Ladataan...
Sydän huokaa


Aikoinaan sain vähättelyä osakseni kyvystäni vanhemmuuteen, vaikka hoidin ipanan vauva-aikana masentuneena melkeimpä kokonaan yksin. Olin aina päävastuussa lapsesta, vaikka olinkin avioliitossa. On hassua miten parisuhteessa olin käytännössä yksinhuoltaja lapsen isän heittäytyessä uusavuttomaksi, mutta eronneena huoltajuus olikin yhteistä. Eron jälkeen lapsen isä on itsenäistynyt ja voin ylpeänä sanoa, että hänestä on kasvanut vastuunottava isä. En tietenkään ole näkemässä hänen isyyttään ja aina välillä ajatuksiin hiipii kuva, jossa isä makaa tabletti kourassa sohvalla kun lapsi työntää päätään uuniin, johon on saanut valot päälle. Silti lapsi on aina palannut kotiin täysissä voimissaan ja nauttii isällä olosta. Ei auttanut kuin opetella luottamaan, että arki sujuu. Oli niin tai näin, kykyä vanhemuuteen masentuneena kyseenalaistetaan vielä tänäkin päivänä.  
 
Blogien kommenttiboksit ja somekeskustelut käyvät kuumana siitä, että masentunut ei voi olla hyvä äiti ja kasvattaa lastaan. Siinä on ihmisten kielenkannattimet olleet koetuksella, kun eivät ole osanneet pysyä asialinjalla. Tämä kertoo vaan siitä että masennus on edelleen tabu, eikä siitä puhuta tarpeeksi. 
 
Jotenkin olen vain kuvitellut, että tämä aihe ei enää nykypäivänä tuota moista tunteikasta ja jyrkkää spekulointia kun tietoisuus masennuksen oireista on kasvanut. Ihmettelin miten joku voi ajatella vielä nykypäivänä niin mustavalkoisesti. Kuinka hölmö olinkaan kuin pidin itsestäänselvänä, että eihän vanhemmuutta aleta enää kyseenalaistamaan kun on mielenterveyssairaus. Eihän vanhemmuutta kyseenalaisteta diapeetikoilta tai syöpäpotilailtakaan saati flunssapotilailta. Näköjään psyykkinen sairaus on monelle yhtä tuntematon kuin pikkuserkun expuolison naapurin veljen kirjekaverin hamsteri.
 
Nykypäivän vanhempien lapsuudessa masennuksesta ei puhuttu, vaan siitä vaiettiin. Monet nykypäivän äidit eivät edes tiedä, että heidä äidit ovat voineet olla masentuneita. Silti he kokivat lapsuutensa normaalina ja heidän äidit hyvinä äiteinä.
 
Masennus ei ole mikään persoonallisuushäiriö. Se ei toki poissulje persoonallisuushäiriötä niin kun ei flunssaa sairastavalta tai terveeltäkään. Ei silti pidä sekottaa mielenterveyshäiriötä ja erityismulkkuutta tai persoonallisuushäiriötä. Niinkun ei syöpää ja flunssaakaan. 
 
Masentunut voi olla täysin kykenevä kasvattamaan lapsen vaikka yksin. Jotkut masentuneet tarvitsevat tähän tukea. En ole koskaan kuullutkaan, että masennuksen oireena olisi pätemättömyys hoitaa lapsia ja kyvyttömyys äitiyteen. Oireet ovat jotain ihan muuta. Niin kauan kun vanhempi tunnistaa masennuksen, siihen on hoitosuhteet kunnossa, vanhempi tiedostaa voimavaransa ja osaa pyytää apua on vanhemmuus hyvää siinä missä terveellä vanhemmalla. 
 
Masennus ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa. Kuten ei diapetes tai epilepsiakaan. Päinvastoin tiedostan, että tunnistamattomana ja hoitamattomana masennus voi vaikuttaa lapsen elämään negatiivisesti ja lapsen ajatusmalleihin voi syöpyä tunnelukkoja vanhemman läsnäolon puutteesta.  Omaan epäonniseen lapsuuteeni peilaten ymmärrän, että oma arkeni on lapsen ainoa lapsuus. Toista ei tule, enkä aio sössiä tätä. Lapseni on täysin riippuvainen läsnäolostani. Haluan lapselleni paremmat lähtökohdat elämään mitä minulle on tarjottu. Haluan kasvattaa lapsestani tasapainoisen ihmisen. 
 

