Ladataan...
tähtisumua

Myy heräsi tänä aamuna viimeistä kertaa tutti suussa. Olimme päättäneet, että kun Muru käyttää viimeiset isyyslomapäivänsä, otamme projektiksi tutista luopumisen, jonka toivoin tapahtuvan ennen kuin Myy täyttää kaksi.

Päätimme tehdä tutista luopumisesta pienimuotoisen seremonian. Myy tuskin itse ymmärsi koko seremonian tarkoitusta, mutta oli hauska keksiä tarinaa tutista luopumiselle ja nähdä pieni vaiva tämän elämänvaiheen päättyessä.

Pohdimme aluksi, että leikkaamme tuteista imuosat irti, ja sanomme, että tutit menivät rikki. Halusin kuitenkin keksiä jotain muuta, ja Muru ehdotti, että voisimme viedä tutit järvelle kalavauvoille. Innostuin tästä heti, sillä kalat ovat Myyn ehdoton lempieläin!

Tänään se päivä sitten koitti. Päätimme viedä tutit pois jo ennen päiväunia, jotta näkisimme ennen iltaa, että minkälaiseksi taisteluksi tutittomuus meillä osoittautuu nukahtamistilanteissa.

Kotona Myy sai pujottaa tutit metalliseen lenkkiin, johon liitimme vielä painon, jotta tutit uppoaisivat vauvakaloille asti. Sitten lähdimme koko porukka järvelle. Myyn mielestä se oli kivaa, koska järvenjäällä pystyi syömään lunta.

Myy avusti isiä jään kairaamisessa ja tyhjensi sohjoa pois pilkkireiästä taitavasti. Pilkkihullu Muru taisi hieman innostua nähdessään Myyn kiinnostuksen pilkkihommiin ja auttamiseen!

Kun reikä oli valmis, laitettiin tutit pilkkiongen päähän ja laskettiin ne sitten järven pohjaan kaloille. Myy oli aivan innoissaan uudesta leikistä, ja tuttien upottaminen oli enemmän hauskaa kuin haikeaa. Huusimme tuteille heipat ja lähdimme Myyn kanssa edeltä kohti rantaa jättäen Murun vielä varmistamaan, että kalavauvat ovat saaneet kaikki tutit varmasti talteen. Eli toisin sanoen tutit nostettiin järvenpohjasta ja heitettiin kotimatkalla asianmukaisesti roskikseen.

Tuteista luopuminen on mielestäni aika jännittävää, vaikka Myy ei kovasti tutin perään ole ikinä ollutkaan. Meillä ei esimerkiksi enää pikkuvauva-aikojen jälkeen ole kannettu tuttia mukaan julkiselle paikalle, koska Myy ei yksinkertaisesti huoli tuttia vaikkapa mielipahaa tai surua lohduttamaan. Tutti on ollut tärkeä lähinnä nukahtamishetkellä ja yöheräilyissä, mutta yöllä nukkuminen sujuu suurimmaksi osaksi ilman.

Ensimmäiset päiväunet ovat nyt käynnissä ja Myy todellakin nukkuu. Sänkyyn laittaessa hän kyllä pyysi tuttia itkuisena ja haroi kädellään sängystä sitä suuhunsa. Silitin Myyn hiuksia ja muistutin, että tutit vietiin kalavauvoille. Myy jäi sänkyynsä ja nukahti alta aikayksikön. Olen suoraan sanottuna hämmästynyt nukutuksen helppoudesta, mutta ehkäpä ilta tuo uudet taistelut tullessaan? Toisaalta tuttipullosta luopuminen sujui aikoinaan äärettömän helposti, joten tarina voi olla sama tutin suhteen.

Itseäni hieman surettaa tutista luopuminen, koska Myy on ollut tutti suussa niin söpö, ihan pienen vauvan näköinen! Mutta kyllä tämä tuli nyt erinomaiseen hetkeen ja oli tarpeen, sillä 2-vuotissynttärit häämöttävät jo kulman takana. Jännityksellä odotamme, että seuraako tästä kovasti unettomia öitä!

JANIKA

Share

Ladataan...
tähtisumua

Kun on ollut tarpeeksi kauan yhdessä, alkaa saada osakseen tietynlaisia kysymyksiä koskien naimisiinmenoa ja perheenlisäystä. Niihin aikoihin, kun tulin raskaaksi, emme vielä olleet juuri saaneet kyselyitä vauvahaaveista, mutta naimisiinmenosta kyllä. Olimme tuolloin olleet kihloissa jo viisi vuotta. Hääuutisten sijaan pamautimmekin pöytään täysin suunnitellun ja hartaasti toivotun vauvakortin. Se tuli ehkä joillekin yllätyksenä, mutta meille se tuntui paljon luonnollisemmalta suunnalta, kuin naimisiinmeno.

