Ladataan...
Sydän huokaa

En ole ennen ymmärtänyt miksi ihmisillä on niin paljon kuvia itsestään somessa. Olen kuitenkin ollut sen asian kanssa melko välinpitämätön, mutta kärjistettynä jotkut pitävät sitä jopa paheksuttavana huomionhakuana. Sainpa kuitenkin idean, millä saan itsetuntoa kohotettua ja se on malleilu. Kuvien jakaminen ei enää olekaan niin vierasta kuin aiemmin. Nyt kun on sellaisia kuvia mitä kehtaa jakaa. Selfiet ym eivät ole oikein minun juttu. Johtunee varmaan siitä, että en ole itseottamiini kuviin koskaan tyytyväinen, enkä tiedä kumpi on ns. parempi puoleni.

Miksi sitten ryhdyin kameran toiselle puolelle keimailemaan? Asia jota ehkä salaa haaveilin jo kauan sitten, mutta pidin itseäni liian rumana ja kuoppasin idean ennen kuin vein asian ajatusta pidemmälle. Ihmisten kommentit pinnallisuudesta saivat lopulta minutkin uskomaan mallina olemisen ja mielenkiinnonkohteeni hölynpölynä. Lopulta kuitenkin keräsin rohkeuden ja lähdin haastamaan itseni siitä huolimatta, etten pidä itseäni edelleenkään erityisen viehättävänä. Kun ensimmäiseksi kuvaukseksi otti boudoirkuvat, ei muihin kuvauksiin meno olekaan enää yhtään jännittävää.
 
Haluan kohottaa itsetuntoa ja kun näkee itsestään kuvaajan ottamia otoksia, ehkä alkaa hyväksyä ne piirteet mitä inhoaa itsessää. Ajattelen, että kehoviha omaa vartaloa kohtaan voisi pikkuhiljaa tästä kadota. Ei inhoaisi nenäänsä, rumia hampaita, korkeaa hiusrajaa ja tummia silmänalusia enää niin paljon ja siirtäisi huomion niihin hyviin piirteisiin. Haluaisin oppia näkemään itseni kauniimmin ja hyväksyä heikkouksineen. Oppia näkemään yksityiskohtani kiehtovina persoonallisina piirteinä eikä vikoina. Varsinkin kun ne ovat asioita mitä en pysty muuttamaan. Uskon, että ajankuluessa voi nähdä kuvista miten itsevarmuus näkyy kun vertaa tuoreita kuvia vanhoihin. Ainakin niin kovasti toivon. 

Ladataan...
Sydän huokaa
Tiedättekö ne ihmiset jotka eivän mene lääkäriin ennen kuin pää on kainalossa ja toinen jalka haudassa? Ne ketkä menevät kuumeessa ja flunssassa töihin. 

Nämä henkilöt monesti kylvävät syyllisyyttä ihmisissä, jotka haluavat pitää terveydestään huolta. Se on asenne joka vähättelee ihmisen tärkeyttä ja priorisoi työnantajan rahat tärkeämmäksi kuin ihmisen terveys. Jos ei mene keuhkokuumeessa ja keuhkoputken tulehdusessa töihin haukutaan selän takana työmoraalittomaksi säädyttömäksi lintsariksi. Toki sairaslomalle jäännin syyllisyyttä lisää se, että työelämässä arvostetaan vain aina terveitä työntekijöitä, jotka joustavat työajoissa ja tekevät ylityöt ilmaiseksi.
 
Olen aina tuntenut pahaa oloa sairaslomasta. Kuin olisi minun syytä, että jätän työnantan yhdenäkin pulaan. Kai sitä kuvittelee olevansa niin korvaamaton, vaikka tuskin firma sairasloman aikana ehtii konkurssia hakea. Syyllisyyttään sitä vaan ajatukset laukkaa ja alkaa liioitella. Siksi yritän sinnitellä pysyäkseni mukana. Niin kuin ainoa oikea tapa olisi vain niellä ja kärsiä puolikuntoisena. Kun ei tähän pystykään, tulee epäonnistunut olo.
 
Vielä pahempi olo sairasloman hausta tulee työttömänä ollessa, kun ei ole työkykyinen. Tunnen tekeväni väärin työnantajia kohtaan, jos hakien sairaana töitä, ottaisin työn vastaan työkyvyttömänä ja olisin sairaslomalla heti työsuhteen alusta asti. 
 
