Ladataan...
Susinaine

Niitä näkee viikoittain lehdissä, uusissa kirjoissa, elämäntaitovalmentajien some-mainoksissa. Tarinoita siitä, kuinka henkilökohtainen helvetti on muutettu oppimiskokemukseksi, kiitollisuudeksi, anteeksiannoksi, paremmaksi loppuelämäksi. Kaikki rakastavat sankareita ja tarinoita heistä.

Hyvä että näin. Yhden ihmisen hyvinvointi lisää hyvinvointia ainakin yhden elämän verran, usein myös useamman. Vihdoinkin jurot suomalaiset avautuvat, puhuvat. Ja vielä, joku saman helvetin tulissa kärvistelevä voi saada voimaa siitä, että joku toinen on jo selvinnyt.

Mutta satunnaista lukijaa voi myös ärsyttää. Vaikka siksi, että sankarin ongelma on katkennut kynsi, kun itse käy läpi syöpähoitoja ja lasten huoltajuuskiistaa. Voi ärsyttää siksi, että haluaisi itsekin kertoa tarinansa perhettä koetelleesta tragediasta, mutta ei voi. Koska lapset, puoliso, vanhemmat, sisarukset, ihmiset, jotka pitää myös ottaa huomioon. Voi ärsyttää siksi, että ei saisi vituttaa. Koska sankareiden pitäisi kylvää valoa. 

Voi olla katkera siksi, että ei ole mahdollisuutta muuttaa elämäänsä helvetin jälkeen. Ei voi irtisanoutua tylsästä vakityöstä, alkaa seurata omaa polkua, ainakaan sillä hetkellä tai lähitulevaisuudessa. Koska jälleen ne toiset ihmiset. Lapset tarvitsevat uudet talvihaalarit, puoliso on työkyvytön ja niin edelleen. Joku sankari olisi tässä tapauksessa ehkä eronnut, koska oma polku.

Aivoinfarktini neljäntenä vuosipäivänä julkaisin Instagramissa ja Facebookissa kuvan itsestäni juoksulenkillä. Laitoin kuvatekstiin, että vuosipäivän kunniaksi juoksisin vähän pidemmän lenkin. Sain paljon tykkäyksiä. Olin sankari. Mutta en voinut olla miettimättä, että mitä jos olisin julkaissut kuvan sairaalasängystä? En ainakaan olisi voinut kirjoittaa kuvatekstiin juoksevani pidempää lenkkiä. 

Olin käyttänyt kuvassa #selviytyjä. Mutta selviytymisellä ei ollut mitään tekemistä kykyjeni kanssa. En ollut mitenkään vaikuttanut siihen, että neljä vuotta aivoinfarktin jälkeen olin juoksulenkillä enkä sängyssä. Minulla oli vain ollut tuuria. Tästä on kyse helvetin voitoksi kääntäneissä ihmisissäkin: heillä on käynyt tuuri. Mutta lähtökohdat voivat olla erilaiset, kaikille ei ole siunaantunut edes yhtä ystävää, Kelan tukemaa psykoterapiaa tai ilmaisutaidon jaloa lahjaa.  Ja epätuurikin voi käydä, monta kertaa peräkkäin. Eikä niistä kirjoiteta sankaritarinoita, harvoin edes tarinoita. Muut ihmiset lukisivat niitä vain tunteakseen tavallisesta mutta hyvästä elämästään sekunnin verran harrasta kiitollisuutta.

Olisinko #selviytyjä jos olisin joutunut loppuelämäkseni halvaantuneena sänkyyn? Olisin. Koska eläisin. Tämä on se, mikä unohtuu sankaritarinoissa ja tarinoissa: riittää, kun elää. Ja kun kuolee, sekin on ihan ok. 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

En ole unohtanut teitä lukijoita, enkä varsinkaan kirjoittamista. Päinvastoin, kirjoitan kuin mielipuoli, joka epäilemättä olenkin ja ehkä juuri samasta syystä jaan teille palan alitajunnastani, tänä aamuna kello 6.50-7.30 välisenä aikana nähdyn unen.

Kaksi taloa merenrannalla, toinen vaalean keltainen, monta kerrosta, kivestä tehty, 50-luvulta. Toinen punatiilinen, paljon uudempi, ehkä kasarilta. Punatiilinen oli ylhäällä mäen päällä, keltakivinen rannassa. Keltakivisessä oli majoitushuoneita, iso puinen terassi merelle päin.

Olin siellä kirjoituskurssilla. Minun tekstini oli niin pitkä, ettei sitä ehditty käymään läpi. Mutta Riikka Pulkkinen sanoi, että tavattaisi myöhemmin, torstai-iltana kello kahdeksan. Vastasin, että sopii, minulla on kaikki illat vapaita, en tee muuta kuin kirjoitan.