Tunnen välillä syyllisyyttä huonosta olosta ja soimaan itseäni miten itsekästä oli haluta lapsi, kun joutuukin turvautumaan lapsen isään ja varhaiskasvattajiin ynnä muihin.  Ihmisten syyllistäniminen kykenemättömyydestä vanhemmuuteen masentuneena ei auta yhtään oloa saati paranna ketään. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä. Vastuun jakamista on pitänyt opetella. Kai se on yski asia minkä lapsi opettaa vanhemmilleen. Onhan lapseni elämässä muitakin kuin vaan minä. Päiväkoti ja lapsen isä ovat henkireikä jaksamiselleni. Niin ehtii levätä ja kuntouttaa itseään niin jaksaa olla läsnäoleva äiti, eikä lapsi joudu kärsimään vanhemman masennuksen oireista. On lohdullista, että nämä masennuskaudet eivät kestä loputtomiin. 
 
Välillä kykenen ajattelemaan armollisemmin. Kai sitä saa silti haluta olla äiti, vaikka olisikin keskeneräinen. Ei mielenterveyshäiriöitä voi ennustaa. Enhän minä tiennyt ennalta, että sellaisia tulee. Sen takia kävinkin käsittelemässä asioita raskausaikana ammattilaisilla,  jotta voisin olla parempi ja tasapainoisempi äiti lapselleni. 
 
Tuli kuitenkin uusia odottamattomia haasteita lapsen saannin jälkeen. Synnytyksen jälkeinen masennus pääsi yllättämään ja muutama vuosi eteenpäin masennus uusiutui. Sairauksien kanssa on vaan elettävä ja järjestettävä elämä niin, että lapsi voi kasvaa turvallisesti rakastavien ihmisten kanssa kasvaakseen tasapainoiseksi, itsevarmaksi ja muut huomioon ottavaksi nuoreksi. Lapsen pitää saada elää ilman sairauden aiheuttamia rajotteita. Ja siihen elämään kuuluu muitakin kuin minä. Se on kasvatuskumppanuutta. 

 

 

 

kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa
Mistä löytyy aikaa itsetutkiskelulle?

Kaikessa kiireessä ja sen tiimellyksessä ei ole ehtinyt miettimään omaa elämää ja toimintaa. On keskittynyt niin paljon muiden hyvinvointiin ja en ole osannut antaa huomiota itselleni. Koko aika on mennyt siihen, että yrittää pysyä muiden tahdissa tässä kiireisessä maailmassa.

 

Itsetutkiskeluko itsekästä

Myös puheet itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ovat vaikuttaneet siihen, että huomioni vaeltaa aina muualla kuin itsessä. En ole halunnut antaa lupaa ajatella itseääni. Kuitenkin olen ymärtänyt, että ei itsensä ajatteleminen ole pois muiden huomioimisesta, vaikka monet niin kuvittelevatkin.

Kun ihmiset puhuvat, että ompa itsekästä ja käskee ottamaan pään pois perseestä ja ajattelemaan muitakin, niin siitä syyllistyy eikä halua antaa pienintäkään ajatusta itselleen.

 

Nämä asiat vaan halutaan nähdä vastakkainaseteltuna, vaikka todellisuudessa siitä ei ole kyse. En ihan käsitä miksi ei voisi olla empaattinen ja muut huoioon ottava ja silti kyetä itsetutkiskelulle. Tämän syyllistämisen vuoksi olen kai junnannut elämässä tähän asti paikallaan miettimättä omia tarpeitani. Onko väärin oppia tuntemaan itsensä ja tietämään mitä haluaa? En ole tyytyväinen elämääni näin. Haluan etsiä oman intohimoni enkä elää toisten todellisuudessa syrjäyttäen omani.

 
Positiivinen elämänasenne hukassa

Olen kuullut kommentointia miten ei pitäisi ajatella menneitä, vaan keskittyä positiivisiin asioihin. Ei ymmärretä, että positiivisen elämän asenteen omaavakin voi ajatella välillä negatiivisesti. Miten voi päästää irti jos ei ole lupaa käsitellä negatiivisia asioita? En usko, että silloin voi aidosti olla positiivinen ihminen. Toki voi aidosti ollakin onnellinen jonkin aikaa, mutta uupuminen on edessä. Sen minkä on jättänyt taakse löytää varmasti edestä, jos asiaa ei käy läpi. Ei pahoja asioita voi tuosta vain lakaista. Ne kulkevat eläässä mukana, vaikka ne päättäisi syrjäyttää ajatuksista.

