Ladataan...
tähtisumua

Kävin Murun kanssa treffeillä. Ihan vaan syömässä sushia, mutta kuitenkin. Olemme joutuneet siirtämään sushin syömistä jo pariin otteeseen, joten tätä oli odotettu.

Kävimme treffeillä jo toista kertaa pienen ajan sisään, mutta sekin oli puhtaasti siksi, ettemme viime viikonloppuna ehtineet sekä elokuviin että syömään. Tätä aiemmin taisimme treffailla joulukuussa, joten edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää tovi.

Emme ole aina käyneet treffeillä, mutta olemme kantapään kautta joutuneet opettelemaan tasapainoa oman, parisuhteen ja perheen yhteisen ajan välillä. Yhteisiin vuosiimme on mahtunut monenmoista vaihetta tämänkin asian suhteen.

Seurustelumme ensimmäiset kuukaudet olimme yhdessä melkein jatkuvasti. Muru oli ensimmäinen, joka puhalsi pelin poikki, ja vaati enemmän omaa aikaa. Koen, että viimeistään armeija-aikana suhteemme löysi terveen tasapainon yhdessä vietetyn ajan suhteen: joskus oli ihan ok keskittyä vain omaan itseensä.

Muutimme pian armeijan jälkeen yhteen, ja olimme taas uuden kriisin edessä: yhtäkkiä toinen oli jatkuvasti siinä, eikä omassa kodissa päässyt edes hetkeksi karkuun. Piti opetella siihen, että vaikka olimme samassa tilassa, sen ei aina täytynyt tarkoittaa sitä, että olemme yhdessä. Tietyllä tavalla tämä oli itsenäisintä aikaa, mitä olin koko seurustelumme aikana kokenut.

Kun saimme lapsen, elimme edelleen tätä yllämainittua elämää. Tuolloin panostimme perheen yhteiseen aikaan täysillä, mutta lapsen mentyä nukkumaan vetäydyimme kumpikin omiin oloihimme. Meillä kesti Myyn syntymisen jälkeen noin vuosi ymmärtää, että vanhemmuus ei ole yhtä kuin parisuhde. Yhtäkkiä tajusimme, ettemme ole enää muuta kuin äiti ja isi. Kriisihän siitä syntyi, mutta sen ansiosta osaamme nykyään ottaa aikaa myös parisuhteelle.

Vielä (melkein) kymmenen yhteisen vuoden jälkeen me harjoittelemme sitä, kuinka olla yhdessä ja onnellisia. Harjoittelu tuskin loppuu koskaan, sillä on parisuhdekin tietynlainen työmaa, eikä yksin talouden pyörittäminen tai lasten kasvattaminen ruoki sitä kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Toisaalta joillekin edellämainitut asiat riittävät, mutta meille ei. 

Eikös se olekin niin, että lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana ei saisi erota? Ainakin itse liputan vahvasti tämän teorian puolesta. Tuntuu, että Myyn kasvaessa olemme enemmän ja enemmän sellaisia kuin ennen. Toisen kanssa on kivaa viettää aikaa, juttelemme enemmän, riitelemme järkevämmin ja muistamme useammin pussata. Välillä Myy kiehuu mustasukkaisuudesta, kun eksyn Murun kainaloon. Se on hassua, mutta myös tosi ymmärrettävää, sillä Murun kainalossa on tosi hyvä olla.

JANIKA

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Meillä on nyt viikon ajan eletty uudenlaista arkea. Myyllä oli ensimmäinen täysi viikko päiväkodissa, ja minä tein heti kuusi päivää töitä putkeen sopimuksen alettua. Ajattelin tulla tänne purkamaan fiiliksiä, etenkin Myystä ja päiväkodista.

