Ette tiedäkään, kuinka paljon nolottaa sanoa tämä, mutta päätin muuttaa takaisin Bloggeriin.

Olen yyberimpulsiivinen ihminen, ja lähes kuukausi sitten koko blogin siirtäminen tänne Lilyyn oli myös yksi äkillinen päähänpisto - täällä kirjoittelee monta lempibloggaajaani, ja halusin ehkä jollain tietyllä tasolla kuulua tuohon jengiin.

Nyt on kuitenkin pakko myöntää, ettei Lily ehkä olekaan meikäläiselle - sivustossa ei ole mitään vikaa, kaipaan vain sittenkin omaa layouttiani ja sivupohjan muokattavuutta, tälläiselle independent womanille tämä palstan rajallisuus olikin ehkä liikaa. Kirjoittamisen lisäksi bloggaamisessa on mielestäni parasta grafiikoiden ja layoutin vääntäminen, ja Bloggerissa niitä pääsee toteuttamaan vapaammin.

Anteeksi kaikesta tästä juupas-eipäs hasslesta, ja toivottavasti Lilyn kautta tulleet uudet lukijat siirtyvät myös tuonne Bloggerin puolelle. Osoite ja blogi on vanha sama, ja ompa siellä uusi ulkoasukin, jota olen tänään vääntänyt god knows kuinka monta tuntia (liian monta).

Kiitos kaunis Lily tästä pienestä spurtista, you've been good to me, nyt on kuitenkin aika palata kotiin.

Noniin, nyt ikuisuusprojektini "Kaapit tyhjiksi!" on saapunut lähestulkoon finaaliin - tänään vein neljä korillista kamaa kirppikselle ja loput hieman kivemmat jutut laitoin Huuto.nettiin, käykäähän katsomassa löytyisikö mitään.

Turun liepeillä asustelevat voivat myös käydä Manhattanin Kirppis-Centerissä lootassa numero 373 penkomassa meikäläisen vanhoja kamoja. Ja todella tarkoitan vanhoja, sieltä nimittäin löytyy kaiken maailman lumppua, Backstreet Boysin ja Anna Eriksonin levyä sekä heppakirjoja vuosimallia -95. Sekä kasa veljeni pleikkaripelejä. Tosin siellä on myös lähestulkoon meikän koko manga-collection (löytyy Gravitationia - koko sarja!!, Wallfloweria, Love Hinaa, Hikaru no Gota yyämäs.) ja joitain aikas hyviä romaaneja + meikän vanhat japanin kirjat. Loota on vuokralla parisen viikkoa!

Yoropiku!

Kun aikaa taikka jaksamista syvällisempään kirjoitteluun ei yksinkertaisesti töissä käymiseltä ole, kerrottakoon pikaisesti, mikä on tällä hetkellä parasta pitkiin aikoihin:

Ally McBeal.

Kiitos, kiitos Fox, vaikka vihaankin teikäläistä edelleen syvästi Conanin siirtämisen myöhempään kellonaikaan johdosta.

Ally oli lemppariohjelmani vuonna 1998, vaikken kyllä voi ymmärtää miten kolmasluokkalainen tajusi tuosta ohjelmasta hölökäsen pöläystä. Mutta selkeästi sivistynyt ja pikantti makuni viihteen suhteen on kehittynyt jo varhain.

Ally McBeal kuuluu ehdottomasti omasta mielestäni amerikkalaisen television parhaimmistoon kautta aikojen. Parasta sarjassa on kaikkien hahmojen käsittämätön outous, tai itseasiassa juurikin erittäin käsitettävä, nimittäin ainakin minä samaistun moniin juttuihin täydellisesti. Omituinen huumorikin iskee kuin nakki silmään. Sarjan outous on suorastaan virkistävää - itsestäni ainakin tuntuu, että nykyään yritetään olla niiiiiin coolia 24/7 ja pitää ne inkkarit siellä kanootissa vaikka väkipakolla, ettei pienelle hihhuloinnille jää sijaa.

