Ladataan...
Sydän huokaa

Tämä on hyvin henkilökohtainen postaus. Pohdin aiemmassa postauksessa turvattomuuden tunnetta ja läheidyysen kaipuuta. Olen pohtinut syvällisiä ja miettinyt mitkä asiat lapsuudessani ovat johtaneet turvattomuuden tunteeseen. Olen aina vähätellyt omia ongelmia ja todennut itselleni, että jollain toisella menee varmasti paljon huonommin. Olen tietoisesti koittanut vähätellä enneisyyttä, että se ei tuntuisi niin pahalta.

Lapsuudessa koettu mitätöinti ja vähättely omasta läheisyyden-, vanhemman läsnäolon- ja hyväksynnän tarpeesta on erehtymättä vaikuttanut siihen, että koen turvatonta oloa. En tiedä vauva-ajasta olenko tuntenut turvallisuutta vai en. Sellaisesta ajasta ei kenelläkään ole konkreettisia muistoja. Ne muistot näkyvät vain psyykkeen kehityksessä. Sisarukseni vauva-aikaan voi verrata ja jos tilanne on yhtään sama kuin hänellä, olen aika varma, että minun kohdallani tuskin on kovin suurta poikkeusta tapahtunut. Kun saa pelätä milloin vauva heitetään seinään, koska se itkee, vauva näkee äidin kasvoilta pelon ja turvattomuuden, eikä rakkautta ja hyväksyntää. Kun vauva kuulee vanhemman raivoavan huudon, eikä rakastavaa rauhoittavaa puhetta, vauva ei tunne läheidyysen tuottamaa turvaa. Itse en ole ollut itkuinen, koska musitan nielleeni itkun pelosta. En ole uskaltanut itkeä lapsena. Jo varhaisista muistoista noin 4-vuotiaana, muistan kun ajattelin, että en uskalla itkeä koska olen jo niin iso lapsi, eikä itkemistä koettu hyväksyttävänä. En uskaltanut itkeä, koska lapsi ei saa näkyä tai kuulua. Jos niin kuitenkin kävi, sai turpaan.

Kun pahoja asioita tapahtui minulle, oltiin kuin mitään ei olisi käynyt. Piti esittää välinpitämätöntä, vaikka sisimmissään sattui. Torjuttiin ja käskettiin vaan olla asioista hiljaa ja olla rauhallinen. Käännettiin selkä minulle, kuin ei olisi nähtykään mitä on tapahtunut, kun sitä ei ole nähty sitä ei ole tapahtunut- mentaliteetilla. Minut on jätetty yksin tunteideni ja pelkojeni kanssa, eikä tunne taidot ole päässeet kehittymään. Kukaan ei ole sanoittanut minulle tunteita tai antanut lupaa tunteille. Ne on tukahdutettu ja kielletty esittämällä, että kaikki on hyvin.

Puuttuva vanhemman läsnäolo on jäänyt mietityttämään paljon. En tarkoita nyt poissaoloa. Paikalla oli kyllä, mutta ei aidosti läsnä. Olen aina ymmärtänyt asian niin, että äiti on ollut väsynyt. Ei koskaan tehty mitään, harrastettu mitään tai käyty missään. Ehkä se johtui myös vähävaraisuudesta. Myöhemmin olen iettinyt, että kaikki saattoikin johtua masennuksesta. Olen aina syyttänyt itseäni, että olen hankala lapsi kun äiti on niin väsynyt. ja minä teen hänet väsyneeksi.

Opin pian, ettei minulla ole samaa ihmisarvoa kuin muilla. Omaksuin toimintatavaksi sietää pahaa ja ne asiat piti vain hyväksyä ja niellä, vaikka ne tuntuivat kuin kuivaan kurkkuun takertuvilta lääkkeiltä ilman palanpainiketta. Kuin olisin ansainnut kaiken pahan. Kaikki pahoinpitelyt, henkinen väkivalta, kiusaaminen ja pelossa kasvaminen ympärilläni olevilta ihmisiltä oli asioita, joita oppi pitämään normaaleina päivittäisinä asioina, jotka nyt vaan sattuvat kuulumaan minulle.