 

Kun käsketään lopettamaan murehtiminen voi olla varma, että kyllä ne ajatukset sieltä ennen pitkään pintaan nousee entistä pahempina ja monimutkaisempina. Ne vaikuttaa tiedostamatta käyttäytymis- ja ajatusmalleihin, vaikka kuinka olisi päättänyt olla hyvällä tuulella. Niiden kieltäminen ei auta kasvamisessa yhtään. (Tässä en puhu niistä positiivisen elämän asenteen omaavista ketkä alunalkaenkin ovat oppineet terveet ajatusmallit ym. Se on aitoa positiivisuutta parhaimillaan. Käsittelen tässä itseäni ja omia kokemuksia. Normaalisti tällaista ei pitäisi joutua edes mainitsemaan omassa henkilökohtaisessa blogissaan, mutta tänä toisten puolesta mielensäpahoittamisenaikakautena on hyvä vielä erikseen mainita, että ei kannata lukea jos et ole kohderyhmää.)

 
Hidastamimnen on hyväksi itsetutkiskelulle

Tämä sairasloma ja yksin oleminen havainnollistaa paljon, miten en ole saanut aikaa ajatuksille ja itsensä kuuntelulle. Hidastaminen tai ehkä voidaan puhua jopa pysähtymisestä on tottatotisesti hyväksi itseutkiskelulle. On tullut paljon ajateltua elämän tapahtumia ja sitä miten ne ovat vaikuttaneet omaan toimintaan ja reagointiin. Kaikkea tietysti aluksi piti normaalina, kunnes alkaakin kyseenalaistaa onkohan kuitenkaan näin.

 

Muiden elämään sieluni hukanneena mietin, että ei tämä voi näin mennä ja asioihin on tultava muutos. Kaiken turvattomuuden, syyllisyyden ja masennuksen alta haluan löytää sen värikkään ihmisen, joka ei ole koskaan päässyt elämään täysillä. Haluan vapauttaa tämän uupumuksen vankilasta vapauteen. Voisiko itsekkyys olla hyvä asia?

Ladataan...
Sydän huokaa
Olin taas typerä kun edellisen narsistin suhteesta syöksyin toiseen, Vaikka olin vannonut etten anna kenenkään enää kohdella minua huonosti. Toinen rakkauteni vannotti, ettei ole mikään narsisti ja ei tekisi minulle mitään niin sairasta mitä exäni teki. Hän lupasi rakastaa minua ja kohdella kuin hemmoteltua prinsessaa. 

Rakkauden sijaan sain kiusaamista, joka oli naamioitu rakkaudenosoituksiksi, joiksi hän niitä kutsui. Nämä rakkauden osoitukset eivät kuitenkaan tuntuneet hyvältä vaan saivat minut loukkaantumaan ja itkemään. Olin edellisestä suhteesta oppinut puolustautumaan ja suhde olikin yhtä rajojen puolustelua ratakiskosta vääntäen. Loukkaantumisen tunnetta vähätellen hän sai minut pyytämään anteeksi, että tunsin pahaa oloa vaikka hän oli tarkoittanut vain hyvää. Pitäisi olla kiitollinen hänen huomiosta. En silloin ymmärtänyt hänen huomion olevan epätervettä. Olinhan tottunut huonoon kohteluun koko elämäni. Hän ei ymmärränyt huomionosoituksia olevan kahta erilaista; tervettä ja epätervettä. Hän koki kaiken yhtenä ja samana.
 

Miten narsisti osoittaa rakkauttaan?

Kuiusaamista oli monin eri keinoin; kauniiksi sanoiksi naamioitu sarkasmi, rehellisyydeksi ja aitoudeksi maamioitu kertomatta jättäminen ja valkoiset valheet, positiivisuudeksi naamioitu vähättely, hellittelynimiksi naamioidut rumat sanat ja kutsumanimet, värikynän lisääminen naamioituna hauskan tyypin leimaan, kannustukseksi naamioitu painostus, sosiaaliseen kanssakäymiseen naamioitu provosointi murtumispisteeseeni valittaen miten olen draaman hakuinen riitojen aloittaja, avunannoksi naamioitu arvostelu väärästä tavasta toimia, huolenpidoksi naamioitu utelu sekä kysely ja kontroloiminen, helliksi kosketuksiksi naamioitu tökkiminen härnääminen ja takapuoleen läpsiminen, neuvoiksi naamioidut ilkeät kommentit, arvostukseksi naamioitu mielistely tarpeen vaatiessa, välittämiseksi naamioitu rajojeni toistuva rikkominen, tempperamentiksi naamioitu agressiivinen käytös, huumoriksi naamioitu kiusoittelu ja matkiminen, pilailuksi naamioitu halveksunta, kehuiksi naamioitu ilkeä huomauttelu, keskusteluiksi ja jutteluksi naamioitu verbaalinen hyökkääminen ja riidat, sekä virheettömyydekseen naamioitu toisen syyttäminen virheistään. Lista jatkuisi loputomiin.
 

olenko tulossa hulluksi

Joka tapauksessa sanojen oikeilla merkityksillä ei ollut väliä, sillä musta muuttui hänen suussaan valkoiseksi ja vesi viiniksi. Kaikki tämä hämmensi ja lopulta luulin tulleeni hulluksi. Ikään kuin kaikki olisi tulkinnan varaista ja en enää voinut luottaa omiin tuntemuksiini, jotka käännettiin nurinkurisiksi. Todellisuudessa nurinkurista oli exän ristiriitainen käytös puheisiin verrattuna.
 
