Ladataan...
Sydän huokaa

Oma lapsuuteni on saanut minut miettimään millainen äiti haluaisin olla. Omalta osaltani toki pystyn vaikuttamaan lapsen kasvamiseen, mutta ympäristö vaikuttaa siihen myös. Teini-iässä tiesin haluavani tulla joku päivä äidiksi. Ajatuksissa monesti kävi myös, että en halua lasta tähän julmaan maailmaan kokemaan samalaista lapsuutta kuin omani. Kun biologinen kello alkoi raksuttaa ja vauvakuumetta ei voinut sammuttaa kissanpennuilla, lapsi kuitenkin syntyi. Päätin, että aion kasvattaa oman lapseni täysin, eritavalla kuin omat vanhempani. Se miten koen oman lapsuuteni on vaikuttanut erittäin voimakkaasti siihen miten aion lapseni kasvattaa. Haluan, että omasta lapsestani kasvaa terveen itsetunnon omaava, omat puolensa pitävä, mutta silti muut huomioon ottava, tervemielinen kansalainen ilman mitään omaa kuvaa vääristäviä tunnelukkoja.

 

Haluan kaikin keinoin taata hänelle turvallisen olon ja hyvät lähtökohdat, jotta pystyy menestymään aikuisena. Lapselle pitää pystyä ennakoimaan tilanteita ilman, että tämän ei tarvitsee olla varuillaan ja jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Aion myös puhua lapselleni rehellisesti sairaudestani, eikä hänen tarvitse ihmetellä miksi olen välillä väsynyt. Kaikkea ei pienen lapsen tarvitse tietää, mutta asioista puhumalla lapsikin ymmärtää olla syyttämättä itseään ja tekemättä omia johtopäätöksiä.

 

Meillä puhutaan tunteista ja opetellaan tunnistamaan niitä puhumalla. Haluan, että lapsi kokee rakkautta ilman ehtoja ja saa osoittaa omia mielipiteitä, vaikka ne olisivatkin erilaiset kuin minulla. Tämä ei poissulje rajoja, enkä aio kasvattaa lasta niin sanotusti vapaasti. Olen mielumin lapsen äiti kuin kaveri. Kyllä lapsen kuuluu oppia kokemaan myös pettymyksiä, kuitenkin ilman, että koko lapsuus on yhtä pettymystä ja omasta tahdosta luopumista, kuten omani oli. Lapsen kunnioitusta ei saa pelossa kasvattamalla. Pelolla hallitseminen ei ole sama kuin auktoriteetti. Kunnioituksen saa rakastamalla ja lapsen omia päätöksiä kunnioittamalla.

 

Haluan antaa lapselleni näitä rakastavia ja hyväksyviä katseita ja ottaa tämän kaikki tunteet vastaan sellaisena kuin ne ovat. Ei tuhmia lapsia ole olemassakaan. On vaan oireilevia. Ja nekin oireet johtuvat aikuisten ongelmista, ei lasten. Lapsellakin on oikeus hyvinvointiin eikä tämä ole mikään aikuisten yksinoikeus.

 

Oma lapseni saa olla, herkkä, vilkas, äänekäs ja värikäs. Lapsi ei ole mikään minimii tai oma pieni kuvajaiseni. Lapsen kautta eläminen on väärin, eikä lasta saa käyttää omana jatkeena kuten minua käyteettiin. Hänellä on oma minäkuva omasta itsestään, eikä minulla ole siihen puuttumista. Lapseni trarpeet eivät poissulje omiani. Haluan, että lapseni saa kaiken sen mitä minä en saanut ja vielä enemmän. Ei niitä asioita mitä minä olisin halunnut lapsena, vaan niitä mitä hän haluaa ja tarvitsee. Tämä sukupolvelta toiselle kulkeva tunteeton kirous saa nyt luvan loppua.

 

 

Ladataan...
Sydän huokaa


Aikoinaan sain vähättelyä osakseni kyvystäni vanhemmuuteen, vaikka hoidin ipanan vauva-aikana masentuneena melkeimpä kokonaan yksin. Olin aina päävastuussa lapsesta, vaikka olinkin avioliitossa. On hassua miten parisuhteessa olin käytännössä yksinhuoltaja lapsen isän heittäytyessä uusavuttomaksi, mutta eronneena huoltajuus olikin yhteistä. Eron jälkeen lapsen isä on itsenäistynyt ja voin ylpeänä sanoa, että hänestä on kasvanut vastuunottava isä. En tietenkään ole näkemässä hänen isyyttään ja aina välillä ajatuksiin hiipii kuva, jossa isä makaa tabletti kourassa sohvalla kun lapsi työntää päätään uuniin, johon on saanut valot päälle. Silti lapsi on aina palannut kotiin täysissä voimissaan ja nauttii isällä olosta. Ei auttanut kuin opetella luottamaan, että arki sujuu. Oli niin tai näin, kykyä vanhemuuteen masentuneena kyseenalaistetaan vielä tänäkin päivänä.  
 
