Ladataan...
Sydän huokaa

Raha vallan käyttönä ja taloudellisena henkisenä väkivaltana on vaikea tunnistaa. Sitä tulee ajatelleeksi, että tämä on vain tavallista riiitaa rahasta. 

Ei ole ollut helppoa kuunnella vuosia vierestä syyllistämistä miten piittaamaton ja alhainen olen kun käytin rahaa itseeni. Minulle kuitenkin ehjät siistit vaatteet ja ihonhoitotuotteet ovat aina kuuluneet perushygieniaan, mutta sitä tarvetta on yritetty koko ikäni väittää ongelmakäyttäytymisenä esiintyväksi minäkeskeisyydeksi.

En ole ollut tasa-arvoisessa asemassa rahan käytön suhteen, vaan minun piti luopua omista tarpeista ja mahdollistaa omilla tuloilla kumppanin menot niin, että käytin kaikki omat rahani yhteisen talouden pyörittämiseen ja toiselle jäi kaikki rahat omaan käyttöönsä, oman lainan maksamiseen ja omiin harrastusvälineisiin. En ole voinut säästää tai sijoittaa omia rahoja saati käyttää niitä itseäni varten. Asunnon omistamisesta on ollut turha edes haaveilla. Samalla mahdollistin nämä samat asiat toiselle unohtaen omat tarpeeni laittamalla toisen etusijalle. Aina kun aloitin uuden harrastuksen, ei mennyt kuin kuukaudesta kolmeen kun lopetin sen. En kestänyt kuunnella syyttelyä.

Itsetunto aleni enkä enää uskonut, että osaan itse tehdä omia ostopäätöksiä, kun toinen niistä aina moitti ja kertoi miten pitäisi toimia oikein. Ei ole voinut ostaa omilla rahoilla itselle mitään, kun toinen on aina tarkastanut kuitin ja päivitellyt miten on ruokaan taas voinut mennä niin paljon rahaa. Olen aina ollut säästäväinen ja osaan ajatella pitkällä tähtäimellä miten rahaa kannattaa käyttää. Pitää ajatella tulevaisuutta eikä ajatella, että se on sen ajan murhe. Ostan aina kilohinnalta edullisinta ja sesongin mukaan kasvikset. Pidin huolen, että muut saa ruokaa ja otan sitten itse jos jää. En ole tuhlari, enkä koskaan ole ostanut mitään vaatetta tai ihonhoitotuotetta mitä en käyttäisi. Kun kyllästyn vaatteeseen olen vienyt sen kirpputorille. Kaapistani ei löydy "ai enpä muistanu, että mulla oli tällainenkin"-vaatteita.

Säästäväisyys ja pihiys ei ole sama asia.

Jos olin käyttänyt kaikki varani (vanhempainpäivärahani) ruokaostoksiin ja rahapussissa ei ollut kuin kärrypoletti, olin ahne kun perheeseemme joutui ostamaan ruokaa puolison palkalla. Yleisin valitus kuului "Sä haluat musta vaan rahaa. Ootko mun kanssa vaan rahan takia?" Olin nirso, koska minulle ei kelvannut pilalle menneet ruuanjämät jääkaapissa olevan salaattikulhon pohjalta. Kaapissa saattoi olla tämän lisäksi myös margariini rasia, mutta ei leipää jonka päälle sitä levittää. Vaadin liikaa pyytäessäni tuomaan kaupasta edes maitoa ja kananmunia tyhjään jääkaappiin. Eihän ruoka ole pilalla ennen kuin toinen niin toteaa. Minua ei voi ottaa tosissaan ja sen täytyy olla valhetta, jos väitän ruuan olevan pilalla. Oli kamalaa huomata, että oli yksin taloudellisessa vastuussa perheestä, eikä rahoja voitu käyttää samaa määrää suhteutettuna tuloihin.