Riikka meni menojaan, huomasin pienestä mustakantisesta paperikalenteristani, että olinkin sopinut toisen tapaamiseen kirjoittamiseen liittyen juuri torstaiksi kello kahdeksan. Lähdin Riikan perään, hän oli jo punatiilisessä rakennuksessa juomassa kahvia tummaihoisen miehen kanssa. Oliko mies joku kirjailija vai sellaiseksi haluava? Yritin päästä kertomaan Riikalle, että torstai ei sovikaan, Riikka oli lähes välinpitämätön, sanoi, että kyllä me ehditään tavata. Olin huolissani, mutta minkä sille mahdoin.

Istuin alas ja ajattelin tilata teetä, kun viereisessä pöydässä istuvat nuoret alkoivat puhua minulle. Erityisesti pitkähiuksinen tyttö, jutteli paljon, sanoi, että kohta on vanhanaikaista maksaa pankkikortilla yhtään mitään. Keskustelu keskeytyi, kun Girls-sarjan päähenkilön entistä poikaystävää etäisesti muistuttava mies tuli kahvilaan ja sanoi ettei halaa minua, ennen kuin juttumme on käsitelty. Mikä juttu, ihmettelin. Onko meillä ollut jotain juttua joskus? En muistanut, mutta mies sanoi, että halaa minua sittenkin, koska on oikeastaan vain ikävöinyt minua. Ahdisti, oliko tämä jotain, mistä minun piti kertoa nykyiselle aviomiehelleni?

Lähdin ulos kahvilasta, oli pakko saada raitista ilmaa. Ulkona oli käynnissä aikuisten kesäleiri, vapaana oli myös jotain eläimiä. Pelästyin, mihin olin jättänyt kännykkäni, jonka suojakuoressa on myös pankki- ja ajokorttini. Muistin nuoret! Siksi ne olivat puhuneet minulle, olivat varastaneet siinä samalla kännykkäni pankkikortteineen. Ajattelin, että onneksi tilillä ei ole paljon rahaa ja luottokin melkein tapissa. Mutta kortti pitäisi silti kuolettaa, miten se onnistuisi, kun minulla ei ollut puhelinta, mistä soittaa? Oli mahdoton ajatus, että lainaisin joltain toiselta. Menin takaisin kahvilaan sisään. Siellä ei ollut enää yhtään ihmistä. Keittäjänlakkeihin ja esiliinoihin pukeutuneet kahvilanpitäjät olivat juuri saaneet tyhjät pöydät pyyhityiksi, ne kiilsivät vielä märkyyttään. Ja yhden pöydän reunalla oli puhelimeni. Nuoret olivat sittenkin jutelleet kanssani hyvää hyvyyttään. Kävin hakemassa puhelimen pankkikortteineen ja menin taas ulos.

Kaikki oli muuttunut pihalla sillä aikaa, kun olin kahvilassa. Keltaista rakennusta rannalla ei enää ollut. Yritin hahmottaa pihaa uudestaan, kävelin kaikkia pihateitä vähän aikaa, mutta kokonaisuus jäi arvoitukseksi.

Jossain kohdassa pihaa oli ihmisiä seisoskelemassa, menin niitä lähemmäksi. Seisoskellessani lähellä muita ihmisiä, huomasin, että jaloissamme oli äiti-pikkulintu ja sen ihan pieniä poikasia. Poikaset juoksentelivat aavistuksen hätääntyneenä ympäriinsä, äiti-lintu tuli minua kohti ja alkoi nokkia paljaita jalkapöytiäni. Se oli kiintynyt minuun, mutta nokkiminen sattui, tuntui inhottavalta.

Lähdin juoksemaan pois, mäkeä ylöspäin, kun eräs ystäväni heitti minulle kanamunan. Tiesin, että minun olisi pidettävä kanamunasta huolta. Kanamuna oli keitetty, eikä siinä ollut enää kuorta, mutta keltuainen oli vähällä pursua sisältä pois. Jatkoin juoksua mäkeä ylös, pois linnusta ja muista ihmisistä. Kanamuna tippui ja alkoi vieriä takaisin mäkeä alas. Näin ruskean luppakorvaisen koiran makaavan tiellä, olinko minä satuttanut sitä juostessani jotenkin? Ei, koira vain nukkui, hengitti raskaasti. Helpotuin. Ystävä juoksi kanamunan kanssa mäkeä ylös minua kohti. Kanamunasta vuosi verta. Mietin, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että keitetty kanamunakin voisi vuotaa verta.

Psykoterapeuttini on usein ollut vaikuttunut tavastani käsitellä asioita unissani. Toisinaan olen herätessäni täysin uupunut näkemäni unen jäljiltä, joskus olen huutanut äänettömästi niin, että kurkku on kipeä.

