Ladataan...
Sydän huokaa
Tiedättekö ne ihmiset jotka eivän mene lääkäriin ennen kuin pää on kainalossa ja toinen jalka haudassa? Ne ketkä menevät kuumeessa ja flunssassa töihin. 

Nämä henkilöt monesti kylvävät syyllisyyttä ihmisissä, jotka haluavat pitää terveydestään huolta. Se on asenne joka vähättelee ihmisen tärkeyttä ja priorisoi työnantajan rahat tärkeämmäksi kuin ihmisen terveys. Jos ei mene keuhkokuumeessa ja keuhkoputken tulehdusessa töihin haukutaan selän takana työmoraalittomaksi säädyttömäksi lintsariksi. Toki sairaslomalle jäännin syyllisyyttä lisää se, että työelämässä arvostetaan vain aina terveitä työntekijöitä, jotka joustavat työajoissa ja tekevät ylityöt ilmaiseksi.
 
Olen aina tuntenut pahaa oloa sairaslomasta. Kuin olisi minun syytä, että jätän työnantan yhdenäkin pulaan. Kai sitä kuvittelee olevansa niin korvaamaton, vaikka tuskin firma sairasloman aikana ehtii konkurssia hakea. Syyllisyyttään sitä vaan ajatukset laukkaa ja alkaa liioitella. Siksi yritän sinnitellä pysyäkseni mukana. Niin kuin ainoa oikea tapa olisi vain niellä ja kärsiä puolikuntoisena. Kun ei tähän pystykään, tulee epäonnistunut olo.
 
Vielä pahempi olo sairasloman hausta tulee työttömänä ollessa, kun ei ole työkykyinen. Tunnen tekeväni väärin työnantajia kohtaan, jos hakien sairaana töitä, ottaisin työn vastaan työkyvyttömänä ja olisin sairaslomalla heti työsuhteen alusta asti. 
 
Fyysisissä sairauksissa hakeudutaan niin heikosti sairaslomalle ja mennään tartuttamaan työkaveritkin silläkin uhalla, että ei antaisi laiskaa kuvaa itsestään muille. Siinä alkaa psyykkistä sairautta sairastavalla tulla häpeä omasta sairaudesta, koska se ei näy päällepäin. Vaikka ei ole työkuntoinen, monet kuitenkin pitävät työkuntoisena. 
 
Lääkäriin meno pelottaa, jos ei otetakaan tosissaan. Mielessä pyörivät vain pahimmat skenaariot torjutuksi tulemisesta. Minulle lääkäriin meno on ollut vaikeaa sen jälkeen, kun taannoin eräs lääkäri ei olisi millään uusinut mielialalääke reseptiä kun olin syönyt sitä vain vuoden. Hän vaan tokaisi;  "Et sinä voi niitä lopun ikäsi syödä!", ikään kuin parantuminen olisi aikataulutettu. Yritin sitten lopetella lääkettä, mutta oireet palasivat. Lääkäri meni vaihtoon.
 

Pitäisi ryömiä tiellä kuin zombi ja kaivautua ojaan, ennen kuin ympärillä oleville masennus olisi totta.

 
Excusez-moi kun haluan käyttää vähäiset virtapiikkini kaupassakäyntiin ja joskus ystävien seuraan, enkä teatraaliseen stereotyyppisen hullun potilaan esittämiseen ja kylähulluilemiseen.
 
Kun vihdoin on suostunut myöntämään itselleen, että ei ole työkuntoinen ja saanut sairaslomaa, haasteeksi tulee parantuminen. Eniten tunteita ja ahdistusta herättää, kun ihmiset ympärillä asettaa deadlinen parantumiselle. Kun joutuukin pettämään nämä odotukset, pettyy samalla itseensä. 
 
Vaikeaksi osoittautuu sairasloman jatkaminen. Syyllisyys siitä, että sairaus ei parantunutkaan vielä. Lääkkeet olivatkin vääränlaiset, tehottomat tai niistä tuli sivuvaikutuksia joiden kanssa ei pysty elämään. Sairastelu ottaa takapakkia ja koko sairasloma menee möykky rintaa puristaen kuin krooninen syyllisyys. Olo pahenee mitä lähempänä sairasloman loppu häämöttää, kun tietää paranemisen olevan vielä kesken ja työkunto on olematon. Olin jännittänyt kontrollikäyntiä niin paljon, että meinasi tulla paniikkikohtaus lääkärissä. Tunnistin kuitenkin tilanteen ja sain tilanteen rauhoittumaan. Sairasloma jatkuu edelleen.
 
Osittain tämä kiero asenne sairaslomalaisia kohtaan johtuu varmasti lapsuudesta, jolloin meitä ei ole otettu tosissaan ollessamme kipeitä. Nämä reagointimallit sitten periytyvät sukupolvelta toiselle ja pidetään tätä käytöstä yllä ihan normaalina reagointitapana. 
 

Miten lukijat kokevat sairaslomalle jäämisen? Podetko syyllisyyttä sairastelusta?

