Ladataan...
Sydän huokaa
Tiedättekö ne ihmiset jotka eivän mene lääkäriin ennen kuin pää on kainalossa ja toinen jalka haudassa? Ne ketkä menevät kuumeessa ja flunssassa töihin. 

Nämä henkilöt monesti kylvävät syyllisyyttä ihmisissä, jotka haluavat pitää terveydestään huolta. Se on asenne joka vähättelee ihmisen tärkeyttä ja priorisoi työnantajan rahat tärkeämmäksi kuin ihmisen terveys. Jos ei mene keuhkokuumeessa ja keuhkoputken tulehdusessa töihin haukutaan selän takana työmoraalittomaksi säädyttömäksi lintsariksi. Toki sairaslomalle jäännin syyllisyyttä lisää se, että työelämässä arvostetaan vain aina terveitä työntekijöitä, jotka joustavat työajoissa ja tekevät ylityöt ilmaiseksi.
 
Olen aina tuntenut pahaa oloa sairaslomasta. Kuin olisi minun syytä, että jätän työnantan yhdenäkin pulaan. Kai sitä kuvittelee olevansa niin korvaamaton, vaikka tuskin firma sairasloman aikana ehtii konkurssia hakea. Syyllisyyttään sitä vaan ajatukset laukkaa ja alkaa liioitella. Siksi yritän sinnitellä pysyäkseni mukana. Niin kuin ainoa oikea tapa olisi vain niellä ja kärsiä puolikuntoisena. Kun ei tähän pystykään, tulee epäonnistunut olo.
 
Vielä pahempi olo sairasloman hausta tulee työttömänä ollessa, kun ei ole työkykyinen. Tunnen tekeväni väärin työnantajia kohtaan, jos hakien sairaana töitä, ottaisin työn vastaan työkyvyttömänä ja olisin sairaslomalla heti työsuhteen alusta asti. 
 
Fyysisissä sairauksissa hakeudutaan niin heikosti sairaslomalle ja mennään tartuttamaan työkaveritkin silläkin uhalla, että ei antaisi laiskaa kuvaa itsestään muille. Siinä alkaa psyykkistä sairautta sairastavalla tulla häpeä omasta sairaudesta, koska se ei näy päällepäin. Vaikka ei ole työkuntoinen, monet kuitenkin pitävät työkuntoisena. 
 
Lääkäriin meno pelottaa, jos ei otetakaan tosissaan. Mielessä pyörivät vain pahimmat skenaariot torjutuksi tulemisesta. Minulle lääkäriin meno on ollut vaikeaa sen jälkeen, kun taannoin eräs lääkäri ei olisi millään uusinut mielialalääke reseptiä kun olin syönyt sitä vain vuoden. Hän vaan tokaisi;  "Et sinä voi niitä lopun ikäsi syödä!", ikään kuin parantuminen olisi aikataulutettu. Yritin sitten lopetella lääkettä, mutta oireet palasivat. Lääkäri meni vaihtoon.
 

Pitäisi ryömiä tiellä kuin zombi ja kaivautua ojaan, ennen kuin ympärillä oleville masennus olisi totta.

 
Excusez-moi kun haluan käyttää vähäiset virtapiikkini kaupassakäyntiin ja joskus ystävien seuraan, enkä teatraaliseen stereotyyppisen hullun potilaan esittämiseen ja kylähulluilemiseen.
 
Kun vihdoin on suostunut myöntämään itselleen, että ei ole työkuntoinen ja saanut sairaslomaa, haasteeksi tulee parantuminen. Eniten tunteita ja ahdistusta herättää, kun ihmiset ympärillä asettaa deadlinen parantumiselle. Kun joutuukin pettämään nämä odotukset, pettyy samalla itseensä. 
 