Erityisesti palveluista maksaminen oli syntiä. Silloin ei saanut mitään konkreettista, mistä puoliso olisi voinut saada saman verran rahaa tkaisin mitä on kulutettu. Tuotteita kun voi aina myydä pois jos ne eivät olekaan tarpeellisia tai hyviä. Aika hyvin sai perustella tarpeensa jos meinasi ylipäätään saada luvan ostaa omilla rahoillaan yhtikäs mitään itselleen. Jos se ei kasva korkoa tai siitä ei saa takaisin rahoja, sitä harvoin sai ostaa. Lehtien tilaaminen oli hänelle kuin laittaisi rahaa roskakoriin. Minun toiveita rahankäytön kohteeksi vähäteltiin, mutta en saanut sanoa mitään jos toinen käytti rahojaan johonkin minulle turhaan ja merkityksettömään.
Keikoilla ja tapahtumissa käyminen oli myös kiellettyä, koska raha meni kuulema hukkaan jos ostaa kokemuksia. Puheet siitä miten halveksuttavaa laittaa rahojaan johonkin niin aiheettomaan ja perusteettomaan kuin keikat. Koin asian niin, että raha oli tärkeämpi kuin elämäni kokemusrikkaana. Elämähän pitäisi kärsiä ja suorittaa läpi, eikä matkanvarrella hautaan saa pitää hauskaa ja nauttia. En ollut sen arvoinen, että olisi nansainnut mitään hyvää itselleni. Raha olisi pitänyt sijoittaa hänen hyväkseen, jotta hän voi maksaa lainaansa. Itse en ymmärrä tätä varojen yli elämistä. Jos ei ole varaa lainaan niin silloin sitä ei oteta.

En ollut edes lahjan arvoinen. 

Kukkakimppuun kuluvat kolikot olivat korkeammassa asvossa kuin minä. Jos rahaa olisi kulunut minuun se olisi mennyt hukkaan. Tästä tuli arvoton olo. Lahjoja ei voinut saada sillä periaatteella mikä lahjan saajasta eli tässä tapauksessa minusta olisi ollut miellyttävää. Lahjan antajan piti aina hyötyä lahjasta jotenkin. Esim toisen valitsema pussilakanasetti tai muu vastaava kodin asia mikä tuli yhteiseen käyttöön. En saanut mitään mikä olisi hemmotellut minua tai täyttänyt minun omia tarpeita. Ravintolassa käynnit oli harvassa ja jos sellaiseen "joutui" lähtemään niin sen piti olla edullinen kuten pizzapuffet tai räkäläpizzerria. Tietysti lasku piti tulla erikseen.

Vaatteiden ostostakin tulee syyllinen olo. Lapsena vaatteita oli pari vaatekertaa ja niissä oli koon tai parin verran kasvuvaraa ja niitä käytettiin niin kauan, että ranteet ja nilkat paistoi. Luistimet ovat edelleen minulle liian isot. Hupsista kun ei se jalka kasvanutkaan enempää. Aikuisena on tottunut siihen, että leimataan omahyväiseksi ja itsekeskeiseksi, jos menee ostmaan uusia vaatteita tai käy kirpputorilla "tuhlaamassa", koska ainoa oikea tapa on käyttää nukkaisia ja reikäisiä vaatteita. Sukan kantapäähän ilmestyessä reikä pitäisi se vain kääntää toisinpäin niin, että reikä on yläpuolella. Silloin se ei pitäisi haitata.

Henkistä väkivaltaa käyttävän ihmisen on vaikea käsittää muita kuin omat tarpeet. Jos muiden tarpeet poikkeavat vahvasti omasta näkemyksestä, niiden täytyy olla vääriä ja mielenvikaisia, eikä niitä sallita. Näin ollen olen lopulta itsekin uskonut, että olen arvottomampi kuin parin euron uusi sukkapari. En silti ole suostunut käyttämään nukkaisia ja rikkinäisiä vaatteita ja siksi olenkin tuntenut pahaa oloa itselle ostamisesta kun en ole suostunut näihin älyttömyyksiin.