 

Ladataan...
Sydän huokaa

Katselen itseäni pelistä. En huomaa kuin virheitä, joita ääni sisälläni nostaa häpeäpaaluun roikkumaan. Päässäni kaikuvat sanat, jotka vertailevat minua muihin. Nämä sanat juontavat juurensa jo lapsuuteen, jossa olin jatkuvan vertailun ja pilkan kohteena, pulkan naruna ja tullen mukana huojuvana heinänä. Virheitä ikään kuin panee merkille, kuin maailman karttaan nastoja paikkoihin missä on käynyt. Koin, että olin puutteellinen ja koen sitä edelleen.
 
En väitä etteikö muiden sanat satuttaisi. Ei ne tuntemattomien, mutta ne läheisten kyllä. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan, joka ei pätkääkään välitä mitä läheiset heistä puhuvat. Itsensä arvostus ja rakastaminen toki pitäisi lähteä itsestään, mutta läheisten tehtävä olisi omalla käytöksellään ja kohtelulla tukea tuntemaan itsensä tarpeeksi tärkeäksi, eikä mollata pohjalle tuntemaan loputonta riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta sekä turhuutta omasta olemassaolostaan. Joskus sitä alkaa itsekin uskomaan ilkeisiin sanoihin. Tiedostan sen itsekkin, että masentuneena mieli tekee tepposet ja saa ajattelenaan omaa virheellisyyttään  ja rajallisuuttaan kielteisesti.


Peilistä näen kun vartalooni on ilmestynyt lapsen myötä turvotusta vatsan seudulle. Inhoan vatsaani. Silti en kykene tekemään asialle mitään, vaan mätän karkkia vitutukseen ja sehän vain kartuttaa lisää pahaa oloa ja rasvaa vatsan seudulle. Tästä syntyy kierre joka on vaikea saada loppumaan. Sanoisin, että lohtuherkuttelu on ollut lähiaikoina arkipäiväistä. 
 
En halua purnata ääneen ulkonäköpaineistani. Tiedän, mitä on kuunnella vierestä kun alle 50 kiloinen keijukainen valittaa turvotusta ja paria liikakiloa, kun itse painaa reilusti enemmän. Siinä alkaa häpeämään omaa vartaloa. En halua, että kukaan joutuu kuuntelemaan minun epävarmuuttani. Ennemmin nielen sen. Tiedä vaikka se kuulostaisi muista yhtä hölmöltä, kuin minusta kuulosti tuon keijukaisen napina painostaan. Enkä halua lapseni kuulevan minun arvostelevan vartaloani. En halua tuottaa hänelle ulkonäköpaineita.
 
Miten voikaan nähdä itsensä niin eri tavalla kuin muut näkevät. Kun katsoo itseään, kuin vääristävien linssien läpi. Enhän minä arvostele ketään muutakaan näin. Päinvastoin ystäviäni kehun myötätuntoisesti ja pidän heitä kauniina, oli heidän vartalonsa millainen tahansa. Haluan vahvistaa muiden itsetuntoa heidän epävarmoina hetkinä. Miksi sitten itselleen pitää olla niin ankara? 

Kun nuorena valmistuin koulusta ja oli todistustenjakotilaisuus, aulatilassa yhdenäkin tuli joku poika sanomaan "Olit mielestäni kaikkein kaunein kaikista siellä lavalla todistusta hakiessa". Sitten tämä luikki pakoon kuin tuhka tuuleen, enkä ehtinyt edes kiittää. Arvatkaapa vaan uskoinko mitä hän sanoi. En uskonut. Ajattelin sen vaan olevan joku poikien typerä vedonlyönti. Itseinho turmelee tehokkaasti tyystin ne kehut mitä muilta saa. Niistä ei jää enää ripaustakaan jäljelle. Vaikea uskoa, että ihmiset tarkoittavat kehulla mitään oikeasti. Kun tarpeeksi kauan kuuntelee sarkastista kuittailua, ei oikeita kehuja enää usko.
 
En voi nahoissani kovin hyvin henkisesti enkä fyysisesti, joten on vaikea nauttia omasta kehosta. Kuitenkin pitäisi ensin saada henkinen hyvinvointi kuntoon, ennen kuin lähtee muuttamaan liikunta ja ruokailutottumuksia. Toki nämä kolme yhdessä täydentävät toisiaan. Masennuksen kanssa ei totisesti jaksa urheilla saati kokkailla monipuolisesti. Ne ovat asioita, jotka tuntuvat liian ylivoimaisilta. Lamaannuttava tilanne vaatii usein eineksiä tai puolivalmiita ruokaratkaisuja. Tunnen syyllisyyttä siitä, että joskus niin terveellisesti syövästä, herkuttomasta ja aktiivisesta värikkäästä ihmisestä on tullut harmaan sävyinen zombi.
 
