Ladataan...
Susinaine

Seurasin eilen #metoo keskustelua Twitterissä ja surullisena painoin peukkua ystävieni jakamille statuksille myös Facebookissa. Tykkäyksen siksi, että ystävä oli uskaltanut kirjoittaa asiasta.

Ihmisten kokemuksia lukiessani mietin omia kokemuksiani, mietin kuinka paljon puhuminen on helpottanut minuakin. Aika, jolloin vihdoin ymmärsin, että lapsena kokemani seksuaalinen väkivalta ei ollut minun vikani, muutti elämäni. Aloin ottaa askelia keveyteen, elämään.

Twitterissä otettiin voimakkaasti kantaa siihen, että myös niiden kokemukset, jotka eivät uskalla tunnustaa kokemaansa seksuaalista ahdistelua, ovat tasa-arvoisia niiden kanssa, jotka kertovat kokemuksistaan. Tämä on selvä. Ymmärrän myös hyvin sen, että kaikki eivät voi kertoa. Vai voivatko?

Mieleeni muistui tapaus nuoruusvuosilta, josta olen kertonut muutamalle ystävälle vasta monia vuosia tapauksen jälkeen. Tapauksen aikoihin, olisin kiistänyt sen. Miksi?

Koska suojelin (ja suojelen yhä) tekijän äitiä, isää, vaimoa ja lapsia. Vaikka tiedän, että en ollut ahdistelijan ensimmäinen, todennäköisesti en myöskään viimeinen uhri.

Toinen syy on se, että mitään ei sillä kertaa tapahtunut, joten en kokenut sitä niin pahana. Ahdistelu kyllä jatkui koko illan ja pyysin ahdistelijaa lopettamaan monta kertaa, mutta se ei auttanut. Muistan miettineeni, että olisiko minun suostuttava, että se loppuisi? Tutkimusten mukaan lapsuudessa seksuaalista väkivaltaa kokeneet joutuvat myös myöhemmässä elämässään helpommin raiskauksen uhriksi. Se johtuu omalla kohdallani muun muassa siitä, että minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää, että voin päättää omasta kehostani. Sinäkin iltana topakoidun ahdistelijan vaimon oikeuksista. Eikö olisi parempi, että panisit vaimoasi etkä minua? kysyin ahdistelijalta.

Mutta kun ahdistelija halusi minua, 17-vuotiasta nuorta naista, eikä vähän aikaa sitten synnyttänyttä vaimoaan. Se on kolmas syy, miksi en kertonut. Tunsin olevani syyllinen siihen, että pienen lapsen isä halusi panna minua eikä lapsensa äitiä. 

Niihin aikoihin, minulla ei edes käväissyt mielessäni, että kertoisin asiasta jollekin. Tapaus painui osaksi seksuaalitraumaani, sinne laariin, joka ei olisi kasvanut niin valtavaksi, jos olisin ymmärtänyt, että ei sekään kerta ollut minun vikani, että silloinkin olisin voinut kertoa. Vai olisinko?

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut? Olisin rikkonut yhden perheen, monet välit olisivat katkenneet, olisin joutunut selvittämään asiaa isäntäperheen, vaihto-oppilasyhtiön, herra ties kenen kanssa. Olisin joutunut vaihtamaan paikkaa, luopumaan uusista hyvistä ystävistäni tai pahimmassa tapauksessa minut olisi lähetetty Suomeen, jossa olisin joutunut kertomaan miksi. Nämä eivät olleet vaihtoehtoja 17-vuotiaalle.

Tai sitten ei olisi tapahtunut yhtään mitään. Koska mies nyt oli sellainen. Ja minä olin nuori nätti tyttö. Pikkujuttu. Oltaisi jatkettu kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja ahdistelija olisi käyttänyt jatkossakin tilaisuutensa siihen, mitä halusi enemmän. 

Ai niin, niinhän se meni joka tapauksessa.