Hitto mitä kakkaa, sanon minä. Itse voin ainakin myöntää avoimesti, että olen ihan perkeleen omituinen aika ajoin; juuri se tyyppi, joka sanoo aivan vääriä asioita väärään aikaan, sheikkaa bebaa tunti tolkulla peilin edessä, puhelee itsekseen päivittäin ja naureskelee yksikseen muistaessaan jonkun hauskan jutun.

Onneksi kaltaisillemme on Ally! Ja Pulla! Richard! Ling! Elaine!

Tässä vielä kootut vessatanssit, takaan, että jos katsotte tämän videon aamulla, päivä lähtee fantastisesti käyntiin:

-9vw8cUi8

Bongasin Sarin La Vida Loca -blogista linkin mahtavaan paluumuuttajille tarkoitettuun Tuttu vieras kotimaa -oppaaseen, jonka on toimittanut Sanna Sivonen (FinnWID - Naiset kehitystyössä ry), ja nyt on aivan pakko jakaa kanssanne tästä tekstistä pongahdelleita ajatuksia (erittäin idearikkaasti pöllin myös otsikon).

Opas on tarkoitettu pääasiallisesti kehitysmaista Suomeen palaaville, mutta monet siinä olevat kohdat sopivat myös itseeni kuin nakki silmään - Japani ei ole kehitysmaa (vaikka välillä siltä saattaisikin tuntua), mutta kulttuuriltaan niin rajusti Suomesta poikkeava, että paluumuutosta johtuva shokki takuulla iskee erittäin raskaasti päin naamataulua. Näin ainakin allekirjoittaneella.

Paluusta on itselläni kulunut nyt aika lailla tasan 10 kuukautta, ja koen olevani käänteisen kulttuurishokin vaiheessa ~hyväksynyt asiat kotimaassa niin kuin ne ovat~, ja voin sanoa pystyväni nostamaan henkisesti jalat pöydälle, ja vain tsiikailemaan kiinnostuneena elämänmenoa täällä sen kummempia enää ärsyyntymättä. Vaikka aina palatessa päälimmäinen tunne onkin armoton vitutus, joka iskee heti sen ruisleivän ja Fazerin sinisen syömisestä aiheutuneen euforian jälkeen, on Suomessa olosta kuitenkin helppo nauttia pitkästä aikaa, mm. näistä syistä.

Käänteinen kulttuurishokki on hankala asia sen vuoksi, että sille harvoin löytyy sympatiaa. Lähipiiriä alkaa luultavasti jossain vaiheessa tympiä ainainen Suomesta valittaminen, kohdemaahan kaipailu ja jatkuva "kerran Japanissa..." -juttujen kuunteleminen. Suomi-vitutusta on myös kinkkistä purkaa, sillä tässä maassa jos jokin on tabu, se on armaasta kotimaastamme poikkipuolisen sanan sanominen. Minä kyllä rakastan Suomea, mutta kuten jokainen joskus tänne palannut tietää - kotimaa-angst vain kuuluu asiaan, ja se pitäisi saada rauhassa potea loppuun.

Hankala on myös tunne "yhyykukaaneiymmärrämua", ellei ystävien joukossa sitten satu olemaan samassa tilanteessa olevia/olleita, joiden kanssa voi yhdessä rantata mielin määrin. Siksi tälläiset julkaisut ovatkin aivan mahtavia, koska kuten kaikissa kriisitilanteissa ylipäänsä, vertaistuki on kaiken A & O.

"Usein paluusokki tuntuu kuitenkin kulttuurisokkia voimakkaammalta ja uuvuttavammalta kokemukselta. Tämä johtunee siitä, ettei paluusokkiin osata varautua. Toisin on ulkomaille muuttaessa. Silloin ihminen tietää joutuvansa stressaavaan ja vieraaseen tilanteeseen ja osaa ennakoida reaktionsa. Sen sijaan harva murehtii kotiinpaluuta samalla tavalla ja osaa varautua vierauden tunteeseen."