Muut näkevät minut niin erilailla kuin itse näen. Vasta nyt olen ylipäätään alkanut tiedostaa, että se olen minä joka näkee itseni vääri eikä ne muut. Pitäisi opetella uskomaan muiden kehuja. Katselin vanhoja lapsuuskuvia ja ensikertaa näin miten suloinen lapsi ja kaunis varhaisteini siellä kuvissa olikaan. Miten olenkaan voinut pitää itseäni siihen aikaan niin rumana ja hävetä itseäni. Mietin ajattelenko vanhuksena samoin aikuisiän valokuvista? Mahdollisesti kyllä. Pitää opetella katsomaan itseään armollisesti ja kauniisti juuri nyt, eikä sitten kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä.
 
Olenkin löytänyt paremman itsetunnon metsästykseen uuden keinon josta kerron joskus toisessa postauksessa. Oletko sinä löytänyt oman keinosi? Mitkä asiat vaikuttavat positiivisesti juuri sinun itsetuntoosi?
 
 

Ladataan...
Sydän huokaa

Lähiaikoina eräs mieltäni askarruttava asia on ollut ihanteellinen postaustiheys. Kääntelin mielessäni postaustahtia, enkä oikein päässyt mihinkään lopputulokseen.

Minulla on paljon asioita, jotka vaativat jäsentelyä, jotta saan ajatuksistani selvää. Niitä kirjoitellessa syntyy blogiaiheita kuin sieniä sateella. En kuitenkaan voi lykkiä tekstiä tuutista joka päivä, sillä edes aktiivisiammat lukijat eivät pysyisi perässä. Tämä tuottaa haasteita ajankohtaisuuden kanssa. Jos olenkin kirjoittanut jutun eilen tai viimeviikolla, en tiedä viitsinkö enää julkaista sitä, kun se ei ole tätä päivää ja ajankohtainen juuri nyt tällä hetkellä.

Toki pääpiirteittäi naiheet ovat ajattomia ja julkaisupäivällä ei täten ole merkitystä. En välttämättä jaa kaikkia postauksia juuri sinä päivänä, kun olen sen kirjoittanut, koska monesti seruaavana päivänä minulla saattaa olla vielä täydennettävää ja editoitavaa. 

Usein olen tuumaillut olisiko hitaampi julkaisutahti lukijaystävällisempi.

En halua, että lukijoilla tulee ähky ja lopettavat sen vuoksi blogin seuraamisen. Aihepiirien ollessa raskaapia voi lukjijalle tulla myös tekstiähky varsinkin kun tekstit eivät ole lyhyimmästä päästä. Puntaroin onko raskaslukuista lukea, jos postauksia tulee useita viikossa, vai voisiko sopivampi postaustiheys olla pari kertaa kuukaudessa.

Toisaalta jotkut lopettavat blogien seuraamisen sen niukkuuden vuoksi, kun postaus väli alkaa kuihtua olemattomiin. Tuumailin, että ehkä en enää myöhemin löydä mietteistäni matskua blogiaiheisiin. Ehkä minun pitäisi opetella aikatauluttamaan postauksia niin, että postaustahti pysyy jatkossakin hieman tasaisempana, eikä lopu kun seinään.

Oman ajatuksen juoksun lisäksi sitä huomaa aikovansa kommentoida jonkun postausta ja tajuaa, että siitä tulisikin liian pitkä vastaus. Tiivistän kommentin ja mietin, että taidampa jättää pidemmät höpinät oman blogin puolelle ja kirjoittaa itse postauksen omasta näkökulmastani. Ehkä vaan pitäisi kirjoittaa kun tarvetta on. Vaikka postaus tahti hidastuisikin joskus vaan kerran kuussa julkaistavaan tekstiin tai pari kertaa vuodessa, ei sen niin ole väliä. Kunhan saan kirjoittaa ja julkaista omia ajatuksia silloin kun luonnolliselta tuntuu.

Olen myös pohtinut onko blogini kuvien niukkuus epähoukutteleva ja tekee blogista vaikealukuisemman. Kuvat on kuitenkin se ensivaikutelman tekijä monissa blogeissa. Ainakin itse tunnistan itsestäni tämän piirteen ja helposti tulee klikattua itsensä postaukseen, jossa on miellyttävä kuva. Sanonta laatu korvaa määrän ahdistaa, koska kirjoitan niin paljon ja se laittaa ajattelemaan kriittisesti onko postaukseni noloja räpellyksiä ja täyttä paskaa.

Ehkä tässä toimii sama periaate, kuin harrastuksessani kirjeenvaihdossa. Panostan kirjeisiin ja pidän mielummin pidemmän vastausvälin oman jaksamisen mukaan, kuin hutaisen äkkiä kuulumiset ruutupaperille. Kunhan ei jää epäselväksi bloggaako se vielä vai ei. Vaikka eipä minulla juuri lukijoita ole. Pääasia, että kirjoitan itseni vuoksi.

 

Paljonko käytät päivässä ja viikossa aikaa blogien lukemiseen? Mihin aikaan luet mielelläsi blogeja?

 

kuvapohja pixbay ja oma kuva

Pages