateltua, että mitäs seuraavaksi? Jo liikkeelle saatua pyörää on paljon helpompi vierittää, joten sitä ei kannata pysäyttää.

Slip Dress - Nelly (here*) adlink

Pictures: Sara Vanninen

Share
Ladataan...

Pages