Minulla on ollut todella positiivinen olo Myyn päiväkodista ja ryhmästä heti tutustumishetkestä alkaen. Olo on entisestään voimistunut, ja päiväkodista on välittömästi tullut luonnollinen osa elämäämme. Kommunikaatio toimii täydellisesti ja tarpeemme (etenkin Myyn tarpeet) huomioidaan moitteettomasti. Myyn voi jättää hoitoon ilman huolen häivää. Lapsiin todella panostetaan, ryhmän aikuiset välittävät aidosti kaikista. Olemme saaneet viestejä ja kuvia päivän touhuista. Kuvissa esiintyy onnellinen, hymyilevä lapsi.

Helpoksi tämän tekee myös itse päikkyläinen. Olemme saaneet nyt osaksemme taivastelua siitä, kuinka luonnollisesti Myy on päässyt osaksi ryhmää. Sopeutuminen päiväkotiin on kuulemma sujunut poikkeuksellisen helposti: Myy leikkii, syö ja nukkuu erinomaisesti. Aamuisin parkkipaikalla Myy huutaa usein ”jee!”, koska tietää, että pääsee leikkimään toisten lasten kanssa. Ainoat itkut on tullut lähinnä siitä, että äiti on tullut hakemaan kotiin, ja vielä olisi vähän leikit kesken.

Viime viikolla Myytä hakiessani yksi ryhmän hoitajista totesi minulle, että Myy on selvästi hyvin kasvatettu ja perusturvallisuus on kunnossa. Oikein paisuin ylpeydestä Myytä ja meitä vanhempia kohtaan. Taputtelin itseäni olkapäälle: hyvä me!

Hassuinta on huomata, kuinka paljon Myy on muuttunut ihan lyhyessä ajassa. Päiväkodin myötä Myylle on tullut myös elämä, josta me emme tiedä puoliakaan: on uusia kavereita ja leikkejä. Ensin hieman hätkähdin tätä, sillä olen tähän asti aina tiennyt kaikesta kaiken, mutta pieni askel itsenäisyyteen tuntuu aika terveeltä. Aika hoidon aloittamiseen oli selvästi juuri oikea.

Tämän Myyn oman elämän on huomannut kaikista eniten siitä, että Myylle on kehittynyt uusia taitoja ja tapoja, sekä hassuja sanoja. Yksittäisillä sanoilla kommunikoiva 2-vuotiaani on ottanut ison harppauksen puheessa, ja esimerkiksi tänään hän jo huusi Murulle ”pois siitä!” kesken majaleikin. Lisäksi puheeseen on ilmestynyt vaativa huudahdus ”MINUN!”, sekä vahinkoihin liitettävä ”hups”. Tänään Myy on luetellut ääneen myös numeroita ja tutun ”nounounou”-komennuksen lisäksi hän on alkanut heiluttaa moittivasti sormeaan. Kaikki nämä tavat ja sanat ovat jotenkin aivan äärettömän humoristisia, ja on hassua huomata, kuinka tiukasti jotkut jutut jäävät taaperon päähän pyörimään.

Tiedän, tämä kuulostaa juuri sellaiselta somekuvan kiillotukselta, jota vihaan. Mutta kun meidän päikyn aloitus on sujunut niin älyttömän hyvin, että parempaa ei olisi voinut edes toivoa! Ja kyllähän Myy on myös reagoinut tähän myös raivoten ja itkien. Itkupotkuraivarit säästetään kotiin, kun ensin käyttäydytään hyvin päikyssä usean tunnin ajan. Myy selvästi tsemppaa kovasti hoidossa päivän aikana ja purkaa mieltään sitten tutussa ja turvallisessa ympäristössä rakkailleen. Mutta me kestämme mielenosoitukset, sillä niiden syy on ilmiselvä ja ymmärrettävissä.

Lähdin tähän päiväkotihommaan vähän varovaisella mielellä, sillä valitettavan usein esimerkiksi Facebook-ryhmistä voi lukea kaikenlaisia negatiivisia kommentteja päiväkotien toiminnasta ja hoidon laadusta. Tällä hetkellä somessa ja mediassa päiväkoteja koskien ovat pinnalla mm. liian suuret ryhmäkoot, äärimmilleen venytetty henkilökunta ja leikkirahat. Nämä asiat huolestuttavat myös meitä vanhempia, sillä haluan, että lapsestani huolta pitävät ihmiset jaksavat työssään ja tulevat kohdelluksi oikeudenmukaisesti.

