Ladataan...
Susinaine

Sisimpäni hykerteli onnesta, kun anteeksiantoa käsittelevä blogikirjoitukseni liikutti niin monia teistä. Kiitos. Maailmasta tuli masentavan uutisvirran keskellä parempi paikka. Itkin onnesta ajatellessani teitä lukijoita, kuinka teissä on hyvyyttä, kuinka ymmärrätte elämää.

Olin kirjoittanut anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen jo kuukausia sitten, mutta olin jättänyt sen julkaisematta, koska kirjoittamisen jälkeen järkyttävä traumamuisto lapsuudesta palautui mieleeni. Pala palalta kuva täydentyi ja muistin, millaisen hirviömäisen, äärimmäisen nöyryyttävän teon kohteeksi olin joutunut pikkutyttönä sekä isäni että muiden miesten toimesta. Isäni kauppatavarana. Miten sellaisen voisi antaa anteeksi?

Kävin traumamuistoa läpi psykoterapeutin kanssa. Kerroin terapeutille muistaneeni teot, kun ajattelin, että minun olisi annettava anteeksi isälleni. Terapeutti kysyi, miksi ajattelen, että muisto tuli mieleeni sen jälkeen, kun vaadin itseltäni anteeksiantoa?  Ehkä mä yritin vähän kaivella, että onko nyt kaikki käyty läpi, voisinko antaa anteeksi isälle, vastasin. Niin, terapeutti vastasi ja tarkensi, että aivan kuin sisäinen lapseni olisi sanonut, että hei muistatko tämän tapahtuman, oletko todella valmis antamaan senkin anteeksi? Niin, vastasin. Mitä se sun sisäinen lapsesi tästä ajattelee, ajatteleeko se, että sun pitäisi antaa anteeksi, terapeutti kysyi. Ei, vastasin. Se ei ymmärrä yhtään, miksi sille on tehty näin.

Jätin kirjoituksen julkaisematta ja päätin, etten antaisi anteeksi isälleni koskaan, minun ei tarvitsisi.

Kuukausia myöhemmin aloin kyllästyä siihen, että lapsuuden uhrikokemukset vaikuttavat aikuiseen minääni. Julkaisin anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen. Nyt yrittäisin uudestaan. Jäsensin anteeksiannon tarkoittamista pieniin palasiin, mietin sen merkitystä ihmisyyteen ja parantumiseen. Traumamuistikuvat alkoivat taas vilkkua päässä. Suljin silmät, kävelin sisään muistikuvaan, otin syliin sen pikkutytön, jonka olin mielikuvaharjoitteiden avulla pelastanut jo niin monta kertaa aiemminkin. Halasin ja sanoin, ettei sinun tarvitse antaa koskaan anteeksi.  

Täällä se lapsi on, mukanani joka päivä, mutta nyt turvassa. Kannan sitä aikuisena, joka ymmärtää, että voi tehdä eroa lapsi minän ja aikuisen minän välille. Kannan sitä lasta sisälläni aikuisena, joka ymmärtää, että on tekoja, joita ei tarvitse antaa anteeksi, mutta voi elää ilman, että ne vaikuttavat tähän päivään. Mutta on myös päiviä, kun roskat jäävät viemättä. Voi yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Se on ihan ok.

Eikä sitä koskaan tiedä, jos se onkin päivä, jolloin aikuinen minä voikin antaa anteeksi, yllättäen, keskellä kirkasta päivää. Samalla kun käy heittämässä roskapussin, sen jälkeen kun on saanut monia sydämiä blogikirjoitukseensa, tuntenut ihmisten rakkauden, tuntenut, että meitä on täällä paljon, jotka painivat sen saakelin roskapussin kanssa. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Tiedättekö tilanteen, kun kaksi lasta leikkii ja toinen tekee jotain typerää, niin että toinen alkaa itkeä? Aikuiset kerääntyvät paikalle ja itkevä lapsi melkein unohtuu, kun aletaan vaatia anteeksipyyntöä mokanneelta lapselta? Kaikki painostavat lasta ja vanhemmat häpeävät kuollakseen jälkikasvuaan, joka ei suostu pyytämään anteeksi. Kun lapsi vihdoin pyytää anteeksi, hän pääsee piinasta ja vanhemmat huokaisevat helpotuksesta. 

