Ladataan...
Sydän huokaa


Olen mietiskellyt mistä tunnistaa valhtelijat. Uskon ihmisten rehellisyyteen aidosti, ellei joku anna minulle aihetta epäilyyn. Olen niin hyväuskoinen ihminen, että minua on helppo jymäyttää. En välttämättä edes tunnista onko ihminen tosissaan vai vitsaileeko. Varsinkaan silloin jos näyttää pokerinaamaa, mutta silti on tarkoittanut asian vitsinä tai huijauksena. Valhe on vaikeampi tunnistaa. Itse en edes osaa valehdella ja minulle tuottaa vaikeuksia järjestää yllätyksiä. Jään niistä aina kiinni, koska en osaa kertoa pieniä valkoisia valheita piilottaakseni yllätyksen. Naamastani näkee samantien jos koitan jekuttaa. Omatunto vääntää naaman syylliseen ilmeeseen. 
 
Olen pitänyt arveluttavana sitä, kun toinen on pyytänyt minua valehtelemaan puolestaan hänen lähipiirilleen, koska ei ole halunnut jäädä kiinni valkoisesta valheesta. En ole tähän suostunut. Samasta suusta suolletaan liioiteltuja tarinoita joissa on runsaasti värikynää. Mietin puhuuko hän samalla tavalla minulle, jos kerta pystyy kirkkain silmin valehtelemaan muille.
 
Sain kerran tämän valheesta kiinni, mutta hän keksi uuden tarinan sen tilalle. Kun todistin tämänkin vääräksi, hän keksi taas uuden tarinan mitä jankata vastaan ja väitti totuudeksi. Kun pidin puoleni tietäen varmaksi tämänkin todenperäisyyden hän lopulta myönsi valheensa usean tunnin päästä. Koitti koko päivän valehdella ja väittää vastaan. Kyseessä ei ollut kuin valkoinen valhe, mutta minulle valhe on aina valhe, oli se valkoinen tai ei.

Tilanteet jotka saa minut epäilemään on outo käytös, joka ilmenee ylipirteytenä ja esittämisen maku paistaa läpi. Tarina saattaa kuulostaa keksityltä ja se on kerrottu vähän erilaiseen äänensävyyn mitä normaalisti puhuu. Mutta jos ihminen on sellainen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja lopulta vuodesta toiseen, sitä alkaa uskomaan todelliseksi luonteeksi. Vai onko tuo henkilö sittenkin valehdellut alusta asti? Sitähän ei voi mistään tietää. Ei auta kuin luottaa.
 
On myös ihmetyttänyt se, että kaikkeen tuntuu olevan valmis vastaus. Ihan kun se olisi harjoiteltua. Ainakin itsestäni pystyn sanomaan, että normaalisti kerron asioita niin, että saatan jäädä samalla miettimään ja muistelemaan mitenköhän asia menikään. Vai johtuuko se vaan siitä, että en ole yhtä sanavalmis keskustelija? 
 
Jos epäilen valheeksi ja esitän huoleni, otetaan se hyökkäyksenä ja vastaus äänen sävyssä on agressiivista. Onko tämä ehkä merkki valehtelusta? Jos epäilylle ei kerta ole perää, eikö silloin voi vaan kohauttaa leppoisasti hartioita ja vastata, että huolenaiheeni on turha? 
 
Inhottavinta valheessa on olla itse valheen kohteena muille, eikä tiedä siitä. Kiinnijäädessä sitten selitys kuuluu "En valehdellut, jätin vain kertomatta, että et suutu." Kertomatta jättäminen on valehtelua.
 
Mietin onko tämä kaikki vaan mielikuvitukseni tuotetta vai onko tässä jotain perää. Jos kaikki onkin vain ylianalysointia. Jos eleet ja outo käytös mitä tulkitsen ei olekaan valhetta, vaan normaalia luontaista käytöstä.
 