En kuitenkaan ole päivääkään katunut päätöstäni laittaa Myy päiväkotiin. Kaikki sujuu mallikkaasti. Ja jos ei sujuisi, niin puhuisin suoraan päiväkodin henkilökunnan kanssa, enkä vain avautuisi johonkin Facebook-ryhmään tuntemuksistani. Sillä tavalla asioihin saa muutosta, kun palaute menee perille kohteeseen.

JANIKA

PS. Olin ihan varma, että kuolen työtaakkani alle, sillä töissä on ollut aivan äärettömän kiireistä. Sen sijaan kiireiden ansiosta viikko on vierähtänyt ohi silmänräpäyksessä, enkä koe edes olevani erityisen rasittunut, vaikka kolmivuorotyö antoi vuorojen puolesta parastaan minulle: aamun, pari iltaa ja yövuorot kirsikkana kakun päälle. Myytä vaan on ollut hirveä ikävä.

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Moni tietää varmasti edes jonkun, joka on joskus kärsinyt jonkin sortin syömishäiriöstä. Kaikki, jotka henkilökohtaisesti tuntevat minut, voivat ainakin myöntää kuuluvansa niihin ihmisiin. En useinkaan puhu syömishäiriöstäni, vaikka se on edelleen tietyllä tavalla läsnä elämässäni.

Ahmintahäiriö, lyhyesti: Ensinnäkin, ahmintahäiriötä (Binge Eating Disorder, eli BED) ei tule sekoittaa ahmimishäiriöön (bulimia nervosa), vaikka suomenkieliset nimet taudeille ovat aika samanlaiset. Ahmintahäiriö on yleisin epätyypillinen syömishäiriö ja diagnoosina kohtuullisen uusi. Ahmintahäiriön diagnoosia varten tulee täyttyä tietyt kriteerit: 

  1. Toistuvia ahmimiskohtauksia, joihin liittyy poikkeuksellisen suuria annoksia ja/tai tunne siitä, ettei syömistä pysty kontrolloimaan.
  2. Ahmimiskohtauksiin liittyy vähintään kolme seuraavista oireista: epätavallisen nopea syömistahti, syöminen kunnes olo on epämukavan täysi, suurien määrien syöminen ilman varsinaista näläntunnetta, ahmiminen yksin häpeän takia, ylensyöntiä seuraa itseinhon, masennuksen ja syyllisyyden tunteita.
  3. Ahmintaan liittyy voimakasta ahdistusta.
  4. Ahmintakohtauksia vähintään kerran viikossa kolmen kuukauden ajan.

On olemassa myös diagnoosi tilalle, jossa ahmintahäiriön diagnostiset kriteerit täyttyvät vain osittain. Jos kiinnostuit lukemaan lisää, niin täältä Käypä hoidon sivuilta löytyy hyvin tietoa. Huomautan, ettei kellään ole automaattisesti ahmintahäiriötä, jos kerran tai pari kertaa syö suklaalevyn yhdeltä istumalta stressiin. Myöskään tunnesyöminen ei ole yhtä kuin ahmintahäiriö.

Ensimmäiset muistoni ahmintahäiriöstä sijoittuvat yläasteaikoihin. Muistan kokeneeni voimakasta ahdistusta pakonomaisesta syömisestä, joka oli puhjennut samoihin aikoihin, kun kärsin koulukiusaamisesta. En olisi kuitenkaan vielä silloin diagnosoinut itselleni ahmintahäiriötä, mutta merkit olivat ilmassa.

