Ladataan...

Kirjoitin taannoin siitä, kuinka omat voimat eivät tunnu juuri nyt riittävän. Sen jälkeen whatsapp, sähköposti ja facebookin messenger täyttyi kannustavista viesteistä. Tuntui uskomattoman hyvältä tajuta, kuinka sitä turvaverkkoa kudotaan ympäriltä vahvemmaksi sitä mukaa kun vain myöntää ettei itse jaksa enää. Samalla sain myös paljon komppaavia viestejä ja huomasin, että ongelma on todella yleinen. 

Joku kommentoi postaukseen, kuinka somemaailmaan ja sen kautta saatuun nosteeseen voi jäädä riippuvaiseksi. Ymmärrän hyvin, miten näin voi käydä ja varsinkin nuorempien kohdalla se mietityttää kovasti. Miten rakentaa hyvä itsetunto tällä aikakaudella, joka olisi riippumaton siitä hyväksynnästä, jota sosiaalisen median kautta joko saa tai ei saa? Korostuuko ulkonäön ihailu ja tarkkailu tässä ajassa vielä enemmän kuin ennen?

Muistan hyvin teini-iässä vallinneen epävarmuuden ja sen, kun ei vielä oikein tiennyt kuka on. Kaipasi toisilta ihmisiltä hyväksyntää ja peilasi itseään muihin joka käänteessä. Voin vain kuvitella, millaista tämä on tänä päivänä, kun teinit mittailevat omaa suosiotaan tykkäys- tai seuraajamäärien perusteella. 

En itse näe siinä suurta ongelmaa, jos joku asettelee aamiaisensa kauniiseen muodostelmaan ja siirtää leikkokukat aamiaspöydälle kuvanottohetkeksi. Kuvaaminen on keino toteuttaa luovuutta ja sommittelu ja kauniiden kuvakulmien haku kuuluu prosessiin. Yleensä nämä ihmiset nimenomaan nauttivat tästä ja käyttävät esimerkiksi Instagramia visuaalisen puolensa toteuttamiseen. 

Mielestäni ongelmat alkavat silloin, kun aletaan määrittelemään itseään ihmisenä ulkonäön perusteella. Omat kipuiluni teini-iässä johtuivat suurelta osin ihan muista asioista kuin ulkonäöstä. Minua jopa ärsytti suunnattomasti se, että saatoin saada jonkun työn, sillä olin "oikean näköinen" siihen. Kaipasin arvostusta ihan muilla mittareilla. Olen monesti miettinyt jälkikäteen, että on melko ironista että nykyinen työni on niin ulkonäkökeskeinen, vaikka se oikeastaan oli viimeinen asia, mitä halusin nuorempana. 

Ulkonäkö on kuitenkin sellainen asia, mille ei itse kamalasti voi tehdä mitään. Jos joku kehuu sinua kauniiksi, voi toki kiittää ja olla siitä iloinenkin, mutta ei siitä kovin ylpeä tarvitse olla. Mitä sen eteen on itse tehnyt? Mielummin kiitokset kuuluisivat vaikkapa vanhemmille, joilta geenit ovat peräisin. Sama homma, jos joku kehuu kuvaa jossa itse esiinnyn. Kiitokset kuuluvat täysin kuvaajalle. Eikö olisi paljon mukavampaa saada kehuja jostain taidosta, minkä on kovalla työllä oppinut tai asenteesta jonka eteen on rehkinyt? 

Edelleen maailma rullaa niin, että ulkonäöllä on ärsyttävän suuri merkitys lähes kaikessa mitä tekee. Voi silti itse valita, kuinka paljon keskittää energiansa siihen, että näyttää oikeanlaiselta ja kuinka paljon esimerkiksi uusiin asioihin paneutumiseen ja itseänsä sivistämiseen. Voi myös miettiä, mikä toimii motivaattorina omien kuvien julkaisemisessa sosiaalisessa mediassa. 