Siksi, kiitos #metoo. Uskaltakaa jakaa tarinoitanne ja opettakaa tyttärillenne, että seksuaalinen ahdistelu ei ole uhrin vika, ei vaikka olisi minihameeseen pukeutunut 17-vuotias. Kertokaa, että aina voi kertoa.

Jotta tämä maailma olisi joskus valmis vastaanottamaan, mitä meillä on kerrottavana.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Olen viime päivät miettinyt erilaisia mielenterveyden diagnooseja. Diagnosoin itseni joskus aikoja sitten erityisherkäksi, koska sain ominaisuutta määrittävästä testistä korkeat pisteet. Myöhemmin kuulin puhuttavan tunneyliherkkyydestä. Ensimmäinen psykiatrin kirjoittama diagnoosi oli kuitenkin yleinen ahdistuneisuushäiriö. Seuraava psykiatri oli kirjoittanut Kela-lappujen pitkään tyhjään kohtaan diagnoosiksi pakkoajatuksina ja pakkotoimintoina ilmenevä pakko-oireinen häiriö.

Nykyään nämä kaikki diagnoosit menisivät yhden diagnoosin alle, jota kutsutaan traumaperäiseksi stressihäiriöksi. 

Periaatteessa ajattelen, että ihan sama mikä diagnoosi, se ei määritä minua, vaan kertoo ainoastaan jostain ominaisuudestani tai jonkilaisesta "normaalista" poikkeavasta käyttäytymisestä, jota minulla on ollut. Esimerkiksi pakko-oireet ovat olleet osa elämääni vain lapsuudessa ja lyhyen ajanjakson aikuisena. 

Traumaperäinen stressihäiriökään ei juurikaan näy tämän päivän elämässäni. Läheiseni eivät ajattele, että kärisisin mielenterveyden ongelmista ja hyvän päivän tuttavat voisivat tuskin uskoa korviaan diagnoosihistoriani kuulleessaan. Osaan elää kaikkien normien mukaista elämää.  

Mikä elämääni tällä hetkellä eniten näistä ominaisuuksista määrittää, on herkkyys. Meneekö se yli tai onko se erityistä, en tiedä, mutta on päiviä, joina ajattelen, että olen liian herkkä tähän elämään. On päiviä, että otan muiden tunnetiloista puolet itseeni. Se on esimerkiksi sellaista, että jos luen lehdestä jostain sairaudesta, alan elämään sairastuneen elämää, samaistun tunteisiin. Tai sellaista, että pelkään vuorovaikutustilanteita niin paljon, että kuvittelen päässäni pitkiä dialogeja etukäteen.  Tai sitä, että en pääse yli jostain tekemästäni virheestä, mitä kukaan muu ei ole edes huomannut. Tai sitä, että feikkaan, en uskalla sanoa mitä oikeasti ajattelen.

Miten sitten voin elää tämän herkkyyteni kanssa tässä kovaksi killotettua pintaa arvostavassa maailmassa?

Hyväksymällä herkkyyteni. Hyväksymällä, että vaikka rakastan ihmisiä, on päiviä kun jokainen ihminen (pois lukien lapsia ja miestä) on liikaa. Hyväksymällä, että herkkyyteni takia olen itsekeskeinen, vaikka juuri itsekeskeisyyttä eniten inhoan. Hyväksymällä, että en ole ystävieni järkkymätön tukija tai helposti rakastettava vaimo, vaikka eniten haluaisin olla kumpaakin. Hyväksymällä, että viime hetkellä en haluakaan mennä juhliin, joita olen odottanut viimeiset kaksi viikkoa.

Koska olen aina janonnut hyväksyntää ja ollut valmis tekemään sen eteen mitä tahansa, minun on todella vaikeaa hyväksyä tätä puolta itsessäni. Ajattelen, että reipastu nyt vetelä, etkö sä nyt pysty yksiin juhliin menemään?

Ja niin pystynkin, menekin ja vielä tanssin. Unohdan, että en halunnutkaan tulla. 

