Ladataan...
Susinaine

Lapset ovat vihdoin terveitä, he pääsevät päiväkotiin. On viimeinen päiväkotipäivä, molemmat haluavat pukeutua kukallisiin kesämekkoihin. Opetan, miten nilkkoihin saakka ulottuvan mekon kanssa poljetaan pyörää. Tiedän äiti, osaan itsekin ajatella, saan vastaukseksi ja olen pakahtua onnesta. Olen onnistunut äitinä, olen loistava kasvattaja, lapseni osaa ajatella. Ironiaa ja valhetta, mutta se ei haittaa, jos hetki on niin kaunis. 

Olen pakannut lapsille varavaatteet punaiseen kangaskassiin. Jos pitkässä mekossa onkin hankala juosta, voi vaihtaa sortsit jalkaan. Kaupungissa huomaan unohtaneeni pyörän lukon avaimen varavaatekassiin. Piilotan pyöräni toisen taakse ja mietin uskaltaisiko uskoa ihmisten hyvyyteen edes tämän päivän? Kuulen miehen sanat, et voi jättää pyörää lukitsematta koko päiväksi, tunnen vakuutusyhtiön kuumotuksen, onko pyörä ollut lukittuna anastushetkellä asianmukaisesti?

Juoksen lähimpään urheilukauppaan ja myyjä on mukana juonessa, avaa lukkopaketin valmiiksi, että pääsen heti lukitsemaan pyörän ja kertoo samalla, kuinka hänen pyöränsä lukko oli eilen ollut auki. Oli avautunut päivän aikana ihan itsestään. Eikä kukaan ollut varastanut sitä. Vastaan, että näitä asioita tapahtuu päivittäin. Ihmeellisiä.

Takaisin pyörän luona en saa lukkoa auki. Avain on väärä. Sen on pakko olla väärä. Muuten lukko avautuisi tuosta noin vaan. Ihmekös oli niin halpa lukko. Kaukana tehtaassa valmistettu, siellä missä ihmisten vapaus vaihtelee. Näen itseni takaisin juonessa mukana olevan myyjän luona. Voisitko auttaa, miksi en saa sitä auki, en ymmärrä, olen niin huono lukoissa, yhtä huono kokkaamaan. Luulisin. Mutta ennen kuin kuvitelmani toteutuu, päätän koittaa vielä kerran. Vedän syvään henkeä, otan esiin kynnet. Kynnet, kynnet, kuten Vesta laulaa keskellä Pyhimyksen lyriikoita. Lukko aukeaa. 

Menen takaisin urheilukauppaan. Huikkaan tutulle myyjälle huolettomasti, nyt on pyörä lukossa ja arvioin myyjän ilmeestä, miettiikö se, miksi minulla kesti lukitsemisessa niin kauan? Toivon, että myyjä ajattelee pyöräni olleen kaukana. Looginen selitys niin pitkälle ajalle. Minun ajatuksillani ei ole mitään merkitystä, mutta ne ovat tärkeitä silti. Tällainen minä olen. Ajattelen paljon enemmän kuin puhun, vaikka seuran ollessa oikeaa myös puhun. Yleensä liikaa.

Tarvitsen urheilurintaliivit, high support, sellaisia minulla ei ole. Haluan uskoa ihmisen keksintöihin, siihen, että tarvitaan erilaiset rintaliivit joogaan, tanssiin ja juoksuun. Tähän saakka minulla on niissä kaikissa ollut samat, mutta high supportista kertovaan pahvilappuun on kirjoitettu luku, kuinka paljon rinta liikkuu juoksun aikana ja vaurioittaa kudoksia. En muista lukua, mieleeni jää vain vaurioittaminen ja ajattelen kevyesti, kuinka paljon olen elämässäni vaurioittanut itseäni. High support.

Peilailen sovituskopissa ja tarkkailen luomiani. Muutakin peilailen, mutta siitä en kehtaa kirjoittaa. Jos olisin stand-up koomikko, kertoisin siitä vitsin. Olisin melko hyvä kertomaan niitä juttuja, mutta en uskalla vielä. Peruutan pois liian kirkkaasta valosta. Olkoon. Luomet ja läskit tekevät ihmisen. Kesällä pitää uskaltaa näkyä.

Urheilurintaliivien lisäksi ostan alennuksesta trikoot ja päätän ex tempore mennä joogaan. Varaan itselleni kännykällä paikan muutaman tunnin kuluttua alkavalta joogatunnilta. Sitä ennen pitää suorittaa kaksi elämää ylläpitävää tehtävää: Pitää syödä ja ostaa kastajaislahja pienelle tytölle. 

