Ladataan...

En valitettavasti kuulu niihin dynaamisiin itsensä markkinoijiin, jotka luovat imagoa ja yleisöpohjaa olemalla aktiivisia kaikissa medioissa - enemmänkin luotan siihen, että teokset jäävät jälkeeni ja saavat elää omaa elämäänsä. Tämän linjan mukaisesti huomasin juuri, että en ole kuluneen vuoden aikana tehnyt yhtäkään blogipostausta näyttelyistäni tai muistakaan aktiviteeteistani! Ehkäpä sitä voi kuitenkin pitää ansiona enkä epäonnistumisena, todistaahan se sen, että olen sen sijaan keskittynyt taiteen tekemiseen enkä ihmisten somen tukkimiseen. Koska taidemaalarin työ on kuitenkin aika kaunista, julkaisen tässä muutaman kuvan vuoden varrelta. Olen ottanut kuvat ei-niin-nykyaikaisella kännykkäkamerallani. Ehkäpä ne kuitenkin välittävät joitakin tunnelmia. Ensimmäisessä kuvassa suunnitteilla on installaatio, jonka lopputulos (ja paljon muutakin) on nähtävissä ja kuultavissa Helsingissä Maunula-talon aulassa juhannukseen asti! Poiketkaa, jos liikutte täällä päin.

Avoimen taidekoulun 10-v juhlanäyttely Kalasataman taiteilijatalossa toukokuussa. Teokset: Sanna Valkiala, Tuula Taponen, Akasaka, Merja Penttinen, Anne Järvinen, Anna Kurki

Laterna Magikassa huhtikuussa. Teokset: Anne Järvinen, Marju Karlsson, Sanna Valkiala, Petri Itälahti.

Lasten taidepajan flow.

Aikuisten rummutus-taidemeditaation flow.

Roudausta, roudausta, roudausta...

Galleria Koivulinnan viime kesän näyttelyissä oli taianomainen tunnelma. Maalaukset Sanna Valkiala, veistokset Enni Kömmistö.

Ripustuksia tuli tehtyä vuoden aikana myös pariin pop up näyttelyyn ja yhteen kahvilaan Vallilaan ja Lauttasaareen. Oli hienoa antaa niiden kautta iloa ihmisille, mutta täytyy sanoa, että itse olen äärettömän iloinen siitä, että vähään aikaan ei tarvitse roudata mitään minnekään, lyödä enää yhtäkään naulaa seinään saati keksiä erilaisia jeesusteippiviritelmiä kattotelineisiin tai installaatioripustuksiin.

Ai niin paitsi se yksi kaksi- ja puolimetrinen teos Maunula-talolta pitäisi vielä jotenkin saada roudattua jonnekin juhannuksen jälkeen... aaargh!

Menen maalaamaan, se auttaa. Hyvää kesää kaikille!

Ladataan...

Mietin joskus, miten ihanaa olisi harrastaa taidetta. Maalaamista. Harrastaminen kun tarkoittaa sitä, että saa tehdä mitä huvittaa. Voisi tehdä mitä haluaa, päättää itse aiheen tai antaa kynän viedä, voisi harjoitella uutterasti yhä hienompien kuvien tekemistä ja taitavampia tekniikoita... Tiedän miten mukavaa, hienoa ja palkitsevaa se on, koska harrastan soittamista ja piirtämistä.

Mutta maalaaminen on sitä, että on pakko maalata, vaikka käsillä oleva työ enemmänkin pelottaisi kuin herättäisi ihastusta itsessä. On maalattava, vaikka ei tiedä ollenkaan, tekeekö jotakin aivan turhaa p*skaa vai jotakin todella tärkeää. Eikä ikinä saa päättää aihetta itse! Jokin olotila on vain niin vahva, eikä mene pois, että voidakseen jatkaa elämäänsä on pakko maalata. Joskus olotila on pakahduttavan ilon kentällä, ja silloin maalaamiseen on mahtavaa heittäytyä. Joskus taas joutuu kohtaamaan petoja. Eikä sillekään sitten mitään voi, vaikka sellaisen teoksen ollessa kesken jättäisi mieluummin menemättä työhuoneelle.