Tässä varmasti on osittain myös kyse siitä, että kouluikäisenä ei hyväksytty herkkänä ja ujona vaan arvostettiin vain oppilaita ketkä olivat aktiivisia ja reippaita sekä äänekkäitä. Tunsin olevani vääränlainen ja piti yrittää sopeutua. Piti luoda itselleen sellainen persoona joka sopii yhteisöön. Kuin eläisi toisen ihmisen elämää, jota ei tunnista omaksi. En saanut osakseen mitään muuta huomiota kuin pahoja katseita ja vähättelyä. Muuten olinkin näkymätön. Hyvät asiat koskivat vain muita, mutta ei minua. Minun mielipiteilläni tai osallistumisella ei ollut merkitystä, koska en ollut se aktiivinen, rohkea, reipas lapsi. En usko, että kukaan olisi huomannut vaikka olisin puuttunut joukosta.

 

KÄYTÖS JA KULISSI TUNTEIDEN EDELLE

Aikuisten tarpeet piti aina asettaa tärkeiksi. Ymmärsin, että lapsia ja eritoten minua ei arvostettu, koska eihän minulla vielä voi olla omaa tahtoa kun olen niin nuori. Elin pelossa pidettynä, enkä saanut ilmaista omaa halua, koska silloin olisin ollut tuhma lapsi. En uskaltanut uhmata, koskaan. Sellaiset kuin lempi musiikki, lempi vaatteet, läheisyys tai suosikki ruoka olivat muiden lasten oikeuksia. Koin, etten saanut tykätä mistään omasta. Piti tykätä siitä mistä aikuinen pitää. En uskaltanut tykätä mistään mikä tulee omasta tahdosta, koska aikuiset näkivät sen tottelemattomuutena. Olin hyvin kuuliainen ja kiltti lapsi, jotta äiti ja isä rakastaisivat minua. Sanotaan, että uhmaikä on välttäätön ja kuuluu lapsen kehitysvaiheeseen. Minulla ei kuulunut. Ei saanut lupaa kuulua. 

Kun näkee vierestä toisen sisaruksen uhmaavan ja osoittavan omaa tahtoa aikuista vastaan, seurauksena on raakaa väkivaltaa, oppii elämään pelossa ja näkymättömänä. Sisarus laittaa vahingon kiertämään minuun, eikä saa tästä mitään seuraamuksia. Tästä opin, etten ole saman arvoinen kuin aikuinen tai muut lapset. Kun aikuinen ei kiellä lasta kohtelemasta toista väärin ja kääntää selän antaen pahan tapahtua, omaa huonoa asemaa alkaa pitää normaalina. Minun kuuluukin elää pelossa ja minä en ole ansainnut turvaa. En kokenut olevani rakastettu vaan ajattelin, että olen pilannut vanhempieni elämän.

Kun koko lapsuusta viedään pois luottamus aikuiseen, täytyy oppia pärjäämään yksin. Turvallisuuden tunne jää kokonaan syntymättä luottamuksen puuttuessa. Yksi syykin riittää turvattomuuteen, mutta minun kohdallani asia oli monisyinen. Siihen vaikutti pelko fyysinestä sekä henkisestä väkivallasta, toisen vanhemman alkoholin käyttöstä ja sen seurauskena agressiivisuudesta, vanhemman muka väsymyksestä todellisuudessa hoitamattomasta masennuksesta johtuvan läsnäolon puute, rahahuolet, koulukiusaaminen ja monet muut syyt. Ei ole käytännössä ollut yhtään paikkaa, jossa olisin ollut turvassa. Ei kotia, ei toisen vanhemman kotia, ei koulua, ei harrastusta. Jatkuva pelko oli läsnä läpi lapsuuden eikä pelko ole väistynyt vieläkään.

 

EI TÄMÄ VOI MENNÄ NÄIN

Ehkä tästä johtuu myös päätöksen teon vaikeus omista asioista. On vaikea luottaa omaan päätöskukuun, kun sitä on aina arvosteltu ja kyseenalaistettu. Sitä on heittäytynyt muiden vietäväksi, koska on luullut, että he tietävät paremmin mikä on hyväski minulle. Omasta tahdosta ja valinnoista on aina ollit pelko, että ne ovat vain typeriä ideoita ja niistä seuraa vaan pahaa. Nämä opitut kaavat ovat toistaneet itseään läpi elämän. Olen imenyt magneetin lailla samalla lailla minua kohtelevia ihmisiä elämääni vielä aikuisiälläkin. Henkinen väkivalta ja kiusaaminen ei ole pelkkään lapsuuden perheeseen ja kouluun liittyvä asia. Sitä esiintyy myös parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa sekä työelämässä. Ehkä tämä on ainoa keino hakea turvallisuuden tunnetta, koska se on tuttua ja siihen on tottunut. Mitään muuta ei osaa ottaakaan vastaan. Positiivista kohtelua ei usko todelliseksi vaan kiero mieli vääntää sen teeskentelyksi.