Vaikeaksi osoittautuu sairasloman jatkaminen. Syyllisyys siitä, että sairaus ei parantunutkaan vielä. Lääkkeet olivatkin vääränlaiset, tehottomat tai niistä tuli sivuvaikutuksia joiden kanssa ei pysty elämään. Sairastelu ottaa takapakkia ja koko sairasloma menee möykky rintaa puristaen kuin krooninen syyllisyys. Olo pahenee mitä lähempänä sairasloman loppu häämöttää, kun tietää paranemisen olevan vielä kesken ja työkunto on olematon. Olin jännittänyt kontrollikäyntiä niin paljon, että meinasi tulla paniikkikohtaus lääkärissä. Tunnistin kuitenkin tilanteen ja sain tilanteen rauhoittumaan. Sairasloma jatkuu edelleen.
 
Osittain tämä kiero asenne sairaslomalaisia kohtaan johtuu varmasti lapsuudesta, jolloin meitä ei ole otettu tosissaan ollessamme kipeitä. Nämä reagointimallit sitten periytyvät sukupolvelta toiselle ja pidetään tätä käytöstä yllä ihan normaalina reagointitapana. 
 

Miten lukijat kokevat sairaslomalle jäämisen? Podetko syyllisyyttä sairastelusta?

 

Ladataan...
Sydän huokaa

Heräsin kakovaan ääneen ja pian löysinkin itseni kiskomasta oksentavaa kissaa niskasta uutuudenkarhealta nojatuoliltani huutaen tälle "EEIIII SIIHEN!".
Tajusin kellon näyttävän vasta aamuyötä ja ajattelin mielessäni "Good morning neighbors". 

Unettomuuteni ainoa syy ei ole kissojen öiset mekastukset. Olen oireillut unettomuutta jo raskaudesta lähtien ellen jo ennen sitä. Muistini vaan ei yletä sitä pidemmälle. Välillä on jaksoja jolloin nukun paremmin.

Unettomiin aikoihin vaikuttaa kissojen ääniin havahtumisen lisäksi monet asiat. Vaikea raskaus ja yöpalan syönti pahoinvoinnin välttämiseksi pätkitti yöunia, vauva-ajan puolentoista tunnin syöttämis ajat ja synnytyksen jälkeinen masennus, vauvan kuorsaus, entisen puolison kuorsaus, taaperoajan yölliset painajaisten jälkeiset lohdutushetket, stressi ja toisen kumppanin kuorsaus, uusiutunut masennus, eron aiheuttama suru ja niin edellee. List goes on. Lyhyesti kiteytettynä elämä. Summa summarum oireilen siis kaikesta muutoksesta unettomuutena. Unettomuudesta on tullut jo niin kroonista, ettei edes muista aikaa jolloin olisi nukkunut kunnolla.


Olen lähiaikoina saanut unta vasta kahdelta aamuyöllä ja herännyt öisin painajaisiin. Eräs yö en ollut ihan varma oliko uni edes ohi kun olin hereillä. Tuntui kuin uni olisi jatkunut, vaikka luulin olevani hereillä. Ainakin näin itseni makaavan sängyssä, mutta en pystynyt liikkumaan. Sitten vaivuin taas uneen. Se oli hyvin hämmentävä tilanne ja tuntui todella pelottavalta. Välillä painajaiset herättävät kokonaan eikä uudelleen nukahtamisesta ole toivoakaan. Eron jälkeen olen herännyt päivään aamu viideltä tai viimestään kuudelta. Syvää virkistävää unta tähän ajanjaksoon ei juuri paljoa mahdu. 

Olen yrittänyt löytää keinoja unenlaadun parantamiseen. 
Vältän puhelimen, tabletin tai tvn käyttöä iltaisin. Joskus rauhoitan itseni kuuntelemalla syvän meditoinnin nukahtamisvideota. Ennen nukkumaan menoa pitää muistaa syödä, sillä on inhottavaa herätä yöllä näläntunteeseen. Myös pimennysverhot ovat olleet hatkinnassa, mutta huoneeseen ei illalla enää aurinko paista, kun se on laskenut metsän taakse tai kääntynyt toisen seinän puolelle. Aamuaurinkokin paistaa ihan eri puolta huushollia. Melatoniinivalmisteet on välillä otettava käyttöön. 