Menen ensin syömään. Salaattia kolmella täytteellä ja päivän teetä, Assamia. Sillä tänään minä juhlin. Olen ollut nyt yli vuoden ilman vakituista työtä. Tätä ei saisi sanoa, kuten tiedämme Ossin tapauksesta, mutta minä olen tarvinnut tämän tauon. Kuumottavina ahdistushetkinä olen lohduttanut itseäni, että taustallani voisin olla myös työkyvytön, ikuisesti poissa työelämästä. Mutta kohta palaan toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen, tekemään sitä mitä jo ehkä vähän osaan. Auttamaan muita naisia. Elämä toteutuu, kuten ystäväni sanoi.

Toki, jos kirjoittaminen lasketaan työksi, olen ollut narkomaani. Voi olla, että palkkakin joskus tulee. Mistä elämästä tietää, ei mistään, siksi luotan siihen täysin.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Kun eräs hollantilainen lääkäri totesi yhden epämääräisen vatsatulehduksen jälkeen, että lasten saanti saattaisi olla vaikeaa, vastasin hymyissä suin, että en minä oikeastaan koskaan olisi edes halunnut lapsia.

Menin sairaalasta melkein suoraan terassille hollantilaisen ystäväni kanssa. Kerroin, mitä lääkäri oli sanonut lasten saamisesta. Ystävä sytytti tupakan ja kysyi vilpittömästi suupielensä sivusta, että tarkoittiko se, että raskaaksi tulo on hankalaa vai että niistä lapsista tulisi jotenkin hassuja? Hän käytti siis sanaa goofy mikä kääntyy suomeksi höpsöksi, hölmöksi ja hassuksi. Vastasin etten ollut huomannut tarkentaa ja tilasin juoman. 

Unohdin koko jutun. Oli aika upeaa vaan istua terassilla.

Kun tapasin mieheni ja ymmärsin, että hän jos kukaan koskaan olisi sopiva isäksi, muistin oman vaillinaisuuteni. Kerroin miehelle siitä jo ennen kuin aloimme seurustella, sillä ajattelin tosissani, että hän voisi päättää haluaako edetä suhteeseen naisen kanssa, joka ei olekaan välttämättä kokonaan nainen. Niin minä silloin ajattelin.

Aikaa kului, suhde mieheen säilyi ja tulin ensimmäisestä kuun suomasta hetkestä raskaaksi. Kun ultarassa selvisi, että tulijoita oli kaksi, ajattelin hollantilaista ystävääni ja hassuja lapsia. 

Perinnöllisten sairauksien ja kaksosraskauden aiheuttamista riskeistä sekä raskausmyrkytyksestä huolimatta rakastin raskaana olemista ja voimaannuin hurjasti kahden ihmisen peräkkäisestä synnyttämisestä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miksi.

Ensimmäiset puoli vuotta imetin. Mies toi ennen töihin lähtemistään minulle aamiaisen sänkyyn, jokainen päivä oli minulle äitienpäivä. Vietin kaiken ajan sängyllä tai sohvalla imettämässä kahta ihmistä.

Aikaa kului, vauvat kasvoivat ja aloin pelätä. Mitä jos ne jäävät katolta tippuvan lumen alle? Liukastuvat kylpuhuoneessa? Kaatuvat portaissa? Juoksevat auton eteen? Pahin kaikesta: lopettavat hengittämästä kesken uniensa?

Pelko tuli niin kamalaksi, että sairastuin.

Kun kerroin taaperomuskarissa aivoinfarktista toiselle äidille keskellä eteisen pukemiskaaosta, värikkäitä haalareita ja äitiyspakkauksen villapukuja, toinen äiti kysyi minulta vedet silmissä että soititko itse itsellesi ambulanssin ja lapset tulivat mukaasi vai miten selvisit kaikesta?

Ei ei, vastasin. Odotin sopivampaa hetkeä, ajattelin, mutta en sanonut mitään, hymyilin vain, että olen ihan kunnossa taas, kaikki on hyvin ja pärjään mainiosti nyt ja aina.

Koska olen äiti. Niin minä silloin ajattelin. 

Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Olin vielä alle kouluikäinen, kun pääsin naapurin pojan mukana pyhäkouluun. Haltioiduin Jumalasta, joka on kaikkien yhteinen isä ja Jeesuksesta, joka antaa synnit anteeksi. Opettelin Lapsen rukous -nimisestä kirjasta kaikki rukoukset ulkoa. Koulun alkuun mennessä olin kehittänyt itselleni useita sääntöjä rukoilemiseen liittyen. Kouluaamuisin piti rukoilla tunti, ennen harrastuksia toinen tunti. Rukoillessa minun oli oltava polvillani, pyydettävä ihmisten tekemiä syntejä anteeksi. Koska en pystynyt olemaan koko ajan polvillani, minun piti pitää käsiäni ristissä ja rukoilla aina mielessäni.

Perisynnin käsitteen ymmärsin jo hyvin pienenä jotenkin niin, että se kuuluu ihmisyyteen ja minun on sitä kannettava. Kun toisella luokalla sain luokanvalvojaksi vakaumuksellisen miehen, joka kertoi Jeesuksen tekemistä pelastustarinoista (heille, jotka uskovat) sain toivoa, että jonain päivänä rukoukseni kuultaisi ja minä olisin turvassa.