Nämä muistot olivat vahvana mielessäni silloin, kun suhteeni syömiseen sai sairaita piirteitä. Ahmimista esiintyi muutamia kertoja viikossa. Välillä ahmin niin paljon, että olo oli aivan järkyttävä. Toisina kertoina en välttämättä ahminut jättiannoksia, mutta tuntui siltä kuin en jotenkin pystyisi hallitsemaan syömistäni. Saatoin syödä kaikenlaista, kuten suklaata tai jäätelöä, mutta pahimmillaan olen esimerkiksi syönyt lusikalla sokeria suoraan pussista.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen kerta, jolloin söin suklaapatukoita autossa kaupan parkkipaikalla. Jo patukoita ostaessa tuntui, että päässäni oli napsahtanut joku vipu päälle, ja oli vain kiire saada jotain syötävää. Autossa tungin patukoita suuhun pikavauhtia, mitään maistamatta, ja koitin olla hyperventiloimatta, koska paniikki koputteli takaraivossa. Kyse ei ollut nälästä tai edes makeanhimosta, vaan pakonomaisesta tarpeesta syödä. Kun olin valmis, siivosin roskat huolellisesti roskikseen, eli piilotin todisteet. Hävetti, harmitti, oksetti ja kauhistutti. En ollut syönyt montaa patukkaa, mutta en ollut voinut estää itseäni syömästä niitä. En voinut lopettaa, vaikka olisin halunnut, vaan sydän tykyttäen tungin suun täyteen patukkaa toisen perään.

Tämä tapahtui syksyllä 2015. Tuolloin minulla todettiin vaikea ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus, ja uskon niiden olevan vahvasti yhteydessä syömiskäyttäytymiseeni. Aloitin masennuslääkityksen ja aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla sekä ravitsemusterapiassa. Vointini parantuessa aloin taas saada otetta järkevästä syömisestä.

Nykyään huomaan hieman epäuskoisena ajattelevani, että koko ahmiminen oli ihan käsittämätöntä. Joskus mietin, että oliko tuo diagnoosi minulle sittenkään oikea, tai oliko ongelma todella niin vakava, kuin muistan. Jos vaikka masennus ja ahdistus tuovat hieman värikynää muistoihini?

Sitten tulee se hetki, kun ahmintahäiriöni muistuttaa olemassaolostaan. En ole ahminut enää aikoihin, mutta välillä tunnen hassuja pyrähdyksiä ajatuksissani liittyen syömiseen. Niissä tilanteissa tunnistan ajatukseni olevan poikkeuksellinen, eikä ehkä täysin terve. En pysty nykyään syömään mitään salaa, sillä saan välittömästi voimakkaita tunnemuistoja ahmimisen piilottelusta ajalta, jolloin tein niin. Jos vaikka ostan itselleni kaupasta suklaapatukan, enkä kerro siitä Murulle, koen usein voimakkaita syyllisyyden tunteita ja tietyllä tavalla ahdistustakin. 

Lisäksi olen huomannut, etten voi ryhtyä dieetille, jossa näläntunne on jollain tapaa läsnä. Saan kyllä jotenkuten pidettyä langat käsissä syömisen suhteen, mutta pakonomaiset ahmimisajatukset nousevat herkästi pintaan. Ravitsemusterapeuttini neuvoikin minua aikoinaan, että saisin jalansijaa ahmimisen kontrolloimiseen oikeanlaisella syömisellä ja sen avulla saavutetulla kylläisyydentunteella (vaikka kyllä sitä ahmimista aikoinaan tapahtui, vaikka ei ollut yhtään nälkä).

Suhteeni ruokaan ei vieläkään ole täysin priima: olen ehdottomasti tunnesyöntiin taipuvainen ihminen, sokeriaddikti ja mielihalujen uhri. Minulle ei voi vitsillä sanoa, että tekisi mieli mäkkiä, koska sitä on sitten haettava. Koen, että olen jo pidemmän aikaa hakenut jalansijaa oikeanlaisen syömisen suhteen, mutta tietyllä tapaa jännitän muutoksia ja erityisesti sitä, että en kokisi oloani kylläiseksi. Se tunne tuntuu olevan minulle tietynlainen pelastusrengas, joka estää hukkumasta. 