Tämä pitää tyystin paikkaansa. Japanissa en oikeastaan kokenut koskaan sen suurempaa kulttuurishokkia - olin reissannut Tokiossa ja muutaman kerran aikaisemmin, joten tiesin pitkälti, mitä odottaa.

Paluu Suomeen taas... sanotaan vaikka näin, että se vierauden tunne, mikä päälle iskee, on jotain puistattavaa. Japanissa olin aina eriskummallinen friikki ihonvärini ja ulkomaalaisuuteni vuoksi, minkä vuoksi oli ihan normaalia tuntea olonsa ulkopuoliseksi aika ajoin, mutta se ulkopuolisuuden tunne, mikä Suomessa tulee, on erittäin karmiva, sillä sille ei pitäisi olla mitään näennäistä syytä. (Toisaalta - muistan jo lukioaikoina tunteneeni itseni täällä erittäin outsideriksi, joten ehkä se on vain meikäläisellä sisäänrakennettua.)

"Gary Weaver kirjoittaa artikkelissaan The Process of Reentry, että vasta uudessa maassa, toiseen kulttuuriin sopeutuessaan, ihmiset tulevat enemmän tietoisiksi omasta kulttuuristaan, omasta itsestään ja siitä, minkä he kokevat tärkeäksi."

Erittäin iso word tälle. Lähtiessäni olin tylsistynyt ja kapinallinen myöhäisteini, täynnä inhoa ja väheksyntää Suomea ja suomalaisia kohtaan. Kuinka ollakkaan, vuoden päästä löysin jo itseni kuuntelemasta Kaija Koota ja Eppu Normaalia tippa linssissä, samalla kun epätoivoisesti yritin saada Katsomo.fi:tä toimimaan, mainitsemattakaan sitä, kuinka kerran tilasin Big Brother 24/7:n koko kaudeksi, vain saadakseni kuunnella suomen kieltä kotona löllyessäni. Enkä ollut ainoa. Tiedän 100% varmasti, että jokainen ulkosuomalainen käy läpi saman jossain mittakaavassa.

Jos vain suinkin mahdollista, jokaisen pitäisi joskus asua kerran elämässään ulkomailla, ihan vain käydäkseen läpi tämän prosessin. Vieraassa kulttuurissa sitä toden totta alkaa tutkailla itseään, omaa kotimaataan, kulttuuriaan ja kieltään täysin uudessa valossa. Oma identiteetti myös muodostuu vahvemmaksi - itse koen ensisijaisesti olevani tämän maapallon kansalainen passiin kirjatusta kansalaisuudesta viis, toisena suomalainen, kolmantena eurooppalainen ja neljäntenä länsimaalainen. Tajusin, että minussakin on sisällä pieniä erittäin suomalaisia palasia, joita kannan mukanani mielihyvin missä ikinä liikunkin.

"Uuden maan tavat muuttuvat tutuiksi ja ennustettaviksi. Siihen mennessä, kun kotimaahan paluu tulee ajankohtaiseksi, ulkomailla asuva on sisäistänyt uudet tavat ja arvot ja toimii niiden mukaan. Vanhaan kotimaahan palaaja ei enää ole se sama henkilö joka lähti, vaan hän on uusien, niin positiivisten kuin negatiivistenkin kokemustensa ja uuden ympäristönsä myötä muuttunut ihminen."

Olen yrittänyt miettiä moneen otteeseen mitenköhän juuri minä muutuin. Olenkohan muuttunut ihminen? Muullakin tavalla kuin luonnollisella 19-vuotiaasta 23-vuotiaaksi kehityksellä?

Olen varmasti ainakin paljon rohkeampi, vaikka geeneihin kirjoitettua ujoutta ulkomailla asustelu ei koskaan vienyt mennessään. Olen varmasti myös avarakatseisempi ja kiinnostuneempi maailmasta ja ihmisistä ympärillä. Haluaisin ajatella, että ehkä myös kärsivällisempi, määrätietoisempi. Japanilaista minussa on ehkä se, etten voi sietää huonosti käyttäytyviä ja epäystävällisiä ihmisiä. Tai ainaista valittamista ja dramaattista tunteiden purkua.