Sitä pystyy helposti mihin vain, paitsi olemaan vaikea ihminen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Äitini ihmetteli taannoin, miten minusta, paatuneesta kahvinjuojasta on yhtäkkiä tullut teen (erityisesti vihreän) nauttija. Mieskin mietti, miten pääsen sängystä ylös ilman kofeiinia? Lopetin kahvinjuonnin kokonaan, kerrasta, tämän vuoden alussa. Olin pitänyt taukoja ennenkin, kärsinyt lopetuksen jälkeistä uneliaisuutta ja päänsärkyä viikon. Tällä kertaa se oli yllättäen kivuttomampaa. Tuli kerrasta addiktiovapaat aamut, se virkistää.

Ystävät puolestaan ovat kiinnittäneet huomiota ulkonäköni muuttumiseen (ei johdu kahvinjuonnista). Miten minulla entisellä tummahiuksisella naisella on nykyään niin vaaleat hiukset? Taas helppo vastaus. Lopetin hiuksieni värjäämisen, annoin auringon virttää.

Nämä lopettamiset ovat pieniä lopettamisia verrattuna naamioiden käyttämisen lopettamiseen. Olen piiloutunut ensimmäiset noin 30 vuotta elämästäni naamioiden taakse. Niiden turvin olen näytellyt kaikenlaista. Menestyvää, hyvinvoivaa, hauskaa ja älykästä tai ainakin mukaälykästä. Mutta myös uhria ja marttyyria. Jauhanut hevonpaskaa, valittanut, juorunnut, heittänyt läppää tai kertonut tarinoita. 

Hiljaakin olen ollut. Joskus kaikki naamarit ovat nimittäin hävettäneet. Eniten ne, joita olen pitänyt illanvietossa viinilasillisten rohkaisemina. Seuraavana aamuna olen maannut meikit levinneenä, morkkiksessa kieriskellen. Mitä sillekin sanoin? Miksi liioittelin? Enhän minä oikeasti ole sellainen? Vai olenko? Mitä sekin ajattelee? Mitä kaikki ajattelevat? 

Kukaan ei muista mitä sä olet sanonut, kaikki muutkin oli kännissä, kaikki muutkin ajattelee seuraavana päivänä noin. Kaikki muutkin käyttää naamareita?

Kyllästyneenä esittämiseen, kuolemanrajakokemusteni jälkeen, otin käyttöön naamarittoman itseni, sen, jossa olen yksin verkkarit päällä kotona. Kuinka vaikeaa! Kuinka alaston olin. En yhtään hyvä missään. En mikään enkä kukaan, tavallinen ihminen. Mutta ihminen jolla oli paljon tunteita, ennen tuntemattomia tunteita. Niin monet tunteet olivat jääneet kiinni naamareihin, kuin mäkäräiset tuulilasiin.

Ilman naamaria eläminen oli niin vaikeaa, etenkin kaikkien tunteiden kanssa, että päätin sallia itselleni sen käytön tarvittaessa. Mutta pikkuhiljaa, olen huomannut, että tarvitsen sitä yhä vähemmän. Kun minä olen ilman naamaria, toinenkin yleensä riisuu omansa. Kohta olemme syvässä yhteydessä toistemme kanssa, siellä missä ikonein asia ilmaistaisi pelkällä sydämellä.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut osa naamareiden riisumisprojektiani. Viime viikolla tuli vuosi täyteen, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin. Olin juuri tullut Tukholmasta. Ja nyt, tässä kirjoittaessani istun lentokentällä, matkalla taas samaan kaupunkiin. 

Kiitos, kun olette riisuneet kanssani naamareita, kiitos kun olette lukeneet, tunteneet, tykänneet, kummeksuneet, avautuneet, jakaneet. Ilman teitä olisin ehkä luovuttanut. Mutta, projekti jatkuu! Vielä se sydän <3

 

Share
Ladataan...

Pages