JANIKA

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Tänä aamuna sain henkisen sydänkohtauksen. Olin käynyt Prismassa ostoksilla ja kotiin ajellessa siemailin jääkahviani rennosti, kun vilkaisin refleksinomaisesti takapenkille. Turvaistuin oli tyhjä. Oh shit! Tilanne kesti varmaan nanosekunnin verran, mutta sen aikana ehdin jo järkyttyä pahanpäiväisesti. Samantien muistin, että olen ihan ypöyksin käymässä kaupassa ja Myy on päiväkodissa. 

Tilanne nauratti ja ärsytti minua, mutta sai myös ajattelemaan. Ensinnäkin, jos meidän auton vakiovarusteisiin kuuluu turvatyynyt, niin minun vakiovarusteisiini kuuluu Myy. Olemme olleet niin kauan ja paljon kahdestaan, että oletan hänen nykyään automaattisesti olevan mukanani kaikkialla. Lisäksi olen äitiaivojen viaton uhri, ja niitä syytän tästä(kin) ahdingonpoikasesta.

Aikana ennen lasta en juuri vaivautunut käyttämään kalenteria. Ei yksinkertaisesti tarvinnut, koska supermuistini muisti aina kaiken. Tiesin mihin mennä ja koska, kenen kanssa ja miksi. Muistin kaiken paitsi kotiavaimet, jotka olen lapsesta asti kroonisesti unohtanut kotiin vähän väliä, mutta mielestäni tämä onkin jokin käyttäytymiseen tai kasvatukseen liittyvä ongelma, eikä liity muistiin (hah hah!).

Sitten tulin raskaaksi. En ollut edes kuullut termiä raskausdementia ennen sitä, mutta kyseinen ilmiö tuli kyllä todella tutuksi niiden kuukausien aikana. Mieleeni on palavasti jäänyt se kerta, kun vietin aikaa ystäväni kanssa, joka oli raskaana kanssani yhtä aikaa. Tapaamisemme hedelmällinen keskustelu koostui 95 prosenttisesti lauseista ”mitä mä olinkaan sanomassa” ja ”mistä me puhuttiin just äsken?”. Muistan sen epäuskon, kun tulin kotiin: me, nuoret naiset, olimme molemmat aivan totaalisen pysäkillä sen koko parituntisen ajan, jonka vietimme yhdessä.

Voisinpa lohduttaa kertomalla, että raskausdementia lähtee synnytyksen myötä pois, ja saat oman, teräväpäisen itsesi takaisin. Ei! Raskausdementia muuttaa vain muotoaan!

Tervetuloa, äitiaivot!

Yhtäkkiä päänsisäisestä kalenterista ei ole tietoakaan enää. Otat silmälasit päästäsi ja lasket ne johonkin, mutta et todellakaan enää kahden sekunnin kuluttua muista, että minne. Lähdet Crocseissa ulos talvipakkasella. Tuplabuukkaat menoja, etkä välttämättä muista buukanneesi yhtään mitään. Et osaa puhua tai ajaa autoa, saati käydä järkevää keskustelua, koska keskustelu pätkii kuin nettiyhteys katvealueella, eikä pätkiminen välttämättä johdu jostain ulkoisesta keskeytyksestä (lapsestasi) vaan olemattomasta keskittymiskyvystäsi ja ylitsevuotavasta hajamielisyydestäsi.

Lapseni on kaksivuotias. Äitiaivot elävät ja voivat hyvin, eivätkä jääneet vauvavuoteen. Oletan, että alan muistaa asioita ehkä sitten, kun kaikki lapset ovat lentäneet pesästä. Vaikka silloin olen jo varmaan tottunut tähän olotilaan liiaksi, enkä edes tahdo palata muistini kanssa aikaan ennen lapsia.

Olen ottanut käyttöön kännykän kalenterin. Täytyisi myös ostaa perheelle yhteinen kalenteri. Ja ehkä teettää anteeksipyyntökortteja kavereille, jotka saatan vahingossa unohtaa tavata. 

Nimimerkillä,

MUISTAMATONJAEPÄTOIVOINEN91

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Tänään oli Myyn ensimmäinen päivä päiväkodissa.