Tajusin, että en koskaan tule olemaan rahaa arvokkaampi. Se oli aina sijalla yksi.

Oman jaksamisen kustannuksella ei saanut ottaa maksullista lapsenvahtia, koska raha menisi hukkaan. Vaikka olisi pohjalla kuoleman toiveissaan lamaantuneena väsymyksestä, ei rahan käyttö kotiapuun ollut sallittua, koska se menisi hukkaan. Raha oli arvokkaampaa kuin henkeni. Ei ollut väliä olinko elossa vai en, kunhan rahat olivat tallella.

Olen kysynyt itseltäni monesti onko sähkö arvokkaampaa kuin minä. Lamput ja valot on ihania ja tunnelmallisia, mutta en ole ansainnut niitä, koska aina kun laitoin valot päälle toinen on tullut ja sammuttanut ne jäljestäni. Sähköä meni turhaan hukkaan. Olen siis turha, koska valoja ei voinut pitää huoneessa, jossa minä olin. Pitäisi olla kuin huoneessa ei olisi ketään. Sillä enhän ollut tai ole kukaan. Olemassa olonikin tuntui turhalta. Tuntuu vielä joskus silloin tällöin. Jos jäin yksin kotiin vauvan kanssa, kaikki töpselit oli revitty seinästä. Muun muassa tietokone, tv, mikroaaltouuni ym laitteisiin ei oltu kytketty virtaa. Ihme, että sulakkeet vielä oli kuitenkin tallella. Olisihan se ollut mukava katsoa kotona tvtä ja käyttää tietokonetta, mutta aina en onnistunut laittamaan piuhoja oikeisiin reikiin. Olen niin huono viihde-elektroniikan kanssa. Joskus kaukosäätimestä ja hiirestä oli viety patterit Toisen tullessa kotiin voikin sitten taas laittaa töpselit seinään ja valot päälle kun sähköä ei enää menisi hukkaan. Tämän kohtelun jälkeen ei paljoa ihmisarvosta jää jäljelle. Sitä kuvittelisi työssäkäyvällä ihmisellä olevan varaa maksaa sähkölaskut. Tulin hänelle liian kalliiski. Kokiessani itseni niin arvottomaksi, on tällaista henkistä väkivaltaa vaikea tunnistaa ja sitä pitää normaalina.

Olin itsekäs jos halusin käyttää rahaa hyvinvointiini.

Tästä kieroutuneesta vääristyneestä ajatusmallista (arvottomuutena rahanrinnalla) ylipääsemiseksi olen käyttänyt rahaa leivonnaisiin, lehden tilaamiseen, vaatteisiin ja ruokiin joista nautin. Ensimmäiset kaksi kuukautta eron jälkeen kävin kaupassa itkien. Itkin koska koin olevani itsekäs kun ostin itselleni ruokaa. Enää ei ollut kumppania kenelle ostaa. Olen yrittänyt hokea itselleni, että nämä asiat ovat ihmisen perustarpeita. Vuoden päästä uskalsin jo tilata laadukkaita luomupuuvilla vaatteita, enkä turvautunut pelkkään kirpputoriin. Tämä tuottaa edelleen suurta syyllisyyttä, vaikka tiedän näiden vaatteiden tuntuvan hyvältä ja ihanan pehmeältä atooppisella ihollani eikä kutita yhtään. Tiedän myös näiden olevan uuden veroisia vielä vuoden käytön ja usean pesun jälkeen. On ihanaa pitää vaatteita, joista ei tule ihottumaa. Joskus tuntuu kuin en olisi ansainnut sitä hyvän olon tunnetta. Kuin olisin paha ja arvoton ja minun kuuluisi kärsiä halvoissa akryyli vaatteissa, jotka kutittaa ja saa ihon ruvelle.