Monesti olen esim. parisuhteessa miettinyt miksi salilta tai treeneistä tullaan puhtaan tuoksuisena hikoilematta, mutta silti pitää päästä suihkuun kotona. Selitys on aina ollut, että hiki on ehtinyt kuivua. Mutta kyllähän kuivuneenkin hien pitäisi haista. Miksi treenivaatteet sitten tuoksuvat puhtaalta?
Tai miksi tyttöjen viikonlopun vietosta tullessani on fritsu kaulassa ja lakanat vaihdettu, mutta "sehän oli vain partakoneen höylä ja onhan se mukava tulla kotiin kun on puhtaat lakanat". Miksi ei sitten koskaan lakanat vaihtuneet kun olin kotona?  Miksi vapaapäivänä sunnuntaiaamuna kuuden seitsämän välillä pitää lähteä kaverin kanssa aamupuurolle tai kahville? Eikö silloin voisi nauttia rauhallisesta aamusta lusikoiden sängyssä? 
Onko vahingossa auki jääneet deitti- ja pornosivut vain ponnahdusikkunoita, jotka pompsahtaa torrenttisivujen pläräämisestä? Miksi sivuhistoria on aina pyyhitty pois kun olisin halunnut löytää sen sivun missä viimeksi surffailin? Miksi puhelin laitetaan aina pois nopeasti kun olen lähettyvillä? Olenko ollut vain vainoharhainen. Koskaan ei ole voinut ottaa asioita puheeksi, koska aina vastaus on hyökkäävä ja agrrssiivinen. Lopulta se olen ollut minä, joka joutuu pyytämään anteeksi. Ehkä tämä kaikki on vaan turhaa epävarmuuteni tuotosta. Ehkä olen mustasukkaisempi luonne mitä luulin olevani. Suhteissa olen kuitenkin taistellut kaikkia mustasukkaisuuden tunteita vastaan ja puoliso on aina saanut tulla ja mennä ilman turhia kyselyjä. Sitä haluaisi aina uskoa ihmisistä hyvää.
 
Välillä elämän varrelle astuu ihmisiä, joista alusta asti on epäilytyävä olo ja joidenkin oikea luonne on tullut esiin vasta myöhemmin ja päässyt yllättämään täysin. En osaa sanoa mitään tiettyä tunnusmerkkiä mistä tunnistaa valehtelijan. Riittääkö pelkkä intuitio siitä, että tässä on joku koira haudattuna?
 
Onko lukijoilla kokemusta siitä miten olette saaneet valehtelijan kiinni?
 
 

Ladataan...
Sydän huokaa

Haluan jakaa ajatuksiani vuoroviikkovanhemmuudesta ja tässä tekstissä erityisesti viikoista, jolloin lapsi ei ole luonani. 

Onhan se nyt kertakaikkiaan paheksuntaa herättävä asia ja outoa jos ilman lastakin voi olla kivaa. Eihän sellainen käy päinsä. Minunhan pitäisi kärsiä ja tuntea suurta tuskaa ikävöidessäni lasta sekä tuntea vähintäänkin syyllisyyden piston sydämmessäni kun en näe lastani kuin puolet vuodesta. Tuntuu olevan niin, että minun tulisi kärsiä kun rikon ihmisten mielikuvan äidin roolista. Ymmärrän, että lapsen takertuessa syliin, ajatuksiin hiipii perheen yhteinen aika, eikä omaa aikaa uskalla vaatia.

Monet vanhemmat tuntevat syyllisyyttä omasta vapaa-ajasta ja miettivät raaskiiko sitä lähteä tapaamaan ystävää tai harrastamaan ilman lasta, kun lapsille tulee ikävä. Kuitenkin on ollut erossa lapsista jo kokonaisen työpäivän. Oi kamala onhan siihen päälle oman ajan vaatiminen olevinaan itsekästä. Tämä voivottelu ei ole suinkaan epätavallista. Sitä vierestä kuunnellessa mietin usein, pitäisikö minun olla huolissaan ja tuntea pahaa oloa kun minulla sitä vapaa-aikaa kuitenkin on enemmän kuin ydinperheillä, eli joka toinen viikko. 