Sitten lapsi kasvaa aikuiseksi. Tekee jotain tyhmää. Jos on normaalilla tunneälyllä varustettu, on oppinut pyytämään anteeksi. Ehkä jopa oppii virheistään. Jos tekoon liittyy jotain, mitä aikuinen ei ole valmis kohtaamaan itsessään, anteeksipyyntöä ei tule. Aikuinen tuntee kaiken vääryyden, mitä itse on joutunut kokemaan eläessään ja ajattelee, että minun ei kuulu pyytää anteeksi.

Isäni ei pyytänyt anteeksi. En muista hänen pyytäneen anteeksi koskaan mitään. Lähtien siitä, että oli aina myöhässä. Lapsena ajattelin, että isä on jotenkin oikeutettu tekemään mitä vain. Isä oli lapsena minun maailmani laki ja valta, en tiennyt muunlaisesta elämästä. Olen miettinyt useasti, olisiko minun ollut helpompi löytää rauha itseni kanssa, jos isäni olisi pyytänyt minulta anteeksi. Olisinko antanut anteeksi? 

Ymmärrän, että parantuakseni menneisyydestä tarvitsen jumalattoman määrän rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta. Mutta kuuluuko minun edellyttää sitä kaikilta ihmisiltä, joiden kanssa olen tekemisissä? Loukkaantua, jos en saa sitä? 

Maailmassa ei paljon jaella toisia mahdollisuuksia. Kerran mokaat, niin kärsit loppuelämäsi. Elämäsi. Miksi opetamme lapsia pyytämään anteeksi, jos emme anna anteeksi? Tiedän, että isäni teot ovat niin hirveitä, että kukaan ei odota minun antavan anteeksi. Mutta tiedän myös, että niin kauan kuin kannan katkeruutta sydämessäni, se näkyy olemisessani esimerkiksi marttyyriutena ja uhriutumisena. Miksi minä olen aina se, jonka pitäisi viedä roskat? Minulla on ollut niin rankkaa, että en pysty viemään roskia. Miten voit sanoa etten ole koskaan vienyt roskia, koska minähän tässä olen lapioinut paskaa koko ikäni?

Koska olen kärsinyt niin paljon, voin edellyttää muilta sellaista käytöstä, joka palvelee minua? Voin odottaa että sinä viet minunkin roskani? 

Alan ymmärtämään, että anteeksianto on ainoa tie lopulliseen vapautumiseen ja parantumiseen. Olen ajatellut, etten anna menneisyyden pilata enää elämääni, laittanut päälle supernaisen asun, taistellut ja selviytynyt. Mutta ne eivät vapauta. Antaa kyllä polttoainetta suorittamiseen, kirjoittamiseen, juoksulenkille ja kriisien masinointiin. 

Olkoon. Vapautuksen tähden: Yritän antaa sinulle anteeksi, kuollut isäni, joka pilasit lapsuuteni. Jotta olisin aikuinen, jota sinä et koskaan ollut. Jotta minun perheeni ei enää kärsisi sinun teoistasi. Jotta en olisi katkera. Jotta en tuntisi kateutta niihin, joilla on ollut normaali lapsuus. Jotta voisin vain viedä roskat.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Oltiin viime keväänä keskellä  lomaparatiisin uima-allasaluetta perheen kanssa, kun uutinen Brysselin iskusta alkoi pyöriä läheisen ravintolan suurilla televisioruuduilla. Oli pitänyt lähteä rannalle ja tehdä vaikka mitä, mutta kummaltakin, minulta ja mieheltä, lähti voimat. Mitä tästä maailmasta tulisi? Lapset leikkivät iloisina uima-altailla, katselin roiskuvia vesipisaroita sydän kurkussa aurinkolasieni takaa.

Viime perjantaina oltiin keskellä Suomen kauneinta Lappia, kun Instagramia selatessa tieto Tukholman iskusta osui silmiini. Seurasin Hesarin uutisia, laitoin rakkaalle tukholmalaiselle ystävälleni viestin. Ystävä vastasi. Lähetettiin sydämiä toisillemme. Facebookissa muutkin tukholmalaiset tuttavat merkitsivät itsensä "safe". Nielaisin kyyneleen joka kerta.

Vähän aika sitten oltiin vitsailtu ja väitelty, nyt oltiin hiljaa. Mies luki kännykästään kaiken, mitä siihen mennessä tiedettiin. Sanoi, että nyt loppui ja lähti lasten kanssa leikkimään.  Minun vuoroni oli uppoutua lukemaan uutisia. Mies pyysi minua tulemaan lasten kanssa leikkimään. Joo, vastasin, mutta en liikkunut mihinkään. Uutiset pahasta menevät kroppaan.