Nyt meillä on vauvakortti käytetty, ja kihloissa olemme olleet seitsemän vuotta. Naimisiinmenokyselyiden lisäksi saamme nykyään myös osaksemme uteluita siitä, että koska meille tulee lisää lapsia. Koska luonnollisesti, kun yhden hankkii, niin pitäähän sitä nyt hankkia toinenkin. Ja järkisyistä kannattaisi samantien myös päräyttää vähintään maistraattiin kirjoittamaan paperit alle.

Hääutelut lähinnä naurattavat minua, ja niihin vastaankin yleensä näin: ”Joo, me yritettiin kerran päättää päivä, ja keksittiinkin tosi hyvä, mutta se ei sitten ollutkaan lauantai, niin lopetettiin suunnitteleminen siihen”. Tarina on täysin totta. Naimisiinmeno ei ole meidän prioriteettilistalla kovin korkeassa asemassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että rakastaisimme toisiamme yhtään vähemmän, tai ettemmekö olisi täydellisen tosissamme toistemme kanssa. 

Kysymys, joka minua tosissaan ärsyttää, koskee seuraavan lapsen hankintaa. Koen, että ympäristön paine hankkia lisää lapsia on välillä sanoinkuvailemattoman voimakas. Itselläni ei ole herännyt minkään sortin vauvakuumetta, ja toisen lapsen hankkiminen olisi tällä hetkellä enemmän järkiratkaisu tai vahinko, kuin hartaan suunnittelun ja toivomusten tulos. 

Joskus ajattelin, että olen potentiaalinen suurperheen äiti. Olen kyllä aina sanonut, että haluan 2-3 lasta, mutta olen myös pitänyt täysin mahdollisena sitä, että mieli voi muuttua. Olen totaalinen vauvaihminen, joten varmasti voisin pyöräyttää maailmaan kourallisen beibejä! Nämä ajatukset kuitenkin kuolivat Myyn myötä. En enää haluakaan lapsia lyhyellä ikäerolla, ja mietin jatkuvasti, että kuinka ihanaa on, kun lapsi kasvaa ja kehittyy niin nopeasti. Ei ole pätkääkään ikävä vauvavuotta, oksennuskylpyjä, tuntikausia huutamista ja valvottuja öitä. Ei tule vauvakuumetta, vaikka kuinka pinnistän! Näin on hyvä, ainakin toistaiseksi.

Parasta tässä on, että olemme näistä asioista Murun kanssa täysin samoilla linjoilla. Kumpikaan ei halua vielä lisää lapsia, tai mennä naimisiin. Naimisiinmenosta olemme keskustelleet sen verran, että toivoisimme sen tapahtuvan kuitenkin oikean juhlan muodossa, eikä vaan maistraatissa papereita allekirjoittaen. Ja itse haluaisin syyshäät. 

En suinkaan halveksi ihmisiä, jotka ovat eläneet elämänsä toisin. Se ei ole minulta pois, jos jonkun lapsilla on vuosi ikäeroa tai jos joku haluaa astella alttarille jopa ennen seksin harrastamista. Nämä ovat kaikkien omia, yksityisiä valintoja. Kaikilla ei edes ole varaa tehdä valintaa, sillä lapsia ei tosta noin vaan saada, tai naimisiin ei ihan kenen tahansa kanssa mennä.

Kyseleminen näistä aiheista menee hyvin henkilökohtaiselle tasolle, ja mielestäni näihin kysymyksiin käy erinomaiseksi vastaukseksi ”ei kuulu sinulle”. Koska se on totta, nämä asiat eivät kuulu parisuhteen tai perheen ulkopuolisille tahoille, ei edes kysymyksen kohteen omille vanhemmille. Jos kuitenkin tähän kysymykseen päätetään vastata, on mielestäni äärimmäisen tökeröä lähteä kyseenalaistamaan tai arvostelemaan toisen valintoja – sitäkin olen joskus kuullut tapahtuvan.