Mitä keinoja teillä on iltojen rauhoittamiseen ja nukahtamiseen?

Ladataan...
Sydän huokaa
Pitkäaikainen sairastaminen parisuhteessa voi olla kova paikka puolisolle.

Varsinkin kun sairaus ilmenee suhteen aikana ja edellisestä kerrasta sairaana on niin pitkä aika, että luulin toipuneeni lopullisesti. Eipä näitä asioita voi ennustaa ja suunnitella. Ei se itsellekään helppoa ole ja vaatii tietyllä tavalla oman sairauden peittelyä kun toinen ei tunnu ymmärtävän sitä. En halunnut myöntää itselleni, että masennus on taas uusiutunut ja aluksi jopa kielsin sen, koska hävetti. Oloni kuitenkin paheni vaivihkaa ja tajusin lopulta mistä tässä on kyse.


Oman toimintakyvyn heikkeneminen vaikuttaa paljon parisuhteeseen monella tapaa.

En kykene panostamaan yhteiseen aikaan ja seksuaalisuus kärsii ja toimintakyvyn heiketessä kotiöiden tekeminen ei aina mene ihan tasan ja yhteinen arki vaikeutuu. Puolison rooli tukijana on tässä vaiheessa tärkeää. 
Sairastavan rinnalla puoliso voi miettiä onko minusta edes tukemaan toista. Sairauteen voi joko sopeutua tai kieltää sen. Omani valitsi jälkimmäisen ja halusi vain draamatonta helppoa arkea ja teki tämän jo tapailivaiheessa selväksi. Sitähän me kaikki haluamme. Kaikki ei vaan ole niin mustavalkoista.


Masentuneena sitä alkaa miettiä, että onko tämä negatiivinen mieliala ja lamaantuneisuus minun normaali olotila ja persoonallisuus, ja hyvät tasaiset vaiheet elämässä tuntuu vain illuusiolta joka ei ole osa minua. Onko minusta tullut eri ihminen mihin kumppani minussa tutustui?
Itse koen suurta syyllisyyttä sairastamisesta ja koitan olla kotona niinkuin kaikki olisi hyvin. Romahdukset on sitten tapahtuneet kodin ulkopuolella. Tähän voi vaikuttaa paljon puolison suhtautuminen sairauteen. Oikeanlainen tukeminen ja kannustus helpottaa arkea, mutta meidän tapauksessa ymmärtämättömyys, pakkoreipastus ja sopeutumattomuus tilanteeseen ajoi minut vaikeaan tilanteeseen, jossa en saanut rauhassa sairastaa vaan minun piti kyetä tsemppaamaan itseni suorituksiin, joihin en pystynyt, joten tilani huononi. 

Masennus on kuin suhteen kolmas pyörä, joka rikkoo suhteen jos siihen ei osaa suhtautua oikein.

Ihanteellistahan olisi jos saisi tukea, empatiaa ja hellää kannustusta. Siinä varmasti miettii onko raukkamainen sika jos päättää erota masennusta sairastavasta puolisosta. Masentuneen näkökulmasta voin sanoa, että ei pidä pelätä kertoa eromietteitä puolisolle, koska jos ei osaa tukea, on parempi jatkaa eriteille, koska vääränlainen tukeminen (lue painostaminen) on pahinta mitä masentunut voi kokea sairastamisen vierellä. Tämän epäempaattisuuden jo kahdessa suhteessa kokeneena koen, että sairastaminen on helpompaa yksin. Jos puolison asenne on "myötä- ja vastamäessä, mutta mielummin myötämäessä", sen tietää, että on väärän tyypin seurassa.
 

Pages