Eniten pahaa oloa on tuottanut hygienia tarpeet ja kauneudenhoitotuotteet. Niitä ostaessa on niin paha ja syyllinen olo, koska ne eivät ole ensisijaisen tarpeellisia kuten ruoka ja vaatteet. Olen kaksi vuotta pessyt kasvoni vedellä tai marketin halvimmalla kasvojen puhdistus emulsiolla, koska en ole vielä pystynyt sallimaan itselle mitään niin ylellistä. Meikit ovat vuosikausia vanhoja ja uusia ostaessa ahdistaa ja moitin itseäni. Niistä olenkin saanut eniten päivittelyä, kuinka turhia ne ovat.

On monia asioita, joiden ostamisesta koen aina saman ahdistuksen ja syyllisen olon. Ääni sisälläni sättii minua omahyväiseksi ahneeksi paskiaiseksi, joka ajattelee vain omaa etuaan. Toivoisin, että voisin vielä joku päivä hemmotella itseäni itkemättä syyllisyydestä. 

Ladataan...
Sydän huokaa

Mieli on tumman sävyn täyttämä tervapata ja elämä on mennyt solmuun. Sellaiseen joka uitetaan tervaan. Eikä nyt ole kyse mistään vetosolmusta. Tässä solmussa oli monen monta mutkaa, kierrosta ja silmukkaa. Tämä ongelmien ja oireiden solmu heikensi elämäni köyttä melkein katkeamispisteeseen saakka. Onneksi se ei katkennut. Se on muutalla hassulla säikeellä kiinni. Aina silloin tällöin niitä säikeitä napsahtelee katki vastoinkäymisten myötä. Tässä sitä nyt ollaan selvittämässä solmuja koittaen hapuillen vapautua niistä iäksi.

Olen löytänyt itsestäni jatkuvasti lisää epäkohtia, jotka ovat rajoittivat hyvinvointiani. Näitä ongelmallisia toimintatapoja voi olla myös sellaisia mitä en tiedosta. Haluaisin oppia tiedostamaan vääränlaiset toimintakaavat ja kitkemään ne pois. Olen pohdiskellut muutamaan kertaan tämän vuoden puolella, että olisi kiva aloittaa terapia. Pelkään kuitenkin, että se on liian tiivistä kun joutuisi joka viikko käymään, eikä viikossa välttämättä ehdi kovin paljoa ajatuksia heräämään tai tapahtumaan yhtikäs mitään. Keskustelu syvällsisitä voi olla niin rankka kokemus itsessään. Varsinkin niin tiiviillä aikataululla.

Olin vuosia sitten psykoterapiassa ja ahdistuin kun se oli niin kova tahtista, enkä uskaltanut hakea jatkoa. Ei sillä, että olisin sen kokenut sillä hetkellä edes tarpeelliseksi. Enkä sillä hetkellä tunnistanut eläväni narsistin kanssa. Nyt kun se saattaisi olla ajankohtaista, sitä joutuu odottelemaan sen viisi vuotta edellisen psykoterapian päättymisestä. On pärjättävä satunnaisilla psykologikäynneillä. Ne kun eivät ole varsinaisesti ratkaisukeskeisiä, eivätkä auta pääsemään tunnelukoista millään lailla eroon. Toki vahvistaa itsetuntoa kun saa kuulla ammattilaiselta, ettei ole hullu vaikka siltä välillä tuntuukin. Psykiatri on ainoa kenen seurassa kykenen tuntemaan itseni edes jonkin verran normaalimmaksi. 

Täytyy tässä laittaa rattaat pyörimään siihen suuntaan, että voisi mahdollisesti joku päivä päästä aloittamaan terapian. Olisi mukava saada kuntouttavaa tukea elämään, jotta jaksaa pitää opiskelukyvyn yllä. Opiskelut kun olisi toivottu muutos elämään tällä hetkellä. Koen, etten tässä kunnossa kykene palaamaan työ- tai opiskelu elämään ja elää normaalia elämää. Kaipaan rinnalle kuntouttavaa tukea, jotta voisin elää normaalisti. Pelkään, että en löydä terapeuttia, joka ymmärtäisi minua ja jonka kanssa aaltopituudet osuvat yksiin niin, että minua ei vaivaannuta käydä terapiassa. Täytyy vaan rauhassa katsella vaihtoehtoja eikä tyytyä ensimmäiseen.