En kiellä näiden negatiivisten tunteiden olemassa oloa, mutta en voi antaa niille valtaa. En voi elää niin, että elän täyttä elämää vain ja ainoastaan lapseni kanssa ja lapsettomat viikot olisivat turhia. Puolet elämästä valuisi näin hukkaa. Voin kokea täyttymystä elämässä ilman lasta, ihan kuin tunnen lapseni kanssakin. Olen päättänyt asennoitua näille lapsettomille viikoille vain ja ainoastaan positiivisin ajatuksin. Se ei tarkoita, että ei negatiivisia olisi. Lapsi ei tule suremalla ja voivottelulla yhtään sen nopeammin kotiin.

 

Oma aika, vapaus vastuusta, se kun ei tarvitse syödä salaa herkkuja, joustavat ruoka-ajat, hiljaisuus, aikatauluttomuus, valppaana olemattomuus, saa laittaa silmät kiinni, saa katsella maisemia ilman silmiä selässä, nopeat lähdöt, iltaisten musiikkiohjelmien katsominen äänillä, konsertit, voi mennä lapsivapaisiin paikkoihin ja nauttia ilman muidenkin lapsia, sekä kaikenlaiset irtiotot arjesta.

Miksi sitten nautin niin paljon lapsettomista viikoista? Siksi, että näin oppii arvostamaan enemmän yhteistä aikaa sekä myös omaa aikaa. Silloin vaalii yhteisiä hetkiä ja on läsnä sekä nauttii täysillä omasta pienestä rakkaasta. Kärsivällisyys lastakohtaan on myös kasvanut aivan eri mittakaavoihin oman ajan tullessa kuvioihin. Oma aika ei poissulje vanhemman ja lapsen yhteistä aikaa.

 

Ladataan...
Sydän huokaa
Erossa ei mene alta pelkkä parisuhde puolisoon. Siinä menee myös kaveruussuhteita.

Ei välttämättä siksi, että expuolison ja minun yhteiset tuttavat eivät haluaisi olla eron vuoksi kummankin ystäviä.

Vaan siksi, että en itse haluaisi kuulumisten kantautuvan exän korviin, koska haluan pitää etäisyyttä. Samalla tulee pidettyä etäisyyttä niihin tuttaviin, jotka ovat myös exän kavereita. Jäljelle jää vain omat läheisimmät ystävät. Entisten ystäväpiirien keskeiset illanvietot poistuvat elämästä. En pysty olemaa nexän kanssa ystävä ennen kuin tunteet ovat välinpitämättömät häneen. Jos silloinkaan.

 

Eron jälkeen olen ihmetellyt kenen kanssa jaan surut ja kenen kanssa iloitsen.

Ennen sitä tuli tarinoitua kaikki päivän tapahtumat puolison kanssa. Nyt yhdenäkin ei olekkaan juttukaveria, mutta olisi niin paljon jaettavaa. Ystäville olen laittanut viestiä ja jutellut niin paljon, että en kehtaa yhtään enempää. Pelkään sen alkavan jo tuntua kuormittavalta jos joka päivä laitan viestiä. En voi olla riippuvainen kenenkään ystävän seurasta ja yhteydenpidosta. Minun täytyy yrittää opetella pitämään asioita myös itselläni. Se on vaan niin haastavaa kun ei ole enää sellaista kenelle puhuu päivän puheenaiheet, jotka jo polttelee kielenpäällä.

 

Ystäville on isompi kynnys avautua kun puolisolle.

Sitä kaivaa puhelimen esiin ja alkaa kirjoittaa viestiä. Sitten pyyhkii sen pois miettien, ”En kehtaakaan kertoa kun juuri pommitin eilen viesteillä”. Alkaa kuumeinen pohdinta kenelle voi mistäkin kertoa ja miten ihmiset suhtautuu yhteydenottoihini. Enhän ennenkään pitänyt yhteyttä niin paljon kun oli puoliso kenelle puhua. Toki olen parhaimpiin ystäviin ollut säännöllisesti yhteydessä aina. Olemme jakaneet ilot ja surut. Ystävyydet ovat olleet vastavuoroisia. Nyt vaan tuntuu, että kerrottavaa on enemmän, kun on eron vuoksi yksi ihminen vähemmän kenelle puhua. Exälleni en aio soitella ja kertoa kuulumisiani. Kenelle sitten soittaisin? Joskus vielä keksin tähän ratkaisun.

Pages