Ladataan...
Susinaine

 

Lapset haluavat katsoa Youtubesta lelu(opetus)videoita, kuinka heidän interaktiiviset kaksoskirahvipehmolelunsa voivat oppia puhumaan keskenään. Minä päivittelen tätä ystävälle puhelimessa. Muistatko, kuinka me keräsimme ketunleivistä talviruokavarastoa, meinaan kysyä, mutta ystävä oli juuri ollut jonkun viisaamman luennolla, jossa oli kerrottu, kuinka typerää on verrata eri sukupolvien sukupolvikokemuksia, ketunleipien syöntiä ja leluvideoita. On elettävä tätä hetkeä. Interaktiivisia pehmoleluja.

Mietin tätä kaikkea, kun jään hetkeksi yksin kotiin, lasten lähtiessä miehen kanssa Flow-festivaalien perhepäivään. Kellun kliseissä, kuten hiljaisuuden kuuntelussa. Tunnustelen hyvältä tuntuvaa elämää. Hymyilen sisäisesti toiselle tämän aamuiselle keskustelulle ystäväni kanssa (olen persoonallisuustestin mukaan sovittelija, jolle on tyypillistä syvät ystävyyssuhteet, so true!). Ystävä sattui soittamaan, kun olin toisen lapsen kanssa kaupassa, toinen lapsi oli jäänyt miehen kanssa kotiin tekemään pitsataikinaa. Ajattelinkin, että teillä on siellä just kivaa yhteistä sunnuntain perhejuttua meneillään, ystävä sanoi. Kyllä kyllä, täydellistä idylliä eletään, jatkoin ja lisäsin, että ostimme juuri uusia parvekekukkasia kuihtuneiden tilalle, koti on eilisen siivouksen jälkeen yhä tiptop ja ne lapsen lenkkarista eteisen lattialle tyhjentämät hiekatkin voisin vihellellen lakaista, käsintehdyllä, puisella harjalla ja sisustukseen sopivalla mustalla rikkalapiollamme.

Pyydän, että lopettaisimme ystävän kanssa puhelun pian, jotta molemmille jäisi tämä idyllijuttu päällimmäiseksi muistoksi. Jotta itsekin uskoisin idyllin olevan totta. Jotta tuntisin eläväni idyllissä.

Mutta kun elämä ei tunnu idyllissä. Idylli on illuusio ja elämä on elämä-kuolema-elämä. Eikä kukaan välty tältä kierrolta, ei yksikään nainen, mies tai lapsi. (Tässä lähteenä Pinkola-Estes, Clarissa: Women who run with the wolves.) Jos kaikki ihmiset olisivat idyllissä koko ajan, joltain napsahtaisi ennen pitkää, sillä kuoleman on tultava. Tai vaikka ei napsahtaisi, vaikka idylli säilyisi, kaikki ihmiset olisivat niin valaistuneita, että osaisivat kaikissa vuorovaikutussuhteissaan kohdella toisiaan kunnioittavasti, kukaan ei vahingoittuisi, olisi ikuinen harmonia, lopulta kuitenkin tulisi kuolema, en tiedä olisiko se utopiassa kauniimpi, vanhus lähtemässä läheisten saattelemana, terveenä, vain väsyneenä, valmiina matkaan. Tuskin.

Tai vaikka se idylli olisi vain perhe, koti, työt ja harrastukset, se ei ole särkymätön. Mutta ei viitsi ajatella sitä hei. Kuvitellaan, että se vain jatkuu. Kuvitellaan, että elämä jatkuu. Kuvitellaan, että kaikki on ikuisuuteen saakka hyvin.

Kunnes tulee kierron keskikohta, kuolema, kuukautiset, luova voima, totuus.

Vaikka kuolema on kaikessa surullisuudessaan ja kauheudessaan myös loppu, the end, se on myös tai vain luopumisvaihe, siirtymä. Elämän muuttuminen toiseksi, taas uudeksi.

Aina tulee elämä (vaikka mariaanien haudasta on kuulemma löytynyt muovipussi, saatana).