Myöhemmin olen oppinut, että monet muutkin turvattomuutta lapsuudessaan kokeneet ovat rukoilleet paljon. Omalla kohdalla se lähti vähän lapasesta, muuttui elämää hallitsevaksi pakkomielteeksi, vaikka psykiatri kerran totesikin, että hyvä homma ollut se rukoilu, edes jokin kuvitteellinen turva.

Mieleeni on jäänyt kirkkaana myös hetki, kun ensimmäistä kertaa kyseenalaistin kristinuskon. Olin silloin rippileirillä, jossa ajokortin omaava isonen kertoi, ettei juuri välitä nopeusrajoituksista, sillä Jumala suojelee häntä. Kirosin välittämättä niistä synneistä, joka kiroilemisesta mielestäni silloin koitui. Kuinka helvetin tyhmäksi uskonto voi ihmisen tehdä?

Arvatenkin omat lapsemme ovat saaneet toistaiseksi kasvaa uskontovapaasti. Tai melkein, sillä olivat kerran kuulleet päiväkotikaveriltaan jutun Jeesus-nimisestä sedästä, jonka kämmenten läpi oli hakattu nauloja. Istuivat jutun kuulemisen jälkeen itkemässä päiväkodin pihalla, kunnes opettaja meni paikalle ja asiaa alettiin selvittää.

Kotona keskustelua jatkettiin ja kerroin, että on olemassa sellainen aikuisten kirja, oikeastaan aikuisten satukirja, missä on vähän samanalaisia tarinoita kuin Miinassa ja Manussa, joissa Manu meinaa hukkua, kun halveksuu uimakoulua tai putoaa jäiden läpi, kun oikaisee jäätyneen järven yli, josta hirvi oli juuri varoittanut menemästä tai jossa Manun käsi murtuu, kun se ajaa ilman käsiä polkupyörää. Siellä kirjassa on siis sellaisia opettavaisia tarinoita, kun aikuisetkin niitä välillä vielä tarvitsevat, jatkoin selittämistä. Lapset ymmärsivät pointtini, mutta eivät edelleenkään sitä, miksi jonkun kämmenen läpi pitää hakata nauloja. Halusivat lopettaa aiheesta keskustelun ja sanoivat, että tämä riittää uskonnosta ja Jeesuksesta.

Nyt luemme iltasatuna Riina Katajavuoren kirjoittamaa kirjaa Mennään jo naapuriin, jossa tutustutaan eri kulttuureihin ja myös hieman uskontoihin. Kumpikin lapsi ottaa kirkossa käymiset ja ramadanit huumoripitoisesti, ja tiivistävät nykykäsityksensä uskonnoista suunnilleen näin: Jos vaikka lautanen tippuu väärinpäin, niin voi sanoa, että voi hyvä jumala, vaikka ihminen sen lautasen tiputtaa.

Joskus ajattelen, että jos maailman kirjat menevät sekaisin, niin mikä on se korkeampi voima, johon lapseni voivat turvautua, kun he eivät ole oppineet mitään uskontoa? En minäkään ole täysin uskonnoton. Uskon esimerkiksi energioihin, uudelleen syntymiseen ja elämäntarkoitukseen. En usko ihmiseen (oma iltalukemiseni on tällä hetkellä Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia...) mutta uskon ihmisen kykyihin, intuitioon ja rakkauteen. Uskon mielikuvitukseen.

Ehkä mielikuvitukseen sisältyvän voiman vuoksi olemme mieheni kanssa lukeneet lapsillemme joka ilta kirjaa ihan pienestä pitäen. Voisiko korkeampi voima olla kirjat, joista saa lohtua, joista voi oppia uutta itsestään, toisista tai maailmasta, todellisesta tai kuvitelluista, sillä millä täällä pärjää, jos ei kyvyllä kuvitella? Kyvyllä kuvitella se tunne, mitä on vailla, olipa se rakkaus, turva tai myötätunto, kyvyllä herättää edesmennyt läheinen hetkeksi henkiin, kyvyllä kuvitella, miltä maailma näyttää parempana, miltä elämä tuntuu silloin, kun kaikki on pelkästään hyvin? 

Ps. Hyvää kirjan ja ruusun päivää, jos leikitään, että se vielä jatkuu. Rikastetaan toisiamme, mielikuvituksiamme.

Pps. Kuva ei suoraan liity tekstiin, sillä se on vain tietokoneelta löytynyt random kirjakasakuva, koska kuva jonka olisin halunnut laittaa, ei suostunut latautumaan enkä halua kuluttaa aikaani internetin luomiin ongelmiin. Mielummin vaikka jeesustelen. 

 

Ladataan...

Pages