Fyysisissä sairauksissa hakeudutaan niin heikosti sairaslomalle ja mennään tartuttamaan työkaveritkin silläkin uhalla, että ei antaisi laiskaa kuvaa itsestään muille. Siinä alkaa psyykkistä sairautta sairastavalla tulla häpeä omasta sairaudesta, koska se ei näy päällepäin. Vaikka ei ole työkuntoinen, monet kuitenkin pitävät työkuntoisena. 
 
Lääkäriin meno pelottaa, jos ei otetakaan tosissaan. Mielessä pyörivät vain pahimmat skenaariot torjutuksi tulemisesta. Minulle lääkäriin meno on ollut vaikeaa sen jälkeen, kun taannoin eräs lääkäri ei olisi millään uusinut mielialalääke reseptiä kun olin syönyt sitä vain vuoden. Hän vaan tokaisi;  "Et sinä voi niitä lopun ikäsi syödä!", ikään kuin parantuminen olisi aikataulutettu. Yritin sitten lopetella lääkettä, mutta oireet palasivat. Lääkäri meni vaihtoon.
 

Pitäisi ryömiä tiellä kuin zombi ja kaivautua ojaan, ennen kuin ympärillä oleville masennus olisi totta.

 
Excusez-moi kun haluan käyttää vähäiset virtapiikkini kaupassakäyntiin ja joskus ystävien seuraan, enkä teatraaliseen stereotyyppisen hullun potilaan esittämiseen ja kylähulluilemiseen.
 
Kun vihdoin on suostunut myöntämään itselleen, että ei ole työkuntoinen ja saanut sairaslomaa, haasteeksi tulee parantuminen. Eniten tunteita ja ahdistusta herättää, kun ihmiset ympärillä asettaa deadlinen parantumiselle. Kun joutuukin pettämään nämä odotukset, pettyy samalla itseensä. 
 
Vaikeaksi osoittautuu sairasloman jatkaminen. Syyllisyys siitä, että sairaus ei parantunutkaan vielä. Lääkkeet olivatkin vääränlaiset, tehottomat tai niistä tuli sivuvaikutuksia joiden kanssa ei pysty elämään. Sairastelu ottaa takapakkia ja koko sairasloma menee möykky rintaa puristaen kuin krooninen syyllisyys. Olo pahenee mitä lähempänä sairasloman loppu häämöttää, kun tietää paranemisen olevan vielä kesken ja työkunto on olematon. Olin jännittänyt kontrollikäyntiä niin paljon, että meinasi tulla paniikkikohtaus lääkärissä. Tunnistin kuitenkin tilanteen ja sain tilanteen rauhoittumaan. Sairasloma jatkuu edelleen.
 
Osittain tämä kiero asenne sairaslomalaisia kohtaan johtuu varmasti lapsuudesta, jolloin meitä ei ole otettu tosissaan ollessamme kipeitä. Nämä reagointimallit sitten periytyvät sukupolvelta toiselle ja pidetään tätä käytöstä yllä ihan normaalina reagointitapana. 
 

Miten lukijat kokevat sairaslomalle jäämisen? Podetko syyllisyyttä sairastelusta?

 

Ladataan...
Sydän huokaa

Katselen itseäni pelistä. En huomaa kuin virheitä, joita ääni sisälläni nostaa häpeäpaaluun roikkumaan. Päässäni kaikuvat sanat, jotka vertailevat minua muihin. Nämä sanat juontavat juurensa jo lapsuuteen, jossa olin jatkuvan vertailun ja pilkan kohteena, pulkan naruna ja tullen mukana huojuvana heinänä. Virheitä ikään kuin panee merkille, kuin maailman karttaan nastoja paikkoihin missä on käynyt. Koin, että olin puutteellinen ja koen sitä edelleen.
 
En väitä etteikö muiden sanat satuttaisi. Ei ne tuntemattomien, mutta ne läheisten kyllä. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan, joka ei pätkääkään välitä mitä läheiset heistä puhuvat. Itsensä arvostus ja rakastaminen toki pitäisi lähteä itsestään, mutta läheisten tehtävä olisi omalla käytöksellään ja kohtelulla tukea tuntemaan itsensä tarpeeksi tärkeäksi, eikä mollata pohjalle tuntemaan loputonta riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta sekä turhuutta omasta olemassaolostaan. Joskus sitä alkaa itsekin uskomaan ilkeisiin sanoihin. Tiedostan sen itsekkin, että masentuneena mieli tekee tepposet ja saa ajattelenaan omaa virheellisyyttään  ja rajallisuuttaan kielteisesti.