Mutta jos yksi asia on muuttunut, on se se, että maailmasta on tullut paljon pienempi. Tutuistun ihmisiin kaikkialta maailmasta; Pakistanista Puerto Ricoon ja Hawaiilta Australiaan, ja kaikkia meitä yhdisti se, että tuolla nimenomaisilla hetkellä me kaikki jostain kohtalon oikusta johtuen kohtasimme Tokiossa, maailman suurimmassa Itä-Aasian metropolissa. Joka loppujen lopuksi ei tuntunut ollenkaan niin suurelta. Eivätkä ihmiset niin kovin vierailta. Tajusin, että tulimme sitten pienestä käpykylästä Varsinais-Suomesta tai Kalifornian ökyrikkaasta Orange Countystä, olemme kaikki loppujen lopuksi ihan samanlaista sakkia. Ja kuinka vaivattomasti ihmisten kanssa bondaakaan, erilaisista taustoista saati musiikkimausta huolimatta. Maailma on pieni ja ihmeellinen.

"Kentälle mennessä on usein selvää, että uudessa maassa ja kulttuurissa
joutuu väistämättä opettelemaan uusia tapoja ja olemaan välillä tyhmäkin. Sen sijaan monelle on yllätys, että takaisin palatessa on vastassa sama tilanne. Täällä palaaja ei saakaan kömmähdyksiään samalla tavalla anteeksi kuin ulkomailla. Hänhän on suomalainen ja hänen oletetaan tietävän, miten toimia ja käyttäytyä."

Kun syyskuussa palasin, koin kyllä olevani jollain tasolla pihalla kuin lumiukko. Ensimmäisessä työhaastattelussa haastattelija kysyi, oliko minulla vaikeuksia suomen kielen kanssa, ja Carlingsissa myyjä jostain kumman syystä tervehti minua englanniksi - ehkä näytin niin pöllähtäneeltä, että minun täytyi olla turisti (tai ehkä myyjän tervehdysrepertuaariin kuului moin sijaan hello).

Rehellisesti sanottuna en koe, että minulla olisi ollut sen kummempia vaikeuksia suomen kielen kanssa, vaikka aika vähän sitä tuli Japanissa puhuttua (vuoden suomalaiskämppisjaksoa lukuun ottamatta), mutta kaikki täyte- ja miettimissanat, kuten eeetttoo - eräänlainen japanin vastike öööö:lle, tulivat suusta automaattisesti japaniksi tai englanniksi. Tämän sai kokea mm. espanjan tuntien vierustoverini, joka varmaan piti meikäläistä pahemman luokan kahelina satunnaisten NO NO NO ja EETTTOOOO -huudahdusten johdosta.

"Huolimatta siitä, että palaajat lopulta sopeutuvat Suomeen ja hyväksyvät suomalaiset tavat, haaveilee osa palaajista uudesta lähdöstä. Monet lähtevätkin, sillä kun on kerran lähtenyt ja palannut, eivät uudet lähdöt ja paluut tunnu enää niin suurilta hypyiltä tuntemattomaan."

Suomeen paluun vaikein osuus onkin se, että kun on kerran lähtenyt, ja nähnyt ja kokenut omin paljain silmin, mitä kaikkea mahtavaa, kiehtovaa, eriskummallista, omituista ja sykähdyttävää tuolla jossain rajojemme ulkopuolella onkaan, millaisia asioita siellä tapahtuu tälläkin hetkellä, ja millaisia uusia ystäviä siellä on, vain odottamassa tapaamistamme, on erittäin vaikeaa kuvitella enää jäävänsä tänne. Hitto, maailma on niin p ä r ä y t t ä v ä , ja meillä vain tämä yksi elämä.

