Anteeksiantamisesta, osa 2

Ladataan...
Susinaine

Sisimpäni hykerteli onnesta, kun anteeksiantoa käsittelevä blogikirjoitukseni liikutti niin monia teistä. Kiitos. Maailmasta tuli masentavan uutisvirran keskellä parempi paikka. Itkin onnesta ajatellessani teitä lukijoita, kuinka teissä on hyvyyttä, kuinka ymmärrätte elämää.

Olin kirjoittanut anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen jo kuukausia sitten, mutta olin jättänyt sen julkaisematta, koska kirjoittamisen jälkeen järkyttävä traumamuisto lapsuudesta palautui mieleeni. Pala palalta kuva täydentyi ja muistin, millaisen hirviömäisen, äärimmäisen nöyryyttävän teon kohteeksi olin joutunut pikkutyttönä sekä isäni että muiden miesten toimesta. Isäni kauppatavarana. Miten sellaisen voisi antaa anteeksi?

Kävin traumamuistoa läpi psykoterapeutin kanssa. Kerroin terapeutille muistaneeni teot, kun ajattelin, että minun olisi annettava anteeksi isälleni. Terapeutti kysyi, miksi ajattelen, että muisto tuli mieleeni sen jälkeen, kun vaadin itseltäni anteeksiantoa?  Ehkä mä yritin vähän kaivella, että onko nyt kaikki käyty läpi, voisinko antaa anteeksi isälle, vastasin. Niin, terapeutti vastasi ja tarkensi, että aivan kuin sisäinen lapseni olisi sanonut, että hei muistatko tämän tapahtuman, oletko todella valmis antamaan senkin anteeksi? Niin, vastasin. Mitä se sun sisäinen lapsesi tästä ajattelee, ajatteleeko se, että sun pitäisi antaa anteeksi, terapeutti kysyi. Ei, vastasin. Se ei ymmärrä yhtään, miksi sille on tehty näin.

Jätin kirjoituksen julkaisematta ja päätin, etten antaisi anteeksi isälleni koskaan, minun ei tarvitsisi.

Kuukausia myöhemmin aloin kyllästyä siihen, että lapsuuden uhrikokemukset vaikuttavat aikuiseen minääni. Julkaisin anteeksiantoa käsittelevän kirjoituksen. Nyt yrittäisin uudestaan. Jäsensin anteeksiannon tarkoittamista pieniin palasiin, mietin sen merkitystä ihmisyyteen ja parantumiseen. Traumamuistikuvat alkoivat taas vilkkua päässä. Suljin silmät, kävelin sisään muistikuvaan, otin syliin sen pikkutytön, jonka olin mielikuvaharjoitteiden avulla pelastanut jo niin monta kertaa aiemminkin. Halasin ja sanoin, ettei sinun tarvitse antaa koskaan anteeksi.  

Täällä se lapsi on, mukanani joka päivä, mutta nyt turvassa. Kannan sitä aikuisena, joka ymmärtää, että voi tehdä eroa lapsi minän ja aikuisen minän välille. Kannan sitä lasta sisälläni aikuisena, joka ymmärtää, että on tekoja, joita ei tarvitse antaa anteeksi, mutta voi elää ilman, että ne vaikuttavat tähän päivään. Mutta on myös päiviä, kun roskat jäävät viemättä. Voi yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Se on ihan ok.

Eikä sitä koskaan tiedä, jos se onkin päivä, jolloin aikuinen minä voikin antaa anteeksi, yllättäen, keskellä kirkasta päivää. Samalla kun käy heittämässä roskapussin, sen jälkeen kun on saanut monia sydämiä blogikirjoitukseensa, tuntenut ihmisten rakkauden, tuntenut, että meitä on täällä paljon, jotka painivat sen saakelin roskapussin kanssa. 

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...