Blogien kommenttiboksit ja somekeskustelut käyvät kuumana siitä, että masentunut ei voi olla hyvä äiti ja kasvattaa lastaan. Siinä on ihmisten kielenkannattimet olleet koetuksella, kun eivät ole osanneet pysyä asialinjalla. Tämä kertoo vaan siitä että masennus on edelleen tabu, eikä siitä puhuta tarpeeksi. 
 
Jotenkin olen vain kuvitellut, että tämä aihe ei enää nykypäivänä tuota moista tunteikasta ja jyrkkää spekulointia kun tietoisuus masennuksen oireista on kasvanut. Ihmettelin miten joku voi ajatella vielä nykypäivänä niin mustavalkoisesti. Kuinka hölmö olinkaan kuin pidin itsestäänselvänä, että eihän vanhemmuutta aleta enää kyseenalaistamaan kun on mielenterveyssairaus. Eihän vanhemmuutta kyseenalaisteta diapeetikoilta tai syöpäpotilailtakaan saati flunssapotilailta. Näköjään psyykkinen sairaus on monelle yhtä tuntematon kuin pikkuserkun expuolison naapurin veljen kirjekaverin hamsteri.
 
Nykypäivän vanhempien lapsuudessa masennuksesta ei puhuttu, vaan siitä vaiettiin. Monet nykypäivän äidit eivät edes tiedä, että heidä äidit ovat voineet olla masentuneita. Silti he kokivat lapsuutensa normaalina ja heidän äidit hyvinä äiteinä.
 
Masennus ei ole mikään persoonallisuushäiriö. Se ei toki poissulje persoonallisuushäiriötä niin kun ei flunssaa sairastavalta tai terveeltäkään. Ei silti pidä sekottaa mielenterveyshäiriötä ja erityismulkkuutta tai persoonallisuushäiriötä. Niinkun ei syöpää ja flunssaakaan. 
 
Masentunut voi olla täysin kykenevä kasvattamaan lapsen vaikka yksin. Jotkut masentuneet tarvitsevat tähän tukea. En ole koskaan kuullutkaan, että masennuksen oireena olisi pätemättömyys hoitaa lapsia ja kyvyttömyys äitiyteen. Oireet ovat jotain ihan muuta. Niin kauan kun vanhempi tunnistaa masennuksen, siihen on hoitosuhteet kunnossa, vanhempi tiedostaa voimavaransa ja osaa pyytää apua on vanhemmuus hyvää siinä missä terveellä vanhemmalla. 
 
Masennus ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa. Kuten ei diapetes tai epilepsiakaan. Päinvastoin tiedostan, että tunnistamattomana ja hoitamattomana masennus voi vaikuttaa lapsen elämään negatiivisesti ja lapsen ajatusmalleihin voi syöpyä tunnelukkoja vanhemman läsnäolon puutteesta.  Omaan epäonniseen lapsuuteeni peilaten ymmärrän, että oma arkeni on lapsen ainoa lapsuus. Toista ei tule, enkä aio sössiä tätä. Lapseni on täysin riippuvainen läsnäolostani. Haluan lapselleni paremmat lähtökohdat elämään mitä minulle on tarjottu. Haluan kasvattaa lapsestani tasapainoisen ihmisen. 
 

Tunnen välillä syyllisyyttä huonosta olosta ja soimaan itseäni miten itsekästä oli haluta lapsi, kun joutuukin turvautumaan lapsen isään ja varhaiskasvattajiin ynnä muihin.  Ihmisten syyllistäniminen kykenemättömyydestä vanhemmuuteen masentuneena ei auta yhtään oloa saati paranna ketään. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä. Vastuun jakamista on pitänyt opetella. Kai se on yski asia minkä lapsi opettaa vanhemmilleen. Onhan lapseni elämässä muitakin kuin vaan minä. Päiväkoti ja lapsen isä ovat henkireikä jaksamiselleni. Niin ehtii levätä ja kuntouttaa itseään niin jaksaa olla läsnäoleva äiti, eikä lapsi joudu kärsimään vanhemman masennuksen oireista. On lohdullista, että nämä masennuskaudet eivät kestä loputtomiin. 
 
Välillä kykenen ajattelemaan armollisemmin. Kai sitä saa silti haluta olla äiti, vaikka olisikin keskeneräinen. Ei mielenterveyshäiriöitä voi ennustaa. Enhän minä tiennyt ennalta, että sellaisia tulee. Sen takia kävinkin käsittelemässä asioita raskausaikana ammattilaisilla,  jotta voisin olla parempi ja tasapainoisempi äiti lapselleni. 
 
