Turvattomuus

Sydän huokaa

Tämä on hyvin henkilökohtainen postaus. Pohdin aiemmassa postauksessa turvattomuuden tunnetta ja läheidyysen kaipuuta. Olen pohtinut syvällisiä ja miettinyt mitkä asiat lapsuudessani ovat johtaneet turvattomuuden tunteeseen. Olen aina vähätellyt omia ongelmia ja todennut itselleni, että jollain toisella menee varmasti paljon huonommin. Olen tietoisesti koittanut vähätellä enneisyyttä, että se ei tuntuisi niin pahalta.

Lapsuudessa koettu mitätöinti ja vähättely omasta läheisyyden-, vanhemman läsnäolon- ja hyväksynnän tarpeesta on erehtymättä vaikuttanut siihen, että koen turvatonta oloa. En tiedä vauva-ajasta olenko tuntenut turvallisuutta vai en. Sellaisesta ajasta ei kenelläkään ole konkreettisia muistoja. Ne muistot näkyvät vain psyykkeen kehityksessä. Sisarukseni vauva-aikaan voi verrata ja jos tilanne on yhtään sama kuin hänellä, olen aika varma, että minun kohdallani tuskin on kovin suurta poikkeusta tapahtunut. Kun saa pelätä milloin vauva heitetään seinään, koska se itkee, vauva näkee äidin kasvoilta pelon ja turvattomuuden, eikä rakkautta ja hyväksyntää. Kun vauva kuulee vanhemman raivoavan huudon, eikä rakastavaa rauhoittavaa puhetta, vauva ei tunne läheidyysen tuottamaa turvaa. Itse en ole ollut itkuinen, koska musitan nielleeni itkun pelosta. En ole uskaltanut itkeä lapsena. Jo varhaisista muistoista noin 4-vuotiaana, muistan kun ajattelin, että en uskalla itkeä koska olen jo niin iso lapsi, eikä itkemistä koettu hyväksyttävänä. En uskaltanut itkeä, koska lapsi ei saa näkyä tai kuulua. Jos niin kuitenkin kävi, sai turpaan.

Kun pahoja asioita tapahtui minulle, oltiin kuin mitään ei olisi käynyt. Piti esittää välinpitämätöntä, vaikka sisimmissään sattui. Torjuttiin ja käskettiin vaan olla asioista hiljaa ja olla rauhallinen. Käännettiin selkä minulle, kuin ei olisi nähtykään mitä on tapahtunut, kun sitä ei ole nähty sitä ei ole tapahtunut- mentaliteetilla. Minut on jätetty yksin tunteideni ja pelkojeni kanssa, eikä tunne taidot ole päässeet kehittymään. Kukaan ei ole sanoittanut minulle tunteita tai antanut lupaa tunteille. Ne on tukahdutettu ja kielletty esittämällä, että kaikki on hyvin.

Puuttuva vanhemman läsnäolo on jäänyt mietityttämään paljon. En tarkoita nyt poissaoloa. Paikalla oli kyllä, mutta ei aidosti läsnä. Olen aina ymmärtänyt asian niin, että äiti on ollut väsynyt. Ei koskaan tehty mitään, harrastettu mitään tai käyty missään. Ehkä se johtui myös vähävaraisuudesta. Myöhemmin olen iettinyt, että kaikki saattoikin johtua masennuksesta. Olen aina syyttänyt itseäni, että olen hankala lapsi kun äiti on niin väsynyt. ja minä teen hänet väsyneeksi.

Opin pian, ettei minulla ole samaa ihmisarvoa kuin muilla. Omaksuin toimintatavaksi sietää pahaa ja ne asiat piti vain hyväksyä ja niellä, vaikka ne tuntuivat kuin kuivaan kurkkuun takertuvilta lääkkeiltä ilman palanpainiketta. Kuin olisin ansainnut kaiken pahan. Kaikki pahoinpitelyt, henkinen väkivalta, kiusaaminen ja pelossa kasvaminen ympärilläni olevilta ihmisiltä oli asioita, joita oppi pitämään normaaleina päivittäisinä asioina, jotka nyt vaan sattuvat kuulumaan minulle.