Nyt olen tiedostanut nämä syyt käytökseeni. Haluan opetella sietämään hylätyksi tulemisen pelkoa sillä, että sanon oman mielipiteen, vaikka se eroaisi toisesta. Haluan tuntea miten tästä huolimatta ei hylätä. Jos tämä ylipäätään on mahdollista ja todellista. En tahdo elämäni olevan samalaista seuraavat 30 vuotta, mitä se on nyt ollut vajaan 30-vuotta tähän mennessä. Ajatus samalaisesta elämästä saa toivomaan kuolemaa.

 

Ladataan...
Sydän huokaa
KOEN YKSIN OLLESSA PALJON TURVATTOMUUDEN TUNNETTA.

Olen miettinyt mistä tämä johtuu. En ole aikaisemmin havainnut tätä ongelmana, koska olen ollut parisuhteissa, jossa yksinolo on hyvin vähäistä verrattuna sinkkuuteen. Toki olen parisuhteessakin kokenut yksinäisyyttä ja turvattomuutta, mutta niinä aikoina pysytin asennoitumaan siihen hetkellisenä asiana. Nielin sen tunteen, koska en halunnut olla hankala kumppani. Olin se joka jousti. Sillä kumppaneilla oli läheisyyden määrästä eri käsitys kuin minulla, joten läheisyyttä oli vähemmän mitä koin tarpeelliseksi. Olen parisuhteissa tullut useita kertoja torjutuksi ja olen sen myötä tuntenut itseni vastenmieliseksi ja ällöttäväksi. En kuitenkaan halunnut tukahduttaa ketään takertumalla vain siksi, että minulla oli ongelma. Vaikka olen kokenut läheisyyden vähästä määrästä pahaa oloa, olen padonnut sen sisälle peittämällä mielipahan, että parisuhteet ei ole kärsineet. En ole halunnut näyttää heikkouttani. Kuitenkin itse olen kärsinyt tästä, vaikka se ei ole päällepäin näkynyt.

 

OLEN OPPINUT SIETÄMÄÄN JA PÄRJÄÄMÄÄN.

Syitä tähän turvattomuuden ja yksin olemisen pelon tunteeseen olen pohtinut. Vahvasti uskon, että tämä tunnereagtioni juontanee juurensa jo lapsuudesta, jolloin oli oppinut pärjäämään yksin kun aikuiselta ei saanut läsnäolon tuottamaa turvaa ja läheisyyttä. Perheemme suhteissa ja ympäristön ilmapiirissä ei ole ollut kehumista. Läheisyytemme on perustunut pelossa pitämiseen, eikä turvallisuuteen. En ole voinut luottaa aikuisiin, sisarukseen tai muihin lapsiin ja olen opetellut pärjäämään yksin, koska on pakko. Ei voinut luottaa kun itseensä, joten opettelin sietämään elämää ilman toisten hyväksyntää.

 

Tarpeeni läheisyydelle on niin voimakas, koska se on jäänyt lapsuudessa vähäiseksi tai sitä on saanut vain silloin kun aikuiselle sattui sopimaan. Olen tullut monia kertoja torjutuksi lapsena hakiessani läheisyyttää. Läheisyyden kaipuutani on mitätöity lapsena kuin rangaistuksena minua kohtaan niinkuin en olisi ansainnut sitä. En ole itse saanut vaikuttaa siihen koska saa läheisyyttä ja koska ei. Aikuinen on ollut se joka on hallinnut tilannetta. Eikä se vähä läheisyys ole ollut sellaista, mitä olisin halunnut sen olevan. Itse en koe kiusaamista edes läheisyytenä, mutta narsistilla on eri käsitys rakkaudenosoituksista. Toinen vanhemmista taas oli väsymykseltään poissaolevan oloinen.

 

HALUAN SAADA RAUHAN JA TURVALLISUUDEN ITSENI SEURASSA.

Palaten nykyhetkeen, nyt kuitenkin yksin oleminen on kokoaikaista pitkiä aikoja. Ei sillä, että edes haluaisin ketään kumppania seuraksi. En haluaisi tuntea tätä raastavaa oloa läheisyydenkaipuusta. Läheisyyttä olen kokeillut hakea jo aikoinaan liian monin kyseenalaisin keinoin irtosuhteilla, enkä saanut näistä mitään. Yhdenyön jutut eivät vaan ole minun juttu eivätkä ne korvaa läheisyyden puutetta. Läheisyyden pitäisi olla aitoa, eikä hakemalla haettua.

