Helluntailaisuudesta eroamisen syitä

Aiempi blogitekstini uskonnollisesta yhteisöstä lähtemisestä herätti todella paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa. Olen tehnyt graduni helluntailaiseurakunnasta eroamisen syistä ja päätin kirjoittaa sen tuloksista. Miksi kirjoitan aiheesta? Minusta yhteisöissä olisi hyvä kuulla myös lähtijöitä, koska sitä kautta on mahdollista kehittyä ja miettiä toimimattomien toimintatapojen muuttamista. Tutkimukseeni vastanneista moni kertoi, ettei heitä kuultu eropäätöksen jälkeen ollenkaan. Uskonnollisille yhteisöille on tyypillistä, että lähtijä leimataan luopioksi, uskosta luopuneeksi. Vika on lähtijässä, ei yhteisössä. Lähtijä on ajautunut harhaan tai katkeroitunut. Ehkä pelätään kritiikin hajottavan seurakuntaa sen sijaan, että siitä voitaisiin rakentua. En tarkoita, että yhteisön pitäisi mukautua ja muuttua pois lähteneiden mielipiteiden mukaisesti, mutta avoin keskustelu palautteesta olisi paikallaan. Moni lähtenyt koki ongelmalliseksi juuri seurakunnan keskustelukulttuurin. Vaikeista asioista, kuten opillisista erimielisyyksistä, mieluummin vaiettiin kuin keskusteltiin.

Gradututkimuksessani löysin viisi erilaista lähtijätyyppiä, 1) armoa kaipaavat suorittajat 2) elämänkriisin kokeneet ja seurakunnan tukea vaille jääneet 3) seurakunnan käytäntöjä kritisoivat 4) helluntailaista opetusta kritisoivat sekä 5) yhteisön normeihin sopeutumattomat. Yksittäisiä syitä oli paljon ja jokaisen tarina oli erilainen, mutta kertomuksissa painottui jokin tietty päätekijä, joka johti eroamiseen.

Ensimmäisen ryhmän muodostaneet lähtivät, koska paloivat loppuun. Moni teki työpäivien jälkeen vapaaehtoistyötä seurakunnassa, ja he kokivat, että siihen jopa painostettiin. He olivat tyypillisesti hyvin tunnollisia ja halusivat omien sanojensa mukaan olla "hyviä uskovia". He ajautuivat suorittamaan uskoa. Heille yhteistä oli myös armon kaipaaminen. Helluntailaisuudessa painottuu uskovan pyhittyminen, jolloin sanoma armosta jää usein taka-alalle. Suuri osa ensimmäiseen ryhmään kuuluvista löysi oman paikkansa luterilaisesta kirkosta. He tunsivat, että siellä sai olla rehellisesti oma itsensä ja kuuli sanomaa nimenomaan armollisesta Jumalasta.

Elämänkriisin kokeneiden kertomuksissa nousi esille seurakunnan kyvyttömyys kohdata ihminen ja antaa kaivattua tukea kriisiin keskellä. Monella kriisi oli avioero. Koska eroamista tai varsinkaan eron jälkeen uutta suhdetta ei katsota hyvällä, monelle tilanne oli todella ahdistava. Oman henkilökohtaisen kriisin lisäksi he kokivat häpeää tapahtuneesta yhteisön edessä. Kriisin keskelle joutuneet ottivat esiin myös tarjottavan sielunhoidon laadun. He tunsivat, että tilanteita ylihengellistettiin ja avuksi tarjottiin rukousta, vaikka kriisin kokenut olisi kaivannut kuulluksi tulemista ja tukea. Osa kertoi myös, ettei tuntenut enää oloaan hyväksytyksi uudessa elämäntilanteessa ja jättäytyi siksi pois.

