Pakopaikkana maailma

Ladataan...
Suklaasatama

Tiedättekö sen tunteen, kun kirjan tai elokuvan jälkeen jää elämään juuri koettuun - nähtyyn tai luettuun maailmaan? En tiedä tapahtuuko se kaikille niin vahvasti. Minulla on muutama elokuva, jotka ovat vaikuttaneet minuun syvästi. Ne ovat samoja elokuvia, joihin palaan aina uudelleen. Ja joka kerta ne vaikuttavat samoin. Ne eivät välttämättä ole elokuvataiteen helmiä, mutta niissä on ollut jotain hyvin lähelle pääsevää ja juuri minua koskettavaa.

Minulla on ne lähes kaikki itselläni ja ne kulkevat mukanani kaikille pidemmille matkoille. Niiden tarinat ahmaisevat minut mukanaan niin täydellisesti, että ne toimivat pakopaikkana. 

Kaikkein rajuimman ja raaimman vaikutuksen minuun teki The City of God, jonka seurauksena halusin adoptoida kaikki maailman orvot ja huonoissa oloissa elävät lapset. Se todellisuus, missä maailman miljoonan pikkulapset elävät, on jotakin sellaista mitä ei suomalaiselta kotisohvalta pysty ymmärtämään. Ja jos väittää ymmärtävänsä - se on jo meilkein kuin häpäisisi noiden lasten hädän. Tämä elokuva ei ole niitä minun pakopaikkaelokuviani. Mutta tämän seurauksena aion hankkia kummilapsen jostakin kehitysmaasta. Vaikka panos tuntuu pieneltä, se on kuitenkin yhden ihmisen kokonainen elämä.

Elokuviin suhtaudutaan viihteenä. Niistä halutaan nauttia. Ja ovathan ne edelleen jossain määrin luksusta. Haluaisin tietää kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähteen yhtään ainutta elokuvaa. Mikä heidän arjesta pakenemisen keino on? Ei heillä ole sellaista. 

Minä tarraudun Ameliehen, Dogvilleen, Moulin Rougeen, satuihin, kannan niitä mukanani maailmassa, josta haluan välillä pois. Ne ovat näkymätön ovi pois silloin, kun ei halua olla paikalla. Ne ovat niin suuri osa elämäämme, ettemme osaisi kuvitella maailmaa ilman elokuvaa, kirjallisuutta, musiikkia, taidetta. Koska meillä on tämä toiseen maailmaan pakenemisen mahdollisuus, ehkä meillä on sen avulla voimaa kohdata paha maailmaa ja yrittää tehdä siitä parempi paikka? 

Ajattele, jos tekisit aina yhden hyvä teon, kun olet nähnyt elokuvan, käynyt konsertissa, keikalla, balettiesityksessä, taidenäyttelyssä. Ihan vaan, koska sinulla on mahdollisuus siihen. Siitä saattaa tulla jopa vielä parempi mieli. 

Share
Ladataan...

Kommentit

Hieno otsikko sinulla! "Pakopaikkana maailma". Itse suhtaudun elokuvataiteeseen välillä liiankin vakavasti. Minulle elokuvataide ei ole synonyymi viihteen kanssa; jos se onnistuu viihdyttämään, se on vain lisäarvo. Billy Wilderin Piukat paikat on tästä hyvä esimerkki. En siis pakene elokuvateatteriin todellisuutta. Itse asiassa, haluan kohdata todellisuuden toisenlaisessa, jalostuneemmassa muodossa. Kuka sitten näyttää todellisuuden hienoimmillaan ja mitä se on, on enemmän makukysymys. Armottomimmillaan olen Bressonin elokuvien maastossa, inhimillisimmilläni olen Kieslowskin elokuvien maastossa. Väliin jää valtava maasto, joitä täydentää lukuisa joukko hienoja taiteilijoita. Taitelijoita, jotka on yleensä ymmärretty aina väärin ja joiden teosten haukkuminen on yleinen sääntö eikä poikkeus.

Ajatus, jossa elokuvaa katsoessa "aivot jätetään narikkaan" on minusta... no, en vain jaa sitä käsitystä. Siksi en harrastakaan tietynlaisia elokuvia. Käytännössä tämä tuottaa paljon ongelmia, joista olen tietoinen. Valtavirtaelokuvan katsomien on tuskaa enkä sitä nykyisin enää yritäkään. Monet mestariteokset ovat omalla tavallaan satuja - satuja tästä maailmasta. Mutta lisäaines voi olla jotain muuta kuin että "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti". Onko elämä todella tätä, voidaan kysyä. Silloin tullaa siihen isoon kysymykseen koko taiteen johtavasta filosofiasta: miksi sitä tehdään? Sielun puhdistautumista vai huijaamista varten? Itse valitsen puhdistautumisen.

Kommentoi

Ladataan...