Sosiaalisen paineen kanssa eläminen on omalla tavallaan vaativaa. Itselläni on tällä hetkellä ympärillä useita kasvavia perheitä. Suurimmalla osalla heistä on jo ennestään lapsi, joka on Myyn kanssa samaa ikäluokkaa. Kyllä sitä välillä itsekin miettii mahdollisten sisarusten ikäeroja, tai kuinka lapsista olisi toisilleen seuraa, mutta tiedostan tämän ajatuksen syntyvän lähiympäristöni muutoksista. En halua käydä vauvantekopuuhiin, koska se olisi ehkä tähän hetkeen järkevää. Haluan tehdä vauvani oman aikatauluni mukaisesti ilman lähipiirin painostusta ja kyselyä! 

Toisin sanoen, vauvakuumetta odotellessa! Ja sitä saattaakin joutua odottelemaan vielä hetken aikaa.

JANIKA

Share

Ladataan...
tähtisumua

Tänään on iskän kuoleman toinen vuosipäivä. 

Huomaan, että suru on jälleen ihan erilaista, mitä se on ollut aiemmin. En enää käytä juurikaan aikaa iskän sairastumisen, ja sitä seuranneiden kokemusten, ajatteluun, vaan muistelen muita, yhteisiä hetkiämme. Olen myös oppinut elämään sen kanssa, että mieleni päälle jäi vielä muutamia kysymyksiä, joihin en tule koskaan saamaan vastausta. 

Mutta kyllä, aina välillä on iskää ikävä.

Iskä sai keuhkosyöpädiagnoosin vuoden 2013 joulukuussa. Taistelu sairautta vastaan kesti yhteensä kaksi vuotta. Alusta asti meille oli selvää, että syöpää ei voi iskän keuhkojen kunnon takia täysin parantaa, mutta yllättävää oli, että iskä jaksoi sisukkaasti taistella noin pitkään.

Yksi kauneimmista ja surullisimmista muistoistani on viimeinen kohtaaminen iskän kanssa. Olin kyseisen torstain ylipuhunut sairaala- ja sairausfobioista kärsivää veljeäni lähtemään Helsinkiin sairaalaan katsomaan iskää. Lääkäri ei uskonut iskän olevan elossa enää seuraavalla viikolla, ja halusin veljeni vielä pääsevän sanomaan iskälle hyvästit, niin ahdistavaa kun se olikin. Saapuessamme iskä oli istumassa sängyllä, vahvasta lääkityksestä hieman kuutamolla. Vietimme aikaa huoneessa noin tunnin jutellen niitä näitä; emme siis lausuneet mitään jäähyväisiä tai rakkaudentunnustuksia. Lähtiessämme suukotin iskää poskelle, vaikka iskä aluksi kielsi tekemästä niin. Juuri, kun olimme astumassa ulos huoneesta, iskä huikkasi perään sen saman lausahduksen, jonka olimme kuulleet miljoona kertaa aina heipat sanoessamme: ”hei, kiltisti ja nätisti sitten”. Nuo sanat olivat viimeiset häneltä minulle, ja merkityksellisempiä viimeisiä sanoja en olisi voinut pyytää. Muisto tästä saa minut edelleen liikuttumaan.

Läheisen syöpätaistelun seuraaminen vierestä on järkyttävää, kuluttavaa ja surullista. Se vaatii voimia, mutta opettaa myös paljon. Omat muistoni iskän taistelusta ovat raskaita ja kipeitä, mutta kaiken kaikkiaan koko asiaa kohtaan koen rauhallista hyväksyntää. Suru ei ole enää niin läsnä, ja ajan myötä oppii taas näkemään asiat uudessa valossa. Syövästä minulta ei juuri syvällisiä ajatuksia irtoa; se on brutaali, ruma sairaus.

Matka iskän kuolemasta tähän päivään on ollut pitkä, sillä näihin kahteen vuoteen on suremisen lisäksi liittynyt tunteja puhelimen ääressä, älytön määrä paperisotaa, tärkeitä tapaamisia sekä taisteluita virallisten tahojen kanssa. Eniten hanttiin on laittanut Nordea; mikään muu taho ei ole tällä tavoin hidastanut ja vaikeuttanut iskän asioiden hoitamista, enkä voi kyllä kiitosta kyseiselle pankille juuri laittaa. Hoidin paljon iskän asioita yksin, sillä niin iskä toivoi asioiden menevän. Viime viikolla suljin vihdoin senkin luvun elämässäni lopettamalla tyhjän kuolinpesän tilin. Olen viimein valmis.