Sekä seurakunnan käytäntöjä että opetusta kritisoivat toivat esille yhteisöjen keskustelukulttuurin. Toimintatavoista ja opetuksesta ei saanut olla eri mieltä eikä asoita saanut kyseenalaistaa. Ainakaan ääneen. Käytännöistä kritisoitiin mm. ehtoolliskäytäntöä (vain kastetut saavat osallistua ehtoolliselle), joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan. Osa kertoi tunteneensa häpeää ja olonsa kiusaantuneeksi, koska ei saanut osallistua ehtoolliselle. He tunsivat olonsa muita huonommaksi. Myös karismaattisuutta ja armolahjojen, esimerkiksi kielilläpuhumisen, korostamista pidettiin huonona. Moni oli joutunut tilanteeseen, jossa kielilläpuhumisen lahjaa yritettiin rukoilla väkisin. Jos ei yrityksista huolimatta saanut armolahjaa, tunsi olonsa huonoksi uskovaksi. Eräs kirjoittaja kertoi miettineensä, onko ollenkaan uskossa tai Jumalalle kelpaava, kun ei millään onnistu "täyttymään Pyhällä Hengellä". Jotkut kritisoivat sitä, että yhteisössä lapset altistetaan pelottaville asioille, esim. ylöstempausoppi oli monen yhteisössä varttuneen mielestä varsin pelottava (pelko yksin jäämisesta, kun vanhemmat temmataan). Osa kertoi lapsena joka ilta rukoilleensa syntejään anteeksi, koska oli pelännyt kadotukseen joutumista. Opetusta kritisoivista monella oli teologinen koulutus tai oli itsenäisesti tutkinut Raamattua ja huomannut ristiriitaisuutta sanan ja opetuksen välillä. Ongelma muuttuneesta ajattelusta tuli, kun opetusta alettiin kyseenalaistaa ääneen. Kritiikkiä ei haluttu kuulla vaan se vaiennettiin. Eräs vastaajista kertoi saaneensa jopa "uhkauskirjeen", jossa oli kerrottu sielunvihollisen johtaneen hänet harhaan ja Jumala tulisi rankaisemaan, mikäli hän jatkaa harhaopin levittämistä seurakunnassa. 

Viimeisen lähtijäryhmän muodostivat yhteisön normeihin sopeutumattomat. He eivät katsoneet enää sopivansa yhteisöön elämäntapojensa vuoksi. Tämä tarkoitti mm. avoliitossa elämistä, seurustelua uskosta osattoman kanssa, alkoholin käyttöä tai tupakointia. Osa heistä oli joutunut toisen yhteisön jäsenen nuhtelemaksi elämäntapojensa vuoksi ja osa tunsi itse aiheuttavansa pahennusta seurakunnassa ja lakkasi sen vuoksi käymästä.

Seurakunnasta eronneiden kertomuksista tuli ilmi, ettei yksi yksittäinen syy johtanut eroamiseen, vaan käynnisti prosessin, johon liittyi monia tekijöitä. Eroaminen ei tapahdu "tyhjiössä" vaan mm. yksilölliset elämäntapahtumat ja sosiaaliset suhteet vaikuttavat päätökseen. Ei siis voi sanoa, että yhteisössä on automaattisesti jotain vikaa, jos ihminen päätyy eroamaan siitä. Silti syihin tulisi suhtautua vakavasti eikä lähtijää tuomita tai arvostella päätöksestä.

Share

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Ystäväni on aikoinaan, yli 20 vuotta sitten, eronnut Mormoni-yhteisöstä. Olemme eränkin keskustelun käyneet asian tiimoilta ja vielä nykyäänkin hän saa kiinni tunteista, joita entinen elämä aiheuttaa.
Hän kuuluu ehkä eniten tuohon viimeiseen ryhmään. Hankaluutta toi luonnollisesti se, että muu perhe ja suurin osa ystävistä jäi uskonyhteisöön.

Ystävänä on tuskallista ollut seurata kipuilua. Tästä aiheesta olisi syytä puhua enemmän ja antaa suoria vinkkejä läheisille, jotka eivät vastaavassa yhteisössä ole eläeneet.

Kiitos sinulle tästä.

crazycatmom

Kiitos kommentista! Onneksi näistä nykyään puhutaan eikä asiaa vain lakaista maton alle. Aiheesta on myös kirjoitettu hyviä kirjoja. Voisinkin joskus kirjoittaa kirjavinkkejä tänne blogiin. Esimerkiksi Paavo Kettusen Kätketty ja vaiettu, suomalainen hengellinen häpeä, käsittelee todella monelta kantilta yhteisöissä koettuja asioita. Oli itselle terapeuttinen kokemus lukea tuo kirja ja uskoisin, että myös läheinen, joka ei ole itse elänyt yhteisössä, voi tuon pohjalta ymmärtää paremmin yhteisössä eläneen kokemuksia.

Kommentoi