Olen välillä hieman haikea, kun mietin Myyn kasvamista ja pieniä askeleita itsenäisyyteen. Tuntuu erikoiselta, että en tule olemaan paikalla Myyn päivässä, enkä tiedä, mitä hän puuhaa päiväkodissa milläkin hetkellä. Tiedän, että joillain äideillä tulee itku, kun lapsi jätetään päiväkotiin ensimmäisiä kertoja. Ajatus päiväkodista ei herättänyt minussa erityistä tunnekuohua, mutta silti hieman jännitin, että jos itken kuitenkin.

Kävimme viime viikolla tutustumassa Myyn ryhmään muutaman tunnin ajan. Tutustumiskäynnistä jäi todella positiivinen olo, sillä Myy oli toisten kanssa kuin kala vedessä ja hoitajat olivat aivan äärettömän ihania! Ryhmän dynamiikka oli todella miellyttävä ja koin, että lapsiin panostetaan paljon. 

Tämä tutustumispäivä rauhoitti mieltäni entisestään. Pientä jännityskutkutusta tuntui mahanpohjassa, kun kaarsimme päikyn pihaan, mutta silti päällimmäisenä olo oli rauhallisen itsevarma: kyllä Myy pärjää ja hänestä pidetään hyvää huolta. On myös helpottavaa, että saimme järjestettyä tämän viikon niin, että Myy saa hitaan laskun päiväkotielämään.

Tänään oli lyhyt päivä: vein Myyn hoitoon klo 8:30. Myy innostui kovasti nähdessään toiset lapset, ja halin ja suukon jälkeen hän kirjaimellisesti katosi. Ehdin vain huutaa perään, että heippa, äiti lähtee nyt! Tämä reaktio helpotti omaa lähtemistä, eikä minua kyllä itkettänyt ollenkaan. Olen tosin aika varma, että itkut saattavat Myyn osalta olla vielä edessä, kun hän huomaa, että päikkyyn mennään joka päivä.

Tämän jälkeen ajoin rauhassa kotiin, söin aamupuuroni elokuvaa katsoen, kävin pitkässä suihkussa. En suoraan sanottuna muista, koska viimeksi olen ollut ihan yksin kotona! Nautiskelin kyllä jokaisesta hetkestä.

Hain Myyn päiväkodista hieman klo 11 jälkeen. Vasta päiväkotiin ajellessa aloin murehtia sitä, että Myy ei varsinaisesti huomannut minun lähtevän: onkohan Myy itkenyt minun perääni? Haluan aina sanoa Myylle, että äiti lähtee nyt ja tulee takaisin hakemaan sinua sitten. Mutta eihän asiat mene aina suunnitelmien mukaan – ainakaan taaperon kanssa!

Myy oli iloinen, kun tulin hakemaan häntä. Päivä oli sujunut erinomaisesti. Isoin yllätys oli se, että Myy oli jopa kakannut, joka on kyllä todella poikkeuksellista käytöstä. Lisäksi hän oli syönyt kokonaisen lautasellisen nakkikeittoa, vaikka kotona nirsoilee, minkä ehtii. Kotiinkin Myy lähti iloisin mielin, enkä usko, että joudun häntä väkipakolla raahaamaan huomenna takaisin päikkyyn.

Oli ihanaa, että kaikki oli sujunut hyvin, vaikka tietysti päivän kulussa kuulsi ilmiselvä uutuudenviehätys. Vaikeammat ajat eroamisen, kotiinlähdön ja syömisen suhteen voi olla vielä edessä, sen tiedostan. Huomenna ja ylihuomenna on myöskin lyhyempi päivä tiedossa, mutta vien Myyn päikkyyn jo aamupalalle, kun tänään vein hänet vasta aamupalan jälkeen.

Tämä on myös minun viimeinen työttömyysviikkoni, joten saan rauhassa latailla akkujani vielä hetkisen ennen ensimmäistä aamuvuoroa. Saa nähdä, mihin kesä meitä kuljettaa!

JANIKA

Ladataan...

Pages