Peilistä näen kun vartalooni on ilmestynyt lapsen myötä turvotusta vatsan seudulle. Inhoan vatsaani. Silti en kykene tekemään asialle mitään, vaan mätän karkkia vitutukseen ja sehän vain kartuttaa lisää pahaa oloa ja rasvaa vatsan seudulle. Tästä syntyy kierre joka on vaikea saada loppumaan. Sanoisin, että lohtuherkuttelu on ollut lähiaikoina arkipäiväistä. 
 
En halua purnata ääneen ulkonäköpaineistani. Tiedän, mitä on kuunnella vierestä kun alle 50 kiloinen keijukainen valittaa turvotusta ja paria liikakiloa, kun itse painaa reilusti enemmän. Siinä alkaa häpeämään omaa vartaloa. En halua, että kukaan joutuu kuuntelemaan minun epävarmuuttani. Ennemmin nielen sen. Tiedä vaikka se kuulostaisi muista yhtä hölmöltä, kuin minusta kuulosti tuon keijukaisen napina painostaan. Enkä halua lapseni kuulevan minun arvostelevan vartaloani. En halua tuottaa hänelle ulkonäköpaineita.
 
Miten voikaan nähdä itsensä niin eri tavalla kuin muut näkevät. Kun katsoo itseään, kuin vääristävien linssien läpi. Enhän minä arvostele ketään muutakaan näin. Päinvastoin ystäviäni kehun myötätuntoisesti ja pidän heitä kauniina, oli heidän vartalonsa millainen tahansa. Haluan vahvistaa muiden itsetuntoa heidän epävarmoina hetkinä. Miksi sitten itselleen pitää olla niin ankara? 

Kun nuorena valmistuin koulusta ja oli todistustenjakotilaisuus, aulatilassa yhdenäkin tuli joku poika sanomaan "Olit mielestäni kaikkein kaunein kaikista siellä lavalla todistusta hakiessa". Sitten tämä luikki pakoon kuin tuhka tuuleen, enkä ehtinyt edes kiittää. Arvatkaapa vaan uskoinko mitä hän sanoi. En uskonut. Ajattelin sen vaan olevan joku poikien typerä vedonlyönti. Itseinho turmelee tehokkaasti tyystin ne kehut mitä muilta saa. Niistä ei jää enää ripaustakaan jäljelle. Vaikea uskoa, että ihmiset tarkoittavat kehulla mitään oikeasti. Kun tarpeeksi kauan kuuntelee sarkastista kuittailua, ei oikeita kehuja enää usko.
 
En voi nahoissani kovin hyvin henkisesti enkä fyysisesti, joten on vaikea nauttia omasta kehosta. Kuitenkin pitäisi ensin saada henkinen hyvinvointi kuntoon, ennen kuin lähtee muuttamaan liikunta ja ruokailutottumuksia. Toki nämä kolme yhdessä täydentävät toisiaan. Masennuksen kanssa ei totisesti jaksa urheilla saati kokkailla monipuolisesti. Ne ovat asioita, jotka tuntuvat liian ylivoimaisilta. Lamaannuttava tilanne vaatii usein eineksiä tai puolivalmiita ruokaratkaisuja. Tunnen syyllisyyttä siitä, että joskus niin terveellisesti syövästä, herkuttomasta ja aktiivisesta värikkäästä ihmisestä on tullut harmaan sävyinen zombi.
 
Muut näkevät minut niin erilailla kuin itse näen. Vasta nyt olen ylipäätään alkanut tiedostaa, että se olen minä joka näkee itseni vääri eikä ne muut. Pitäisi opetella uskomaan muiden kehuja. Katselin vanhoja lapsuuskuvia ja ensikertaa näin miten suloinen lapsi ja kaunis varhaisteini siellä kuvissa olikaan. Miten olenkaan voinut pitää itseäni siihen aikaan niin rumana ja hävetä itseäni. Mietin ajattelenko vanhuksena samoin aikuisiän valokuvista? Mahdollisesti kyllä. Pitää opetella katsomaan itseään armollisesti ja kauniisti juuri nyt, eikä sitten kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä.
 
Olenkin löytänyt paremman itsetunnon metsästykseen uuden keinon josta kerron joskus toisessa postauksessa. Oletko sinä löytänyt oman keinosi? Mitkä asiat vaikuttavat positiivisesti juuri sinun itsetuntoosi?
 
 

Pages