Tuli kuitenkin uusia odottamattomia haasteita lapsen saannin jälkeen. Synnytyksen jälkeinen masennus pääsi yllättämään ja muutama vuosi eteenpäin masennus uusiutui. Sairauksien kanssa on vaan elettävä ja järjestettävä elämä niin, että lapsi voi kasvaa turvallisesti rakastavien ihmisten kanssa kasvaakseen tasapainoiseksi, itsevarmaksi ja muut huomioon ottavaksi nuoreksi. Lapsen pitää saada elää ilman sairauden aiheuttamia rajotteita. Ja siihen elämään kuuluu muitakin kuin minä. Se on kasvatuskumppanuutta. 

 

 

 

kuva pixbaysta

Ladataan...
Sydän huokaa

Jotkut vanhemmat tulevat onnelliseksi lapsen ilosta ja riemusta, mutta kaikkia ei välttämättä kiinostakaan pätkän vertaa perhekahvilat ja puistot. Saako vanhemmat haluta omia juttuja ilman, että haukutaan tyrannimutsiksi? Helposti löytyy näitä ääripäitä perheistä missä toisissa lapset mukautuvat vanhempien elämään ja toisissa vanhemmat perustavat arkensa lapsen mukaan. Nämä sitten nostattavat tunteita toisissaan arvostelemalla toisen tapaa elää.


En ihan ymmärrä miksi nämä kaksi asiaa tarvitsee vastakkainasettelua. Itse kuljen omaa kultaista keskitietäni. Annan lapselle kokemuksia, joista juuri hän pitää omia mielenkiinnonkohteitani,harrastuksiani ja omaa aikaani unohtamatta. Vaikka minua ei titinalle kiinnosta, voin astua epämukavuusalueelta pois ja huomata kuinka väärässä olinkaan kun tämähän olikin mukavaa. Ei minua itseäni Frööbelin palikat liikuta, mutta olen vienyt lapsen parina vuonna kiertuetta katsomaan, koska musiikki on hänelle tärkeää ja huomaan miten paljon tämä siitä nauttii. Mielestäni kummankin, sekä vanhemman että lapsen on mukauduttava vastavuoroisesti kummankin elämään. Ei niin, että kaikki suunnitellaan vain lapsen ehdoilla tai niin, että lapsi mukautuu vain vanhempien elämään.

Joutuuhan lapsikin jatkuvasti joustamaan vanhempien menojen ja mielihalujen mukaan. Miksi vanhemmat eivät joustaisi vastavuoroisesti? Omassa lapsuudessa koin, että elin vain vanhempien tarpeita varten ja omasta tahdosta piti aina kokea syyllisyyttä ja vähättelyä. Tämä on hyvin haitallista, sillä aikuisena on vaikea olla oma itsensä ja uskaltaa kertoa omat mielipiteet. Tällaisesta kehittyy lapselle vaan epäterveitä ajatusmalleja, jotka näkyvät toiminnassa aikuisena. Sitä ajattelee liikaa mitä muut ajattelevat ja yrittää miellyttää muita. Päätin, etten laita vahinkoa kiertämään omassa kasvatustavassa.

Annan yhden esimerkin siitä miten vanhemmuudessa välillä pitää poistua epämukavuusalueelta. Ennen olin esim. hiihdon kanssa ehdoton, että minähän en lapseni kanssa hiihdä. Vihasin hiihtoa koulussa ja lähinnä sain siitä vain traumoja. Kun hiihto vihdoin tuli ajankohtaiseksi ja lapsella alkoi päiväkodissa hiihto, tuumin, että kai se olisi hyvä kokeilla niitä suksia ennen päiväkotihiihtoa. Kun vein lapsen hiihtämään ja kunnioitin hänen omaa tahtoa liikunnassa, tämä innostui hiihdosta. Sen ei tarvinnut olla samanlaista kun omassa lapsuudessa, että hiihdetään kyyneleet silmissä kivusta nivusissa ja rakoista jaloissa. Lapseni sai ottaa sukset jalasta silloin kun saa tarpeekseen, eikä hänelle jäänyt hiihdosta negatiivisia kokemuksia pakkosuorittamisesta. Tämä sai lapsen kysymään pitkin talvea; "Äiti mennäänkö hiihtämään". Katsoin miten innoissaan lapsi on hiihtämisestä, että nyt haaveilen jo omista suksista. Olisipa kiva päästä kokeilemaan jos sittenkin tykkäisin siitä. 