Tänään vien iskän haudalle kynttilän. Saatan muistella häntä ja katsoa vähän kuvia. Aion myös kirota mielessäni sitä, että hän ei ole täällä auttamassa minua autoa koskevien asioiden kanssa, koska nyt olisi hyvät neuvot kalliit. Mutta kaikenkaikkiaan olo on kevyt ja iloinen. Ikävä on ikuista, mutta elämä jatkuu ja muistot jää.

JANIKA

Share

Ladataan...
tähtisumua

En aio tehdä tyhjiä uuden vuoden lupauksia, enkä halunnut rustata blogiin vuoden 2017 kohokohtia. Sen sijaan käännyin sanojen puoleen; etsin Pinterestistä mietelauseita, joista rakennan itselleni tsemppausta ja itsevarmuutta vuotta 2018 varten. Vähän muistutusta siitä, että valo kajastaa tunnelin päässä, ja palaset loksahtavat vielä paikoilleen.

Tämä ensimmäinen on tärkeä, koska koen tällä hetkellä olevani erittäin epävarma itseni kanssa. Sisäinen maailma on jotenkin pysähtynyt ja solmussa, ja sen kaiken keskellä on vaikea pitää itsevarmasti pää pystyssä. Epävarmuus kuiskailee korvaani vähän väliä, mutta kuuntelemisen sijaan haluan potkaista itseäni takapuoleen, ja muistuttaa olemaan rohkea.

Koen tällä hetkellä hakevani uutta suuntaa elämälleni. Entiseen ei ole palaamista, ja tuleva pelottaa. On käynnistymisvaikeuksia ja luonteeni vastaisesti voisin melkein jäädä vain tuleen makaamaan. Koitan kuitenkin muistaa, että kaikki ei välttämättä mene tasaisesti ja hyvin kerrasta, mutta toivon, että uskallan ottaa avosylin vastaan sen, mitä elämällä on minulle annettavaa ensi vuonna.

Tämä teksti on tarkoitettu niihin hetkiin, kun mietin katkerasti tuhlanneeni aikaani polkuun, joka ei johdattanut minua mihinkään. Umpikujan sijaan minä voisin kokeilla nähdä mahdollisuuden hypätä etenemään uutta polkua. En tuhlannut aikaani, sillä tämä päättynyt polku tarjosi minulle kokemusta, henkistä kasvua ja erilaisia taitoja. Unelmien tavoittelu ei ole koskaan ajan tuhlaamista! Tämä unelma vain ei koskaan täysin toteutunut, ja nyt on aika jatkaa eteenpäin.

Haluan muistaa keskittyä nauttimaan enemmän asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Arjen harmauteen on helppo hukkua, mutta on sen keskellä on kehitettävä aikaa myös seikkailla, kokeilla ja nähdä uutta sekä ruokkia luovuuttani.

Haluan huomata arvostaa perheen ja ystävien parissa vietettyä aikaa ja muistaa nauttia yhdessäolosta. Toivon lisää spontaaniutta, seikkailumieltä ja kykyä keskittyä hetkeen. Toivon myös vilpittömiä ja vapaita leikkihetkiä lapseni kanssa, mielikuvituksen estotonta liitoa ja rohkeutta heittäytyä.

Näistä viimeinen kuva puhuttelee minua paljon. Nämä kuvat laitoin tähän muistutuksena siitä, että pitäisin huolta myös itsestäni ja antaisin itselleni välillä luvan olla itsekäs. Joskus uhraan itseni kaikin tavoin pitääkseni muut tyytyväisenä, ja siitä tavasta tahdon oppia pois ennen kuin väsähdän. Toivon myös kykyä sanoa mielipiteeni entistä enemmän ääneen, sillä nyt päädyn liian usein nielemään sanani ja tukahduttamaan vastalauseeni. Tärkeää on myös sanoa välillä ei, sillä kaikkea ei tarvitse jaksaa tehdä – varsinkaan toisten ihmisten eteen.

Kerrankin astun uuteen vuoteen ilman hajuakaan siitä, mitä tapahtuu. Se on ahdistava ja kutkuttava ajatus. Olen tähän asti aina tiennyt edes vähän suuntaa, mihin elämäni on viemässä, mutta nyt vastassa on vain sumu ja kysymyksiä. 

Tsemppi tulee tarpeeseen.

JANIKA

Disclaimer: Kaikki julkaisun kuvat on kopioitu Pinterestistä julkisesta levityksestä, enkä täten omista niistä yhtäkään.

Share

Pages