Onnekseni näen nykyään yhä useammin upeita, monitasoisia unia, merenalaisista maailmoista tai vehreistä metsistä. Sitten on näitä, kuten viimeöinenkin, mitä helvettiä taas, eipäs kun anteeksi, onpa siistiä, kiitos ja takaisin kirjoittamaan.  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Seurasin eilen #metoo keskustelua Twitterissä ja surullisena painoin peukkua ystävieni jakamille statuksille myös Facebookissa. Tykkäyksen siksi, että ystävä oli uskaltanut kirjoittaa asiasta.

Ihmisten kokemuksia lukiessani mietin omia kokemuksiani, mietin kuinka paljon puhuminen on helpottanut minuakin. Aika, jolloin vihdoin ymmärsin, että lapsena kokemani seksuaalinen väkivalta ei ollut minun vikani, muutti elämäni. Aloin ottaa askelia keveyteen, elämään.

Twitterissä otettiin voimakkaasti kantaa siihen, että myös niiden kokemukset, jotka eivät uskalla tunnustaa kokemaansa seksuaalista ahdistelua, ovat tasa-arvoisia niiden kanssa, jotka kertovat kokemuksistaan. Tämä on selvä. Ymmärrän myös hyvin sen, että kaikki eivät voi kertoa. Vai voivatko?

Mieleeni muistui tapaus nuoruusvuosilta, josta olen kertonut muutamalle ystävälle vasta monia vuosia tapauksen jälkeen. Tapauksen aikoihin, olisin kiistänyt sen. Miksi?

Koska suojelin (ja suojelen yhä) tekijän äitiä, isää, vaimoa ja lapsia. Vaikka tiedän, että en ollut ahdistelijan ensimmäinen, todennäköisesti en myöskään viimeinen uhri.

Toinen syy on se, että mitään ei sillä kertaa tapahtunut, joten en kokenut sitä niin pahana. Ahdistelu kyllä jatkui koko illan ja pyysin ahdistelijaa lopettamaan monta kertaa, mutta se ei auttanut. Muistan miettineeni, että olisiko minun suostuttava, että se loppuisi? Tutkimusten mukaan lapsuudessa seksuaalista väkivaltaa kokeneet joutuvat myös myöhemmässä elämässään helpommin raiskauksen uhriksi. Se johtuu omalla kohdallani muun muassa siitä, että minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää, että voin päättää omasta kehostani. Sinäkin iltana topakoidun ahdistelijan vaimon oikeuksista. Eikö olisi parempi, että panisit vaimoasi etkä minua? kysyin ahdistelijalta.

Mutta kun ahdistelija halusi minua, 17-vuotiasta nuorta naista, eikä vähän aikaa sitten synnyttänyttä vaimoaan. Se on kolmas syy, miksi en kertonut. Tunsin olevani syyllinen siihen, että pienen lapsen isä halusi panna minua eikä lapsensa äitiä. 

Niihin aikoihin, minulla ei edes käväissyt mielessäni, että kertoisin asiasta jollekin. Tapaus painui osaksi seksuaalitraumaani, sinne laariin, joka ei olisi kasvanut niin valtavaksi, jos olisin ymmärtänyt, että ei sekään kerta ollut minun vikani, että silloinkin olisin voinut kertoa. Vai olisinko?

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut? Olisin rikkonut yhden perheen, monet välit olisivat katkenneet, olisin joutunut selvittämään asiaa isäntäperheen, vaihto-oppilasyhtiön, herra ties kenen kanssa. Olisin joutunut vaihtamaan paikkaa, luopumaan uusista hyvistä ystävistäni tai pahimmassa tapauksessa minut olisi lähetetty Suomeen, jossa olisin joutunut kertomaan miksi. Nämä eivät olleet vaihtoehtoja 17-vuotiaalle.

Tai sitten ei olisi tapahtunut yhtään mitään. Koska mies nyt oli sellainen. Ja minä olin nuori nätti tyttö. Pikkujuttu. Oltaisi jatkettu kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja ahdistelija olisi käyttänyt jatkossakin tilaisuutensa siihen, mitä halusi enemmän. 

Ai niin, niinhän se meni joka tapauksessa.

Siksi, kiitos #metoo. Uskaltakaa jakaa tarinoitanne ja opettakaa tyttärillenne, että seksuaalinen ahdistelu ei ole uhrin vika, ei vaikka olisi minihameeseen pukeutunut 17-vuotias. Kertokaa, että aina voi kertoa.

Jotta tämä maailma olisi joskus valmis vastaanottamaan, mitä meillä on kerrottavana.

 

 

Share
Ladataan...

Pages