Ladataan...
Sydän huokaa

Oma lapsuuteni on saanut minut miettimään millainen äiti haluaisin olla. Omalta osaltani toki pystyn vaikuttamaan lapsen kasvamiseen, mutta ympäristö vaikuttaa siihen myös. Teini-iässä tiesin haluavani tulla joku päivä äidiksi. Ajatuksissa monesti kävi myös, että en halua lasta tähän julmaan maailmaan kokemaan samalaista lapsuutta kuin omani. Kun biologinen kello alkoi raksuttaa ja vauvakuumetta ei voinut sammuttaa kissanpennuilla, lapsi kuitenkin syntyi. Päätin, että aion kasvattaa oman lapseni täysin, eritavalla kuin omat vanhempani. Se miten koen oman lapsuuteni on vaikuttanut erittäin voimakkaasti siihen miten aion lapseni kasvattaa. Haluan, että omasta lapsestani kasvaa terveen itsetunnon omaava, omat puolensa pitävä, mutta silti muut huomioon ottava, tervemielinen kansalainen ilman mitään omaa kuvaa vääristäviä tunnelukkoja.

 

Haluan kaikin keinoin taata hänelle turvallisen olon ja hyvät lähtökohdat, jotta pystyy menestymään aikuisena. Lapselle pitää pystyä ennakoimaan tilanteita ilman, että tämän ei tarvitsee olla varuillaan ja jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Aion myös puhua lapselleni rehellisesti sairaudestani, eikä hänen tarvitse ihmetellä miksi olen välillä väsynyt. Kaikkea ei pienen lapsen tarvitse tietää, mutta asioista puhumalla lapsikin ymmärtää olla syyttämättä itseään ja tekemättä omia johtopäätöksiä.

 

Meillä puhutaan tunteista ja opetellaan tunnistamaan niitä puhumalla. Haluan, että lapsi kokee rakkautta ilman ehtoja ja saa osoittaa omia mielipiteitä, vaikka ne olisivatkin erilaiset kuin minulla. Tämä ei poissulje rajoja, enkä aio kasvattaa lasta niin sanotusti vapaasti. Olen mielumin lapsen äiti kuin kaveri. Kyllä lapsen kuuluu oppia kokemaan myös pettymyksiä, kuitenkin ilman, että koko lapsuus on yhtä pettymystä ja omasta tahdosta luopumista, kuten omani oli. Lapsen kunnioitusta ei saa pelossa kasvattamalla. Pelolla hallitseminen ei ole sama kuin auktoriteetti. Kunnioituksen saa rakastamalla ja lapsen omia päätöksiä kunnioittamalla.

 

Haluan antaa lapselleni näitä rakastavia ja hyväksyviä katseita ja ottaa tämän kaikki tunteet vastaan sellaisena kuin ne ovat. Ei tuhmia lapsia ole olemassakaan. On vaan oireilevia. Ja nekin oireet johtuvat aikuisten ongelmista, ei lasten. Lapsellakin on oikeus hyvinvointiin eikä tämä ole mikään aikuisten yksinoikeus.

 

Oma lapseni saa olla, herkkä, vilkas, äänekäs ja värikäs. Lapsi ei ole mikään minimii tai oma pieni kuvajaiseni. Lapsen kautta eläminen on väärin, eikä lasta saa käyttää omana jatkeena kuten minua käyteettiin. Hänellä on oma minäkuva omasta itsestään, eikä minulla ole siihen puuttumista. Lapseni trarpeet eivät poissulje omiani. Haluan, että lapseni saa kaiken sen mitä minä en saanut ja vielä enemmän. Ei niitä asioita mitä minä olisin halunnut lapsena, vaan niitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Tämä sukupolvelta toiselle kulkeva tunteeton kirous saa nyt luvan loppua.

 

 

Ladataan...
Sydän huokaa


Aikoinaan sain vähättelyä osakseni kyvystäni vanhemmuuteen, vaikka hoidin ipanan vauva-aikana masentuneena melkeimpä kokonaan yksin. Olin aina päävastuussa lapsesta, vaikka olinkin avioliitossa. On hassua miten parisuhteessa olin käytännössä yksinhuoltaja lapsen isän heittäytyessä uusavuttomaksi, mutta eronneena huoltajuus olikin yhteistä. Eron jälkeen lapsen isä on itsenäistynyt ja voin ylpeänä sanoa, että hänestä on kasvanut vastuunottava isä. En tietenkään ole näkemässä hänen isyyttään ja aina välillä ajatuksiin hiipii kuva, jossa isä makaa tabletti kourassa sohvalla kun lapsi työntää päätään uuniin, johon on saanut valot päälle. Silti lapsi on aina palannut kotiin täysissä voimissaan ja nauttii isällä olosta. Ei auttanut kuin opetella luottamaan, että arki sujuu. Oli niin tai näin, kykyä vanhemuuteen masentuneena kyseenalaistetaan vielä tänäkin päivänä.  
 