 

Nyt ymmärrän mitä exäni tarkoitti sillä, että en ole valmis parisuhteeseen ja minun pitäisi parantua, ennen kuin voin olla valmis suurustelemaan. Minun pitää ensin oppia rakastamaan itseäni. Tuntuu kuitenkin kamalan lohduttomalta, että niin monet miehet ajattelevat, että mielenterveyshäiriötä sairastavalla ei ole oikeutta rakkauteen. Pitäisi ensin olla valmis paketti. Ehkä minusta ei koskaan tule valmista ja olen tämän vuoksi tuomittu yksineläjäksi. Ei siinä, että yskin elämisessä olisi mitään pahaa. Tulen varmasti nauttimaan siitä kunhan opin pois turvattomuuden tunteesta ja tunnen oloni itsevarmemmaksi. Olisi silti kiva jos joku rakastaisi. Voin lohduttautua ajatuksella, että sentään Jumala rakastaa minua, vaikka koko maailma vihaisi. Silti kaipaisi jotain konkreettisempaa.

 

ISTE ITSENI PARAS YSTÄVÄ

 

Haluan päästä eroon tästä lapsuudessa omaksutusta vääristävästä turvattomuuden tunteen johdattelemasta läheisyyden kaipuusta ja heittää sen romukoppaan. Haluan uskaltaa vaatia ihmissuhteissa läheisyyttä ja asettaa itse ehtoni sille mitä parisuhteesta haluan. Haluaisin, että tätä kunnioitettaisiin. Tahdon oppia kertomaan tuntemukseni ilman hylätyksi tulemisen pelkoa. Kuitenkin nyt ensin tahdon olla yksin ja tuntea rauhallisen ja turvallisen olon myös itseni seurassa täysin riippumattomana muista ihmisistä ja heidän läheisyydestä. Sen sijaan, että surkuttelisin erossa puolisossa menettämääni parasta ystävää, voisin yrittää olla itse itseni paras ystävä. 

Ladataan...
Sydän huokaa

Älä pyydä mielipiteitäsi anteeksi. 

Sen sijaan ymmärtämättömyyttä ja virhettä on syytä pyytää anteeksi.
Tässä on puolueetonta pohdintaa sanavapaudesta, suvaitsevaisuudesta, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi annosta sekä ennenkaikkea inhimillisyydestä.
 

Sanavapaus vai väärä mielipide

Bloggaaja ei ole täydellisyyden ilmentymä. Minusta ihmisen ei tarvitse tavoitella täydellistä uskottavuutta. Ei mikään voi olla täydellistä ollakseen totta. Sellainen kriteeri on epäinhimillinen. Bloggaajakin voi erehtyä ja mokata. Bloggaajalla pitisi olla oikeus sanavapauteen. KAIKILLA pitää olla oikeus sanavapauteen. Sanavapaus ei kuitenkaan ole sitä, että saa laukoa mitä tahansa. Sama koskee kommentointia. Kritiikin antaminen ja reagointi on oikeutettua, kunhan se ei mene henkilökohtaisuuksiin.
Mielestäni sanavapaus on vielä nykypäivänäkin puutteellinen ihmisten leimatessa toisten mielipiteet vääriksi. Se rajoittaa ihmisten ilmaisuvapautta, kun ei uskalleta sanoa mitä ajatellaan. Onko se suvaitsevaisuutta jos ei suvaitse suvaitsemattomia? Ei minusta. Valitettavasti meillä tavallisilla talkukoilla ei ole politiikkojen verbaalista sutjakkaa kykyä kuikerrella keskusteluista kaikkia osapuolia miellyttäen. Ja sen pitäisi olla normaalia ilman tahallisia väärinymmärryksiä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan jokainen tulkitsee omalla tavallaan.
 