Kun sanoin loukkaantuvani hänen törkeästä ja nöyryyttävästä kohtelusta, hän kiesti tekonsa sanomalla "Kuvittelet kaiken. En koskaan tekisi sinulle mitään sellaista. En tarkoittanut asialla mitään tuollaista miten sinä tunnet sen. Miksi ajattelet kaiken aina noin sairaasti?" Tämä manipulointi sai epäilemään omaa tunnetta ylireagointina ja hämentymään. Kaiken tämän loukkaamisen takana seisoo tarve hallita. Loukkaantua ei saanut, sillä sitä seurasi väite, että tunnen väärin ja kuvittelen vain. Jos siitä huolimatta pidin puoleni, toinen lakkasi puhumasta ja tunnelma muuttui agressiiviseksi. Hän paineli ulos ovet paukkuen. Tässä vaiheessa oli todella väärinkohdeltu ja epäoikeudenmukainen olo, kun omat tunteeni ja loukkaantumiseni jätetään vähätellen huomiotta. Tottakai seuraava henkisen väkivallan kautta toimivan tavoite oli laittaa riita minun syyksi ja mököttää, sillä hän ei koe tehneensä mitään väärää. Hänen tarkoitus oli osoittaa rakkautta eikä loukata. Hän ei tehnyt koskaan aloitetta sovintoon vaan odotti kunnes anelin tätä takaisin kotiin selvittämään asian.
 
Nämä eivät pitemmän päälle enää tuntuneet sellaisilta rakkaudenosoituksilta, joita minä halusin. Sain osakseni kritiikkiä kiittämättömyydestäni. Hän ei halunnut kehittää parisuhdetaitojaan, sillä hän koki itsensä jo valmiiksi, eikä hänen tarvitse muuttua ja kasvaa. Totesin, että en ala yksin räpiköimään ja parantamaan suhdetta, jos toinen ei ole valmis tulemaan vastaan. Niin olin yrittänyt siihenkin asti, eikä odotukset psrisuhteesta vastanneet tarpeitani. Tuollainen suuruuden kuvitelma itsestään kieltää todellisen tarpeen muutokseen. 
 

Miten narsisti pyytää anteeksi?

Hänen lahjoilla ym oli näyttöä, kun taas niiden oikeutettamalla huonolla käytöksellä ja teoilla ei. Loukkaantuessani hänen ilkeydestä minua kohtaan (eli hänen mielestään väärin tulkitsemiini tekoihin ja sanoihin) sain kuulla kaiken olevan vain mielikuvitukseni tuotetta. Mietin olenko tulossa hulluksi. Ottaessani loukkaantumiseni puheeksi hän pystyi vetämään esiin "milloin muka"-kortin. Koska näistä loukkaantumisista ei ollut käsin kosketeltavia todisteita kuten leffoista liput, hän kielsi tekonsa ja sanansa ja syytti minua hyökkäyksestä hänen kimppuunsa. Vilpitöntä anteeksipyyntöä oli turha odottaa, koska hän ei kyennyt ymmärtämään mitä hän pyysi anteeksi. Hän sanoi anteeksi perustelematta mistä on pahoillaan. Ainoa asia mistä hän osasi olla pahoillaan oli se, kun olin loukkaantunut. Ei hänen teoista siellä taustalla. Minä pyysin anteeksi loukkaantumistani. Näin ollen hän sai uuden mahdollisuuden jatkaa samaa vanhaa käytöstään. Silloin tällöin hän osasi kyllä olla miellyttävä tarpeen tullen, etten ottaisi ja lähtisi. Mutta silloin kun on huonoja hetkiä enemmän kuin miellyttäviä, tietää olevansa narsistin uhri. Jos taas olisi enemmän hyviä hetkiä ja siellä täännä epäiellyttäviä, ei niillä huonoilla olisi väliä.

 

Turhat odotuksen toista kohtaan kuolivat. En enää halunnut elää suhteessa, jossa rakkaus satuttaa enemän kuin tuottaa hyvää oloa. Se ei ollut sellaista rakkautta jota halusin. Jos se edes oli rakkautta ollenkaan.

Pages