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Lapset ovat vihdoin terveitä, he pääsevät päiväkotiin. On viimeinen päiväkotipäivä, molemmat haluavat pukeutua kukallisiin kesämekkoihin. Opetan, miten nilkkoihin saakka ulottuvan mekon kanssa poljetaan pyörää. Tiedän äiti, osaan itsekin ajatella, saan vastaukseksi ja olen pakahtua onnesta. Olen onnistunut äitinä, olen loistava kasvattaja, lapseni osaa ajatella. Ironiaa ja valhetta, mutta se ei haittaa, jos hetki on niin kaunis. 

Olen pakannut lapsille varavaatteet punaiseen kangaskassiin. Jos pitkässä mekossa onkin hankala juosta, voi vaihtaa sortsit jalkaan. Kaupungissa huomaan unohtaneeni pyörän lukon avaimen varavaatekassiin. Piilotan pyöräni toisen taakse ja mietin uskaltaisiko uskoa ihmisten hyvyyteen edes tämän päivän? Kuulen miehen sanat, et voi jättää pyörää lukitsematta koko päiväksi, tunnen vakuutusyhtiön kuumotuksen, onko pyörä ollut lukittuna anastushetkellä asianmukaisesti?

Juoksen lähimpään urheilukauppaan ja myyjä on mukana juonessa, avaa lukkopaketin valmiiksi, että pääsen heti lukitsemaan pyörän ja kertoo samalla, kuinka hänen pyöränsä lukko oli eilen ollut auki. Oli avautunut päivän aikana ihan itsestään. Eikä kukaan ollut varastanut sitä. Vastaan, että näitä asioita tapahtuu päivittäin. Ihmeellisiä.

Takaisin pyörän luona en saa lukkoa auki. Avain on väärä. Sen on pakko olla väärä. Muuten lukko avautuisi tuosta noin vaan. Ihmekös oli niin halpa lukko. Kaukana tehtaassa valmistettu, siellä missä ihmisten vapaus vaihtelee. Näen itseni takaisin juonessa mukana olevan myyjän luona. Voisitko auttaa, miksi en saa sitä auki, en ymmärrä, olen niin huono lukoissa, yhtä huono kokkaamaan. Luulisin. Mutta ennen kuin kuvitelmani toteutuu, päätän koittaa vielä kerran. Vedän syvään henkeä, otan esiin kynnet. Kynnet, kynnet, kuten Vesta laulaa keskellä Pyhimyksen lyriikoita. Lukko aukeaa. 

Menen takaisin urheilukauppaan. Huikkaan tutulle myyjälle huolettomasti, nyt on pyörä lukossa ja arvioin myyjän ilmeestä, miettiikö se, miksi minulla kesti lukitsemisessa niin kauan? Toivon, että myyjä ajattelee pyöräni olleen kaukana. Looginen selitys niin pitkälle ajalle. Minun ajatuksillani ei ole mitään merkitystä, mutta ne ovat tärkeitä silti. Tällainen minä olen. Ajattelen paljon enemmän kuin puhun, vaikka seuran ollessa oikeaa myös puhun. Yleensä liikaa.

Tarvitsen urheilurintaliivit, high support, sellaisia minulla ei ole. Haluan uskoa ihmisen keksintöihin, siihen, että tarvitaan erilaiset rintaliivit joogaan, tanssiin ja juoksuun. Tähän saakka minulla on niissä kaikissa ollut samat, mutta high supportista kertovaan pahvilappuun on kirjoitettu luku, kuinka paljon rinta liikkuu juoksun aikana ja vaurioittaa kudoksia. En muista lukua, mieleeni jää vain vaurioittaminen ja ajattelen kevyesti, kuinka paljon olen elämässäni vaurioittanut itseäni. High support.

Peilailen sovituskopissa ja tarkkailen luomiani. Muutakin peilailen, mutta siitä en kehtaa kirjoittaa. Jos olisin stand-up koomikko, kertoisin siitä vitsin. Olisin melko hyvä kertomaan niitä juttuja, mutta en uskalla vielä. Peruutan pois liian kirkkaasta valosta. Olkoon. Luomet ja läskit tekevät ihmisen. Kesällä pitää uskaltaa näkyä.

Urheilurintaliivien lisäksi ostan alennuksesta trikoot ja päätän ex tempore mennä joogaan. Varaan itselleni kännykällä paikan muutaman tunnin kuluttua alkavalta joogatunnilta. Sitä ennen pitää suorittaa kaksi elämää ylläpitävää tehtävää: Pitää syödä ja ostaa kastajaislahja pienelle tytölle. 