Moni asia lipuu ohi jos käyttää aikansa vain peiliin tuijotellen. Oli se sitten sitä oman heijastuksensa ihailua tai häpeämistä. Ulkonäkö on kuitenkin vain pintaa ja menettää ennen pitkää merkityksensä. En pidä myöskään ajatuksesta, että pitäisi luopua unelmistaan sen takia, että näyttää erilaiselta. Kun hyväksyy itsensä puutteineen, ei kaipaa samalla tavalla validointia muilta ihmisiltä. 

Rakastan yli kaiken Iris Apfelia, joka on 94-vuotias muoti-ikoni New Yorkista. Hänelle on sanottu joskus nuorena näin: "Young lady, I've been watching you. You're not pretty, and you'll never be pretty. But, it doesn't matter. You have something much better. You have styleSen lisäksi, että Iris ei tuntunut olevan yhtään loukkaantunut tästä kommentista, hän on osannut kääntää erikoisen ulkomuotonsa edukseen ja on nykyään yksi legendaarisimmista tyyli-ikoneista.

Siinä nähdään taas, ettei sillä ulkokuorella loppujen lopuksi ole kovin paljon väliä. Se millä on merkitystä, löytyy korvien välistä. Niitä hommia onkin vaikeampi tykkäysmäärillä mitata.

Ladataan...

Ladataan...

Minulla on ollut jo vuosia unelma siitä, miltä ruoanlaiton pitäisi tuntua. Se ei ole kiireessä leikattu kurkku punajuuren värjäämällä muovisella leikkuulaudalla. Se ei ole rätisevän keltaisen loisteputken alla kokkailtu nuudelipussi. Se ei ole vanhan stereoradion rätisevän lähetyksen kuuntelu. Sen sijaan siihen kuuluu lasi kokkausviiniä, ihania tuoreita kasviksia ja yrttejä, avokeittiö jossa energia kiertää vapaasti, kauniit puukauhat joilla keitoksia voi maistaa, ja tietysti aivan tietynlainen kokkausmusiikki. 

Kokkausmusiikki on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se tempaisee mukaansa ja vie matkalle jonnekin Etelä-Euroopan maihin. Se tekee ruoanlaitosta hauskempaa ja saa lanteet keinumaan. En valitettavasti saa Spotifyn listaa upotettua tähän postaukseen, mutta suoraan siihen pääset tästä.

Lupasin myös jakaa vähän detskuja meidän keittiöstä. 

En halunnut rumia muovista tiskiharjaa ja Fairya näkyville, eikä meillä ole yläkaappeja lainkaan. Löysin hämeentieltä ihanan saippuakaupan, jossa on kauniita pulloja pesuaineista palasaippoihin. Sieltä löysin myös tämän puisen ihanan tiskiharjan, joka kestää katseita. Fairyn pumppupulo on Tigerista ja sopii muuhun sisustukseen kuin nakutettu.

Koska olen kyllästyvää sorttia, on hyvä olla paljon keittiöpyyhkeitä. Niitä vaihtamalla saa kivasti piristettyä ilmettä.

Kulhokurssin tekeleet! 

Puiset leikkuulaudat on parhaita, sillä ne toimivat myös tarjoilualustoina. Tämäkin Tigerista!

Ostimme paljon tällaisia sisuksia Ikeasta, jotta jokaiselle asialle on oma kolosensa. Tuntuu jotenkin tosi aikuiselta kun on niin järjestelmällisesti kaikki omilla paikoillaan. 

Kauhat ja lastat ovat väliaikaisesti kukkapurkissa, mutta en tiedä pitäisikö niitä säilyttää vain laatikossa. En halua että keittiö on liian kliininen, mutta haluan pitää sen helposti siivottavana. 

RAKASTAN tätä kolhiintunutta hedelmäkulhoa Jotexilta. Etsin varmaan puoli vuotta tarpeeksi boheemia hedelmäkulhoa, jota voisi pitää aina näkyvillä. 

Ladataan...

Pages