Suurin mullistus, jonka lähtemällä opin: jos minä, erittäin ujo ja introvertti 19-vuotias suomalaistyttö otin ja lähdin yksin täältä peräkyliltä toisella mantereella sijaitsevaan metropoliin, josta en tuntenut ketään, ja jotenkin kummassa selvisin siitä hengissä - eikä se edes ollut loppujen lopuksi tippaakaan pelottavaa, niin ei tässä maailmassa ole yhtikäs mitään, mikä pelottaisi. Tai olisi mahdotonta.

Viime viikolla Facebook Newsfeedini täyttyi eräästä American Apparel -uutisesta, jonka mukaan firman uusin mainoskasvo on 61-vuotias Jacky, joka Ameapalle niin tavanomaisesti bongattiin sattumalta New Yorkin kaduilta. Ja helkkari sentään, mikä body, mikä TUKKA! Sitten kun itse olen kuuskymppinen hippimummeli aion pyrkiä ihan samaan:

American Apparellista, sen mainoskamppanjoista ja CEO:sta (Dov Charneyn tavanneena voin kyllä sanoa, että aika creepy äijähän se on, mutta eivätkös kaikki nerot aina ole jollain tavalla pimahtaneita) voi olla montaa mieltä, mutta monessa asiassa Ameapa saa itseltäni täydet pointsit: rohkeudesta tehdä jotain erilaista, tabujen rikkomisesta ja poliittisesta kampanjoinnista.

Taitaa AA olla myös ainoa ketjuliike, jonka tuotteita voi ostaa hyvällä omatunnolla: t-paidasta joutuu ehkä pulittamaan 20 euroa, mutta tietääpä ainakin, ettei sitä ole vääntänyt kokoon 12-vuotias lapsi euron tuntipalkalla Dhakassa. Ja tuosta tiedosta ainakin minä maksan aika kernaasti. Tässä surullisessa maailmassa, jossa kaikki tuotanto siirtyy Aasian ja Afrikan hikipajoihin on mielestäni aikamoisen ihailtavaa, kuinka AA edelleen pitää kaiken tuotannosta suunnitteluun visusti Los Angelesissa omilla tehtaillaan - voin olla hieman naiivi (ja ehkä hitusen puolueellinen), mutta minun korvaani se kuulostaa siltä, kuin firmalla oikeasti olisi muutkin intressit mielessään, kuin se ainainen ison rahan tahkominen mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Thumbs up big time.

Kumpa vielä muutkin high street retailerit ryhtyisivät samaan. Zara valmistaa osan tuotteistaan Espanjassa, Portugalissa ja Turkissa, mutta siihen se sitten jääkin. Tiedän jonkin verran siitä, kuinka tehtaiden auditointi toimii, ja se on kyllä sellaista hommaa, että vaikka kuinka yritys vannoisi nettisivujensa code of conductissa eettisyyden ja reilujen työolojen nimeen, on niitä käytännössä mahdotonta valvoa, sillä aina on olemassa alihankkijan alihankkijan alihankkija, ja auditoinnitkin ovat loppujen lopuksi aika rajallisia ja lyhyitä, suunniteltuja käyntejä.

Tämä on se syy, miksi pikkuhiljaa aloin vieraantua koko muotimaailmasta, ja päätin vaihtaa alaa - kauniskin vaate menettää hohtonsa, kun tietää, millaisissa olosuhteissa se luultavasti on valmistettu. Eipä sillä, itsekin välillä edelleen hairahdun H&M:n kassalle, josta poden samanlaista huonoa omatuntoa, kuin makkaran einehtimisestä. Kuitenkin, sitä tapahtuu yhä harvemmin ja harvemmin, ja parempi aloittaa pienistäkin jutuista, kuin olla laittamatta tikkua ristiin, eikös niin?

Siksi onkin mahtavaa, että joukosta kuitenkin löytyy American Apparelin kaltaisia yrityksiä, jotka näyttävät uskovan, että näillä jutuilla oikeasti on väliä.

(Eettisestä muodista ja fast fashionin ostamisen tuskasta avauduin joskus laajemmin State Noiriin, jutun voi lukea täältä.)

(Kuvat)

My thoughts exactly.

(Jenna Marbles <3______<3)