Kohta Facebookkiin alkoi tulla politikoilta, koomikoilta ja naapureilta päivityksiä, joista jotkut olivat täynnä vihaa, toiset älykkäitä analyyseja maailman tilasta, toiset vain osaanottivat surua. Ville Niinistön päivityksen kommenteissa oltiin vihaisia, kun Niinistö ei ollut päivittänyt Pietarin iskun jälkeen osaanottoa suruun. Tukholman päivitysten lisäksi joku kertoi leiponeensa pullaa ja toinen oli laittanut kuvan pakaralihaksestaan, joka sai lisäkyytiä kuntosalilla. Ymmärsin leipuria ja kehonrakentajaa, teki mieli sulkea maailma pois. Keskittyä vain itseensä. Olla loppuelämä keskellä Suomen Lappia, jossa näköpiirissä ei ollut yhtään toista ihmistä.

Päässäni alkoi soida tarina, joka sopi esimerkiksi mieheen, jonka tapasin vaihto-oppilasvuotena Jenkeissä.  Mies lukitsi ovensa yöksi, täytti keittiönkaapit kuivamuonalla, hamstrasi tulitikkuja, kynttilöitä, pattereita. Ja vessapaperia. Mies sulki verhot ja avasi television. Istui televisiotuolissaan kaikki päivät ja katsoi omasta turvalinnastaan maailman kauheuksia. Jos miehellä olisi ollut Facebook, mies olisi jakanut sinne postauksia, jossa oven lukitsemista olisi verrattu maiden välille rakenttavaan muuriin. Mies halusi pitää kiinni ovensa ja itsensä. Halusi suojautua ja kuin hakeakseen oikeutta valinnoilleen, mies katsoi televisiota ja roikkui netissä kaikki päivät. Maailma oli vaaroja täynnä, mutta minun kotini olisi turvallinen.

Miehellä oli myös vaimo, joka halusi nähdä maailmaa. Nainen, joka rakasti ihmisiä, nauroi tuntemattomien kanssa, sanoi ohimennen että onpas sulla suloiset lapset. Nainen, joka ei osannut puhua kuin yhtä kieltä, mutta tiesi että ihmisten kanssa pärjää. Nainen lensi Eurooppaan, meni Nizzaan merenrannalle, jossa kivet olivat kiiltävän valkoisia perunoita ja ilmassa tuoksui yleellisyys. Nainen jatkoi matkaansa kivisten rapistuksien Pariisiin, istui katukahvilaan, joka oli niin täynnä elämää, puheensorinaa ja ihmisiä joilla oli kauniit kädet. Nainen joi siellä maailman parhaan iltapäiväkahvin ja söi suussa sulavan pan au chocolat leivoksen. Nainen jatkoi matkaansa junalla Brysseliin ja istui puistonpenkille ihastelemaan ihmisiä, jotka polkivat vanhoilla polkupyörillä töihin. Ihmisiä, jotka olivat tulleet töihin jokaisesta Euroopan maasta rakentaakseen jotain yhteistä, tehdäkseen yhteistyötä, helpottaakseen tulevien sukupolvien elämää. Nainen kuuli, kun ihmiset puhuivat eri kielillä kännyköihinsä kiiruhtaessaan korkeisiin EU-rakennuksiin. Brysselistä nainen sujahti Tukholmaan, lento oli lyhyt, kaikki toimi hienosti, kuten Euroopassa on tapana. Tukholmassa nainen ymmärsi tulleensa pohjoiseen nukkekotiin, jossa tyylikkäät isät työnsivät rattaissa käytännöllisiin vaatteisiin puettuja lapsiaan samalla kun keskustelivat hillitysti ympäristöystävällisimmistä energiantuotantoratkaisuista.

Nainen olisi voinut katsella kaupunkia vielä monta päivää, mutta turvalinnassaan istuva mies oli sairastunut kakkostyypin diabetekseen, sepelvaltimotautiin ja lievään masennukseen. Naapurin kanssa oli tullut riitaa roskiksenvientireissulla.

Nainen palasi kyynel silmässä kotiin. Nainen halusi tuntea elämän, eikä piiloutua siltä, pelätä sitä. Nainen halusi elää niin kauan kuin oli elossa. Nainen ymmärsi, että oli turha pitää kiinni, kun irti päästäminen kantoi paremmin. Eikä se tärkein kadonnut, vaikka päästi irti ja antoi mennä. Se tärkein oli rakkaus.

Share
Ladataan...

Pages