Yhden lapsen äitinä huomaan miten paljon enemmän lapsi vaatii seuraa, kun taas muissa perheissä sisaruksista saattaa parhaimmillaan olla seuraa toisilleen, eikä vanhempien tarvitse olla leikeissä mukana niin paljon. Tämä on tuonut haastetta, sillä lapsen on hyvin vaikea leikkiä yksin. Sitä on harjoiteltu meillä niin, että menen aluksi mukaan, mutta katoan takavasemmalle kun leikki lähtee sujumaan. Saatan myös kehottaa ehdottaen jotain mitä hän voisi tehdä yksin, jos haluan laittaa ruokaa rauhassa. Toki ruokaa voi myös tehdä yhdessä. Lasten kanssa leikkiminen voi olla joistakin mukavaa, mutta minusta on kuolettavan tylsää rakentaa palikoilla ja pyöritellä leluja päämäärättömästi pitkin lattiaa. Leikin ei kuitenkaan tarvitse olla lapsen huoneessa kyhjöttämistä. Lapselle se kuitenkin on jotain ihan muuta kuin tylsää. Se on tarve tulla kuulluksi ja hyväksytyksi. Onhan se tietysti tärkeää lapselle huomata että vanhempia kiinnostaa tämän jutut. Lasten leikkien pitäisi aina lähteä heistä itsestään ja lapsi saa ns. johtaa leikkiä. Aikuisen tehtävä ei ole mennä sanomaan miten jotain leikkiä kuuluu leikkiä. Sen täytyy tapahtua aina lapsen ehtojen mukaan tukahduttamatta lapsen toiveita. Ei leikin tarvitse olla jatkuvaa lapsen viihdyttämistä. Lapsella saa välillä olla tylsääkin. Eihän sitä muuten keksi mitään uutta ja luovaa. 

Tätä samaa keskitietä olen kulkenut perheeni ruokailuissakin. Laitan välillä ruokia lapsen toiveiden mukaan. Meillä ei kuitenkaan voida syödä vaan pelkkää lasagnea päivästä toiseen vain siksi, että lapsi ei suostuisi syömään muuta. En suostuisi syömään yksitoikkoista ruokaa vaan lapseni vuoksi, enkä ala tekemään lasten ja aikuisten ruokia erikseen. Teen erilaisia ruokia ja kokeilen eri reseptejä. Minulle on sattunut tuuri sen kanssa, että lapsi ei nirsoile mistään. Jopa päiväkodin vahingossa liian tuliseksi maustettu kanakeitto oli maistunut ipanalle, kun muut lapset siitä olivat kieltäytyneet. Siitä asti kun kiinteää ruokaa alkoi syömään, on maistellut monipuolisesti kaikkea. En ole viitsinyt noudattaa neuvolan ohjeita mitä kannattaa syöttää ja milloin kannattaa lisätä uusi ruoka-aine makuvalikoimaan. Mielestäni ohjeet olivat liian yksipuolisia ja näillä ohjeilla olisin varmasti kasvattanut lapsestani epäluuloisen eri ruokia kohtaan. Vaikka lapsi on sanonutkin joskus harvoin lautasen eteen saatuaan; "Hyi tuo on pahaa", on ruoka hävinnyt lautaselta parin maistamisen jälkeen. Ei siis kannata missään nimessä suostua lapsen uhman vuoksi tyytymään siihen tiettyyn ruokaan varman päälle pelaamisen vuoksi. Toki en voi puhua kuin omasta puolesta, koska ei ole kokemusta lapsesta, joka nirsoilisi ruuasta. Ajattelen kuitenkin, että kyllä se lapsi syö jos sillä on nälkä. Kunnioitan kuitenkin sitä, että lapsellakin voi olla tiettyjä inhokkiruokia, vaikkei tämä nirso olisikaan. Sellaisia ruokia ei pitäisi pakottaa syömään. Maistamaan voi kuitenkin kehottaa, mutta pakko ei ole syödä. Minut on pakotettu lapsena syömään kylmää maksalaatikkoa ja hernekeittoa, jotka olivat inhokkejani. En oppinut tämän pakottamisen avulla kaikkiruokaiseksi. Ainoa mitä tästä sain on traumoja. En tänäkään päivänä pidä rusinoista tai maksasta.

Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua lapsen mukavuuden nimissä. Pitäähän pettymyksiä oppia sieyätätämään jo lapsuudessa. Se ei tarkoita, että koko lapsuuden pitäisi olla yhtä pettymystä. Jos kerran on kokeillut jotain toimintaa ja edelleen kokee sen epämiellyttävänä, voi ihan hyvällä omatunnolla sanoa, että tähän en suostu. Pakko ei ole lähteä itseään kiusaamaan johonkin mistä ei nauti. Lasten kautta ei tarvitse elää, mutta kannattaa miettiä onko sekään oikein, että lapsi joutuu elämään aikuisen kautta ja syrjäytää omat toiveet ja halut. Onko teini-ikäistä pakko raahata mökille, jos tämä tahtoo mielummin olla ystävien kanssa? Ei lapsi nauti välttämättä samoista asioista kun vanhemmat, mutta varmasti löytyy joku yhteinen asia mistä kummatkin nauttivat. 

Pages