Tässä varmasti on osittain myös kyse siitä, että kouluikäisenä ei hyväksytty herkkänä ja ujona vaan arvostettiin vain oppilaita ketkä olivat aktiivisia ja reippaita sekä äänekkäitä. Tunsin olevani vääränlainen ja piti yrittää sopeutua. Piti luoda itselleen sellainen persoona joka sopii yhteisöön. Kuin eläisi toisen ihmisen elämää, jota ei tunnista omaksi. En saanut osakseen mitään muuta huomiota kuin pahoja katseita ja vähättelyä. Muuten olinkin näkymätön. Hyvät asiat koskivat vain muita, mutta ei minua. Minun mielipiteilläni tai osallistumisella ei ollut merkitystä, koska en ollut se aktiivinen, rohkea, reipas lapsi. En usko, että kukaan olisi huomannut vaikka olisin puuttunut joukosta.

 

KÄYTÖS JA KULISSI TUNTEIDEN EDELLE

Aikuisten tarpeet piti aina asettaa tärkeiksi. Ymmärsin, että lapsia ja eritoten minua ei arvostettu, koska eihän minulla vielä voi olla omaa tahtoa kun olen niin nuori. Elin pelossa pidettynä, enkä saanut ilmaista omaa halua, koska silloin olisin ollut tuhma lapsi. En uskaltanut uhmata, koskaan. Sellaiset kuin lempi musiikki, lempi vaatteet, läheisyys tai suosikki ruoka olivat muiden lasten oikeuksia. Koin, etten saanut tykätä mistään omasta. Piti tykätä siitä mistä aikuinen pitää. En uskaltanut tykätä mistään mikä tulee omasta tahdosta, koska aikuiset näkivät sen tottelemattomuutena. Olin hyvin kuuliainen ja kiltti lapsi, jotta äiti ja isä rakastaisivat minua. Sanotaan, että uhmaikä on välttäätön ja kuuluu lapsen kehitysvaiheeseen. Minulla ei kuulunut. Ei saanut lupaa kuulua. 

Kun näkee vierestä toisen sisaruksen uhmaavan ja osoittavan omaa tahtoa aikuista vastaan, seurauksena on raakaa väkivaltaa, oppii elämään pelossa ja näkymättömänä. Sisarus laittaa vahingon kiertämään minuun, eikä saa tästä mitään seuraamuksia. Tästä opin, etten ole saman arvoinen kuin aikuinen tai muut lapset. Kun aikuinen ei kiellä lasta kohtelemasta toista väärin ja kääntää selän antaen pahan tapahtua, omaa huonoa asemaa alkaa pitää normaalina. Minun kuuluukin elää pelossa ja minä en ole ansainnut turvaa. En kokenut olevani rakastettu vaan ajattelin, että olen pilannut vanhempieni elämän.

Kun koko lapsuusta viedään pois luottamus aikuiseen, täytyy oppia pärjäämään yksin. Turvallisuuden tunne jää kokonaan syntymättä luottamuksen puuttuessa. Yksi syykin riittää turvattomuuteen, mutta minun kohdallani asia oli monisyinen. Siihen vaikutti pelko fyysinestä sekä henkisestä väkivallasta, toisen vanhemman alkoholin käyttöstä ja sen seurauskena agressiivisuudesta, vanhemman muka väsymyksestä todellisuudessa hoitamattomasta masennuksesta johtuvan läsnäolon puute, rahahuolet, koulukiusaaminen ja monet muut syyt. Ei ole käytännössä ollut yhtään paikkaa, jossa olisin ollut turvassa. Ei kotia, ei toisen vanhemman kotia, ei koulua, ei harrastusta. Jatkuva pelko oli läsnä läpi lapsuuden eikä pelko ole väistynyt vieläkään.