 

 

 

 

 

kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa

Oma lapsuuteni on saanut minut miettimään millainen äiti haluaisin olla. Omalta osaltani toki pystyn vaikuttamaan lapsen kasvamiseen, mutta ympäristö vaikuttaa siihen myös. Teini-iässä tiesin haluavani tulla joku päivä äidiksi. Ajatuksissa monesti kävi myös, että en halua lasta tähän julmaan maailmaan kokemaan samalaista lapsuutta kuin omani. Kun biologinen kello alkoi raksuttaa ja vauvakuumetta ei voinut sammuttaa kissanpennuilla, lapsi kuitenkin syntyi. Päätin, että aion kasvattaa oman lapseni täysin, eritavalla kuin omat vanhempani. Se miten koen oman lapsuuteni on vaikuttanut erittäin voimakkaasti siihen miten aion lapseni kasvattaa. Haluan, että omasta lapsestani kasvaa terveen itsetunnon omaava, omat puolensa pitävä, mutta silti muut huomioon ottava, tervemielinen kansalainen ilman mitään omaa kuvaa vääristäviä tunnelukkoja.

 

Haluan kaikin keinoin taata hänelle turvallisen olon ja hyvät lähtökohdat, jotta pystyy menestymään aikuisena. Lapselle pitää pystyä ennakoimaan tilanteita ilman, että tämän ei tarvitsee olla varuillaan ja jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Aion myös puhua lapselleni rehellisesti sairaudestani, eikä hänen tarvitse ihmetellä miksi olen välillä väsynyt. Kaikkea ei pienen lapsen tarvitse tietää, mutta asioista puhumalla lapsikin ymmärtää olla syyttämättä itseään ja tekemättä omia johtopäätöksiä.

 

Meillä puhutaan tunteista ja opetellaan tunnistamaan niitä puhumalla. Haluan, että lapsi kokee rakkautta ilman ehtoja ja saa osoittaa omia mielipiteitä, vaikka ne olisivatkin erilaiset kuin minulla. Tämä ei poissulje rajoja, enkä aio kasvattaa lasta niin sanotusti vapaasti. Olen mielumin lapsen äiti kuin kaveri. Kyllä lapsen kuuluu oppia kokemaan myös pettymyksiä, kuitenkin ilman, että koko lapsuus on yhtä pettymystä ja omasta tahdosta luopumista, kuten omani oli. Lapsen kunnioitusta ei saa pelossa kasvattamalla. Pelolla hallitseminen ei ole sama kuin auktoriteetti. Kunnioituksen saa rakastamalla ja lapsen omia päätöksiä kunnioittamalla.

 

Haluan antaa lapselleni näitä rakastavia ja hyväksyviä katseita ja ottaa tämän kaikki tunteet vastaan sellaisena kuin ne ovat. Ei tuhmia lapsia ole olemassakaan. On vaan oireilevia. Ja nekin oireet johtuvat aikuisten ongelmista, ei lasten. Lapsellakin on oikeus hyvinvointiin eikä tämä ole mikään aikuisten yksinoikeus.

 

Oma lapseni saa olla, herkkä, vilkas, äänekäs ja värikäs. Lapsi ei ole mikään minimii tai oma pieni kuvajaiseni. Lapsen kautta eläminen on väärin, eikä lasta saa käyttää omana jatkeena kuten minua käyteettiin. Hänellä on oma minäkuva omasta itsestään, eikä minulla ole siihen puuttumista. Lapseni trarpeet eivät poissulje omiani. Haluan, että lapseni saa kaiken sen mitä minä en saanut ja vielä enemmän. Ei niitä asioita mitä minä olisin halunnut lapsena, vaan niitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Tämä sukupolvelta toiselle kulkeva tunteeton kirous saa nyt luvan loppua.

 

 

Pages