Blogien kommenttiboksit ja somekeskustelut käyvät kuumana siitä, että masentunut ei voi olla hyvä äiti ja kasvattaa lastaan. Siinä on ihmisten kielenkannattimet olleet koetuksella, kun eivät ole osanneet pysyä asialinjalla. Tämä kertoo vaan siitä että masennus on edelleen tabu, eikä siitä puhuta tarpeeksi. 
 
Jotenkin olen vain kuvitellut, että tämä aihe ei enää nykypäivänä tuota moista tunteikasta ja jyrkkää spekulointia kun tietoisuus masennuksen oireista on kasvanut. Ihmettelin miten joku voi ajatella vielä nykypäivänä niin mustavalkoisesti. Kuinka hölmö olinkaan kuin pidin itsestäänselvänä, että eihän vanhemmuutta aleta enää kyseenalaistamaan kun on mielenterveyssairaus. Eihän vanhemmuutta kyseenalaisteta diapeetikoilta tai syöpäpotilailtakaan saati flunssapotilailta. Näköjään psyykkinen sairaus on monelle yhtä tuntematon kuin pikkuserkun expuolison naapurin veljen kirjekaverin hamsteri.
 
Nykypäivän vanhempien lapsuudessa masennuksesta ei puhuttu, vaan siitä vaiettiin. Monet nykypäivän äidit eivät edes tiedä, että heidä äidit ovat voineet olla masentuneita. Silti he kokivat lapsuutensa normaalina ja heidän äidit hyvinä äiteinä.
 
Masennus ei ole mikään persoonallisuushäiriö. Se ei toki poissulje persoonallisuushäiriötä niin kun ei flunssaa sairastavalta tai terveeltäkään. Ei silti pidä sekottaa mielenterveyshäiriötä ja erityismulkkuutta tai persoonallisuushäiriötä. Niinkun ei syöpää ja flunssaakaan. 
 
Masentunut voi olla täysin kykenevä kasvattamaan lapsen vaikka yksin. Jotkut masentuneet tarvitsevat tähän tukea. En ole koskaan kuullutkaan, että masennuksen oireena olisi pätemättömyys hoitaa lapsia ja kyvyttömyys äitiyteen. Oireet ovat jotain ihan muuta. Niin kauan kun vanhempi tunnistaa masennuksen, siihen on hoitosuhteet kunnossa, vanhempi tiedostaa voimavaransa ja osaa pyytää apua on vanhemmuus hyvää siinä missä terveellä vanhemmalla. 
 
Masennus ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa. Kuten ei diapetes tai epilepsiakaan. Päinvastoin tiedostan, että tunnistamattomana ja hoitamattomana masennus voi vaikuttaa lapsen elämään negatiivisesti ja lapsen ajatusmalleihin voi syöpyä tunnelukkoja vanhemman läsnäolon puutteesta.  Omaan epäonniseen lapsuuteeni peilaten ymmärrän, että oma arkeni on lapsen ainoa lapsuus. Toista ei tule, enkä aio sössiä tätä. Lapseni on täysin riippuvainen läsnäolostani. Haluan lapselleni paremmat lähtökohdat elämään mitä minulle on tarjottu. Haluan kasvattaa lapsestani tasapainoisen ihmisen. 
 

Tunnen välillä syyllisyyttä huonosta olosta ja soimaan itseäni miten itsekästä oli haluta lapsi, kun joutuukin turvautumaan lapsen isään ja varhaiskasvattajiin ynnä muihin.  Ihmisten syyllistäniminen kykenemättömyydestä vanhemmuuteen masentuneena ei auta yhtään oloa saati paranna ketään. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä. Vastuun jakamista on pitänyt opetella. Kai se on yski asia minkä lapsi opettaa vanhemmilleen. Onhan lapseni elämässä muitakin kuin vaan minä. Päiväkoti ja lapsen isä ovat henkireikä jaksamiselleni. Niin ehtii levätä ja kuntouttaa itseään niin jaksaa olla läsnäoleva äiti, eikä lapsi joudu kärsimään vanhemman masennuksen oireista. On lohdullista, että nämä masennuskaudet eivät kestä loputtomiin. 
 
Välillä kykenen ajattelemaan armollisemmin. Kai sitä saa silti haluta olla äiti, vaikka olisikin keskeneräinen. Ei mielenterveyshäiriöitä voi ennustaa. Enhän minä tiennyt ennalta, että sellaisia tulee. Sen takia kävinkin käsittelemässä asioita raskausaikana ammattilaisilla,  jotta voisin olla parempi ja tasapainoisempi äiti lapselleni. 
 