 

EI TÄMÄ VOI MENNÄ NÄIN

Ehkä tästä johtuu myös päätöksen teon vaikeus omista asioista. On vaikea luottaa omaan päätöskukuun, kun sitä on aina arvosteltu ja kyseenalaistettu. Sitä on heittäytynyt muiden vietäväksi, koska on luullut, että he tietävät paremmin mikä on hyväski minulle. Omasta tahdosta ja valinnoista on aina ollit pelko, että ne ovat vain typeriä ideoita ja niistä seuraa vaan pahaa. Nämä opitut kaavat ovat toistaneet itseään läpi elämän. Olen imenyt magneetin lailla samalla lailla minua kohtelevia ihmisiä elämääni vielä aikuisiälläkin. Henkinen väkivalta ja kiusaaminen ei ole pelkkään lapsuuden perheeseen ja kouluun liittyvä asia. Sitä esiintyy myös parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä. Ehkä tämä on ainoa keino hakea turvallisuuden tunnetta, koska se on tuttua ja siihen on tottunut. Mitään muuta ei osaa ottaakaan vastaan. Positiivista kohtelua ei usko todelliseksi vaan kiero mieli vääntää sen teeskentelyksi.

Nyt olen tiedostanut nämä syyt käytökseeni. Haluan opetella sietämään hylätyksi tulemisen pelkoa sillä, että sanon oman mielipiteen, vaikka se eroaisi toisesta. Haluan tuntea miten tästä huolimatta ei hylätä. Jos tämä ylipäätään on mahdollista ja todellista. En tahdo elämäni olevan samalaista seuraavat 30 vuotta, mitä se on nyt ollut vajaan 30-vuotta tähän mennessä. Ajatus samalaisesta elämästä saa toivomaan kuolemaa.

 

Kommentit

Masentunut mutsi (Ei varmistettu) http://masentunutmutsi.fi

Hyvä kirjotus <3 Luin tätä sydän särkyneenä, koska oon itsekin masentunut äiti. Kirjoitat niin elävästi, että osaan sen perusteella hieman edes kuvitella miltä on tuntunut elää tuollaisessa kodissa :( Luin tekstiä äärimmäisellä myötätunnolla ja tuli tarve halata sinua lapsena. Koen itse tosi paljon syyllisyyttä siitä että oon masentunu äiti, vaikka eihän sille masennukselle mitään voi. Silti sun tekstin luettuani tajuan, että masennuksesta huolimatta oon onnistunu olemaan ihan hyvä äiti. Jaksamisen mukaan me tehdään aika paljonkin kaikkea, ja koitan sanoittaa tunteita ja riitoja jälkikäteen, koitan tarjota niin paljon rakkautta ja läheisyytttä kun kykenen. Vaikka raivoan enkä aina jaksa, uskon että oon onnistunu antamaan lapselle turvallisen kodin.

Sä oot mun mielestä jo päässy tosi pitkälle, kun oot analysoinu noin pitkällekin asioita, syy-seurauksia. Toivotan sulle tsemppiä tosi paljon, ja toivon että saisit avattua lukkoja jotta voisit elää vapaammin! Itse sitä odotellessa, että sais näitä solmuja avattua...

Sydän huokaa

Kiitos kommentista. Varmasti olet ja tulet olemaan ihana äiti masennuksesta huolimatta. Juuri se kokemus on varmasti saanut sinut ymärtämään miten oma sairaus voi vaikuttaa lapseen jos lapsi joutuisi kärsimään oireista. Osaat siltä pohjalta toimia juuri oikein. Juurikin oman jaksamisen mukaan touhuaa sen mitä jaksaa, mutta sitä touhuamista tärkeämpi osaat olla läsnä ja rakastava sekä turvallinen. Välillä riidat ja raivoaminenkin on varmasti ihan normaalia oli sitten masentunut tai ei, joten ei tarvitse ainakaan tuntea syyllisyyttä, että olisi mitenkään huono äiti. Mulla on tähän äitiys ja masennus aiheeseen tulossa postaus joka odottelee luonnoksissa. En tiedä vaan ehtiikö sitä tässä kuussa julkaisemaan kun on niin paljon muitakin luonnoksia. Mutta näissä syvällisissä aiheissa pyörin. Toivon myös, että sinä vapaudut lukoista ja alkaa taas olo helpottaaan. Pitää kurkata tuo sun blogi ihan ajan kanssa. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.