Loukkaantuminen

Niin kauan kun ei mene toisten postauksiin ja instafeedeihin hieromaan paskaa kenenkään naamaan pitäisi asioden olla ok. OMAAN blogiin pitää saada kirjoittaa omia mielipiteitä. Jos toisen mielipiteet eroaa niin voimakkaasti omasta niin luulisi, että se on tarpeeksi hyvä syy jättää postaus lukematta. Ei silloin kuulu kohderyhmään. Juuri tästä syystä jätän itse lukematta postaukset jotka aiheuttavat negatiivisen tunnereagtion minussa. Olen kantapäänkautta itse oppinut, että ääripäänä tunnekuohuoselle toisenlaisen mielipiteen omaavalle on turhaa puolustaa omaa kantaansa. Se on ajan hukkaa, sillä toinen ei sitä koskaan tule ymmärtämään. Puolustaminen ei täällä muutenkaan ole tasa-arvoista. Enemmistö ja vähemmistö saa puolustaa vähemmistöä, vähemmistö saa puolustaa enemmistöä. Mutta auta armias kun enemmistö puolustaakin enemmistöä. Kuulun itse yleensä ryhmään enemmistö, joka puolustaa vähemmistöjä. Kunnioitan silti muita, vaikka en hyväksyisi omalle kohdalle moista ajattelua. 
 

Suvaitsevaisuus ei asu Meissä

Vaikka ei hyväksyisi toisen tapaa toimia, pitää sitä silti suvaita. Jos kyseessä ei ole pelkkä mielipide vaan virhe, se on vain inhimilistä. Se on virhearvio joka tekee henkilöstä ihmisen. Syyttely ja hyökkäävä haukkuminen ei auta ymmärtämään. En väitä, ettenkö itse koskaan syyllistyisi tähän. Me kaikki syyllistytään. Sen sijaan kommunikaatio voisi olla dialogia eikä kaksi molologia selät vastakkain. Virheen jälkeen ihminen ymmärtää mitä olisi voinut tehdä toisin. Ymmärrys tulee itsestä ilman kenenkään mollausta. Se on oppimista. Haukkuminen siitä, että "olisi pitänyt tietää jo aikaisemmin" "miten sä nyt tollasta oot menny tekemään" ym sutkautukset on toisen epäinhimillistämistä. Minusta se on inhimillistä että mokaa, koska asioita ei opi jos ei tee virheitä. 
 

väärät mielipiteet

Toisekseen mitä tulee mielipiteeseen, kun tietoisuus asiasta kasvaa saa mielipidettä muuttaa halutessaan. Sen voi muuttaa ihan niin monta kertaa kuin haluaa. Tämän pitäisi saada tehdä ilman syytöksiä takinkäännöstä tai haukkumista feikiksi. Vihapuheet pitäisi niellä. Omian mielipiteitä ei pitäisi joutua puolustamaan. Ymmärtämättömyyttäkin pitäisi ymmärtää vaikka ei samoja asioita hyväksyisikään. Annetaan kaikkien kukkien kukkia.
 

 Anteeksipyyntö ja anteeksianto 

"Vähän myöhäistä nyt", "Olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin" ja "Kuulostaa selittelyltä" ovat hyökkäys anteeksipyytäjää vastaan ja epäinhimillistä. Ei kenenkään kasvulle tai ymmärrykselle pidä asettaa deadlinea. Minusta sekin on inhimillistä, että kaikkien hyökkäysten jälkeen anteeksipyyntö on ensin puolusteleva. Moni ottaa tämän puolustamisen uutena hyökkäyksenä. Tässä vaiheessa anteeksipyynnössä ei vielä olla päästy kommunikaation ytimeen eli siihen, että keskustelu olisin dialogi jossan kaksi ihmistä yrittäisivät vaikuttaa toisiinsa ja lisäämään ymmärrystä toisiaan kohtaan. Tässä tunnelatauksessa on mahdotonta ottaa mitään vastaan. Se on vain kaksi monologia toisiaan vastaan viidakkoveitset kädessä. Toisen loukkaantumista ei pidä pyytää anteeksi. Se on anteeksipyynnön mitätöintiä. Anteeksi pitää pyytää omia tekoja sen loukkaantumisen taustalla.
Tämän jälkeen kun on rauhoittunut voi taas miettiä asiaa sitäkin pidemmälle, ymmärtää, katua oikeasti ja pyytää vilpittömästi uudestaan anteeksi. Se ketä on loukattu ja keneltä on pyydetty anteeksi voi myös omalta kohdalta ajatella onko loukkaantumistaan itse alkanut syyttelemään toista menemällä henkilökohtaisuuksiin. Tilanteessa voi olla kaksi osapuolta, joiden kummankin pitäisi pyytää anteeksi.
 

Vastakkainasettelun sijaan voidaan miettiä ikä meitä yhdistää. Se on rakkaus

Kaikella rakkaudella
Topaasilapsi
 
 
 
 
kuva pixbay unclelkt

 

Pages