Menen ensin syömään. Salaattia kolmella täytteellä ja päivän teetä, Assamia. Sillä tänään minä juhlin. Olen ollut nyt yli vuoden ilman vakituista työtä. Tätä ei saisi sanoa, kuten tiedämme Ossin tapauksesta, mutta minä olen tarvinnut tämän tauon. Kuumottavina ahdistushetkinä olen lohduttanut itseäni, että taustallani voisin olla myös työkyvytön, ikuisesti poissa työelämästä. Mutta kohta palaan toistaiseksi voimassa olevaan työsopimukseen, tekemään sitä mitä jo ehkä vähän osaan. Auttamaan muita naisia. Elämä toteutuu, kuten ystäväni sanoi.

Toki, jos kirjoittaminen lasketaan työksi, olen ollut narkomaani. Voi olla, että palkkakin joskus tulee. Mistä elämästä tietää, ei mistään, siksi luotan siihen täysin.

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Susinaine

Olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan. Kun eräs hollantilainen lääkäri totesi yhden epämääräisen vatsatulehduksen jälkeen, että lasten saanti saattaisi olla vaikeaa, vastasin hymyissä suin, että en minä oikeastaan koskaan olisi edes halunnut lapsia.

Menin sairaalasta melkein suoraan terassille hollantilaisen ystäväni kanssa. Kerroin, mitä lääkäri oli sanonut lasten saamisesta. Ystävä sytytti tupakan ja kysyi vilpittömästi suupielensä sivusta, että tarkoittiko se, että raskaaksi tulo on hankalaa vai että niistä lapsista tulisi jotenkin hassuja? Hän käytti siis sanaa goofy mikä kääntyy suomeksi höpsöksi, hölmöksi ja hassuksi. Vastasin etten ollut huomannut tarkentaa ja tilasin juoman. 

Unohdin koko jutun. Oli aika upeaa vaan istua terassilla.

Kun tapasin mieheni ja ymmärsin, että hän jos kukaan koskaan olisi sopiva isäksi, muistin oman vaillinaisuuteni. Kerroin miehelle siitä jo ennen kuin aloimme seurustella, sillä ajattelin tosissani, että hän voisi päättää haluaako edetä suhteeseen naisen kanssa, joka ei olekaan välttämättä kokonaan nainen. Niin minä silloin ajattelin.

Aikaa kului, suhde mieheen säilyi ja tulin ensimmäisestä kuun suomasta hetkestä raskaaksi. Kun ultarassa selvisi, että tulijoita oli kaksi, ajattelin hollantilaista ystävääni ja hassuja lapsia. 

Perinnöllisten sairauksien ja kaksosraskauden aiheuttamista riskeistä sekä raskausmyrkytyksestä huolimatta rakastin raskaana olemista ja voimaannuin hurjasti kahden ihmisen peräkkäisestä synnyttämisestä. Myöhemmin olen ymmärtänyt miksi.

Ensimmäiset puoli vuotta imetin. Mies toi ennen töihin lähtemistään minulle aamiaisen sänkyyn, jokainen päivä oli minulle äitienpäivä. Vietin kaiken ajan sängyllä tai sohvalla imettämässä kahta ihmistä.

Aikaa kului, vauvat kasvoivat ja aloin pelätä. Mitä jos ne jäävät katolta tippuvan lumen alle? Liukastuvat kylpuhuoneessa? Kaatuvat portaissa? Juoksevat auton eteen? Pahin kaikesta: lopettavat hengittämästä kesken uniensa?

Pelko tuli niin kamalaksi, että sairastuin.

Kun kerroin taaperomuskarissa aivoinfarktista toiselle äidille keskellä eteisen pukemiskaaosta, värikkäitä haalareita ja äitiyspakkauksen villapukuja, toinen äiti kysyi minulta vedet silmissä että soititko itse itsellesi ambulanssin ja lapset tulivat mukaasi vai miten selvisit kaikesta?

Ei ei, vastasin. Odotin sopivampaa hetkeä, ajattelin, mutta en sanonut mitään, hymyilin vain, että olen ihan kunnossa taas, kaikki on hyvin ja pärjään mainiosti nyt ja aina.

Koska olen äiti. Niin minä silloin ajattelin. 

Ladataan...

Pages