Tuli kuitenkin uusia odottamattomia haasteita lapsen saannin jälkeen. Synnytyksen jälkeinen masennus pääsi yllättämään ja muutama vuosi eteenpäin masennus uusiutui. Sairauksien kanssa on vaan elettävä ja järjestettävä elämä niin, että lapsi voi kasvaa turvallisesti rakastavien ihmisten kanssa kasvaakseen tasapainoiseksi, itsevarmaksi ja muut huomioon ottavaksi nuoreksi. Lapsen pitää saada elää ilman sairauden aiheuttamia rajotteita. Ja siihen elämään kuuluu muitakin kuin minä. Se on kasvatuskumppanuutta. 

 

 

 

kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa
Mistä löytyy aikaa itsetutkiskelulle?

Kaikessa kiireessä ja sen tiimellyksessä ei ole ehtinyt miettimään omaa elämää ja toimintaa. On keskittynyt niin paljon muiden hyvinvointiin ja en ole osannut antaa huomiota itselleni. Koko aika on mennyt siihen, että yrittää pysyä muiden tahdissa tässä kiireisessä maailmassa.

 

Itsetutkiskeluko itsekästä

Myös puheet itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ovat vaikuttaneet siihen, että huomioni vaeltaa aina muualla kuin itsessä. En ole halunnut antaa lupaa ajatella itseääni. Kuitenkin olen ymärtänyt, että ei itsensä ajatteleminen ole pois muiden huomioimisesta, vaikka monet niin kuvittelevatkin.

Kun ihmiset puhuvat, että ompa itsekästä ja käskee ottamaan pään pois perseestä ja ajattelemaan muitakin, niin siitä syyllistyy eikä halua antaa pienintäkään ajatusta itselleen.

 

Nämä asiat vaan halutaan nähdä vastakkainaseteltuna, vaikka todellisuudessa siitä ei ole kyse. En ihan käsitä miksi ei voisi olla empaattinen ja muut huoioon ottava ja silti kyetä itsetutkiskelulle. Tämän syyllistämisen vuoksi olen kai junnannut elämässä tähän asti paikallaan miettimättä omia tarpeitani. Onko väärin oppia tuntemaan itsensä ja tietämään mitä haluaa? En ole tyytyväinen elämääni näin. Haluan etsiä oman intohimoni enkä elää toisten todellisuudessa syrjäyttäen omani.

 
Positiivinen elämänasenne hukassa

Olen kuullut kommentointia miten ei pitäisi ajatella menneitä, vaan keskittyä positiivisiin asioihin. Ei ymmärretä, että positiivisen elämän asenteen omaavakin voi ajatella välillä negatiivisesti. Miten voi päästää irti jos ei ole lupaa käsitellä negatiivisia asioita? En usko, että silloin voi aidosti olla positiivinen ihminen. Toki voi aidosti ollakin onnellinen jonkin aikaa, mutta uupuminen on edessä. Sen minkä on jättänyt taakse löytää varmasti edestä, jos asiaa ei käy läpi. Ei pahoja asioita voi tuosta vain lakaista. Ne kulkevat eläässä mukana, vaikka ne päättäisi syrjäyttää ajatuksista.

 

Kun käsketään lopettamaan murehtiminen voi olla varma, että kyllä ne ajatukset sieltä ennen pitkään pintaan nousee entistä pahempina ja monimutkaisempina. Ne vaikuttaa tiedostamatta käyttäytymis- ja ajatusmalleihin, vaikka kuinka olisi päättänyt olla hyvällä tuulella. Niiden kieltäminen ei auta kasvamisessa yhtään. (Tässä en puhu niistä positiivisen elämän asenteen omaavista ketkä alunalkaenkin ovat oppineet terveet ajatusmallit ym. Se on aitoa positiivisuutta parhaimillaan. Käsittelen tässä itseäni ja omia kokemuksia. Normaalisti tällaista ei pitäisi joutua edes mainitsemaan omassa henkilökohtaisessa blogissaan, mutta tänä toisten puolesta mielensäpahoittamisenaikakautena on hyvä vielä erikseen mainita, että ei kannata lukea jos et ole kohderyhmää.)

 
Hidastamimnen on hyväksi itsetutkiskelulle

Tämä sairasloma ja yksin oleminen havainnollistaa paljon, miten en ole saanut aikaa ajatuksille ja itsensä kuuntelulle. Hidastaminen tai ehkä voidaan puhua jopa pysähtymisestä on tottatotisesti hyväksi itseutkiskelulle. On tullut paljon ajateltua elämän tapahtumia ja sitä miten ne ovat vaikuttaneet omaan toimintaan ja reagointiin. Kaikkea tietysti aluksi piti normaalina, kunnes alkaakin kyseenalaistaa onkohan kuitenkaan näin.

 

Muiden elämään sieluni hukanneena mietin, että ei tämä voi näin mennä ja asioihin on tultava muutos. Kaiken turvattomuuden, syyllisyyden ja masennuksen alta haluan löytää sen värikkään ihmisen, joka ei ole koskaan päässyt elämään täysillä. Haluan vapauttaa tämän uupumuksen vankilasta vapauteen. Voisiko itsekkyys olla hyvä asia?

Pages