Maalatessa pedot eivät kuitenkaan enää ole pelottavia, sillä maalatessa ei koskaan ole yksin, vaan on teoksen kanssa. Itselleni puinen pohja antaa valtavan turvan - ja valtavan haasteen, sillä se tietää aina enemmän kuin minä. Maalaaminen on sitä, että ei yritä nähdä silmillään, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sillä silmä näkee aina vain käsillä olevan tilanteen. Teos taas tietää aina paljon pidemmälle. Keskeneräinen maalaus ohjaa minua ikään kuin valmiista käsin - vaikka valmis teos tietoiselle mielelleni olisikin vielä aivan tuntematon. Siksi maalaamisen tärkein taito onkin olla tietämättä itse ja kuunnella, mitä teos pyytää. Joka ikinen kerta, kun olen "halunnut" maalatessani tehdä jonkin tietyn kuvan tai tietyn ratkaisun, koska se olisi mielestäni hienoa ja älykästä, teos on kostanut. Se harhautuu polulta, siitä katoaa lämpö, ja jäljelle jää kylmä kuva, joka ei toimi eikä soi. Tietysti kyse voi olla myös siitä, että olen yhä vielä liian harjaantumaton taiteen ja taidon yhdistämisessä; joudun yleensä valitsemaan jomman kumman (ja tietysti valitsen aina oman haluni sijaan taiteen ja teoksen ohjauksen, sillä vain se polku vapauttaa minut patoutuneesta olosta, jonka alussa vallinnut olotila minuun jättää, ellen maalaa). Mutta kyse voi olla myös samantyyppisestä asiasta, jota kirjailijat kuvaavat, kun heidän henkilönsä eivät suostukaan kaikkiin heidän ideoihinsa vaan "alkavat elää omaa elämäänsä". Sille on sitten vain annettava tilaa: annettava teoksen elää, opeteltava elämään sen kanssa, sen rytmiin, säilytettävä sen lämpö.

Lämpö on se, mitä kaikessa taiteessa etsin ja kaipaan. Että taiteilijan ihmisyys - ei persoona, vaan ihmisyys - on ollut läsnä. Että luonto puhuu hänen lävitseen. Siihen itsekin pyrin. Taidolla tehdyt, mutta kylmät taideteokset, kirjat ja musiikkikappaleet eivät herätä minussa mitään. Nitä on maailma täynnä. Mutta uskallan väittää, että vaikka energeettisesti "kylmät" teokset herättäisivät ihastusta hetkellisesti, niin aika lopulta valikoi niistä teoksista, jotka ylipäätään ovat saaneet tulla maailmaan (ja vieläpä päässeet näkyvästi esille), säilyviksi ne, joista lämpö säteilee. Teoksen energian kokeminen tietysti vaatii paljon myös katsojalta: tateen katsominen on luova tapahtuma siinä, missä taiteen tekeminenkin. Kaikki eivät koe yhtään mitään yhdenkään maailman teoksen äärellä, koska eivät ole milloinkaan avanneet omia luovuuden väyliään; eikä kaikkien tarvitse olla taiteellisia. Vähän kuin joku, joka ei ole koskaan urheillut, ei kykene nauttimaan mistään liikunnasta; eikä kaikkien tarvitse olla liikunnallisia. Mutta hyvää se tekee! Lämmön, tai energian, voi kokea yhtälailla katsoessaan vanhaa Rembrandtin tai Van Goghin taidetta, tai uusia Paavo Paunun tai Rafael Wardin teoksia. Rodinin suurimpia veistoksia ei tarvitse edes katsoa, ne säteilevät luonnonvoimaansa vaikka selän takaa. Siksi kuvataide onkin hiukan hassu sana. Jos teos jää katsojalle pelkäksi kuvaksi, se on epäonnistunut koskettamisen tehtävässään.

Miksi sinun on pakko maalata, kysyy puolisoni minulta. En tiedä. Miksi muusikko soittaa, miksi kirjailija kirjoittaa? On varmaan aika harvoja, jotka uppoutuvat taiteen alalle yksinomaan siksi, että he nauttivat siitä. Useimmat kai tekevät niin siksi, koska eivät muuta voi. Koska sellaisiksi he ovat syntyneet tai tulleet. Ehkä se on niin yksinkertaista, että minun pitää maalata voidakseni hyvin: koska en muuten pysty käsittelemään maailmaa, olemaan maailmassa. Ensi-impulssi maalauksen syntymiselle saattaa hyvinkin olla ikään kuin terapeuttinen. Mutta sen jälkeen teos alkaa viedä: vaikka olisin jo saanut ulos sen olon, joka alun perin pakotti minut kankaan äärelle, maalaus ei päästä minusta irti. Pelkät terapiamaalaukset voisi tehdä uudelleen ja uudelleen samalle pohjalle, päällekäin, eikä yhdestäkään tulisi koskaan valmista. Mutta on pakko maalata, koska maalaukset itse haluavat tulla maalatuiksi. Juuri tämän älyttömyyden - "teoksen tahdon" - hyväksyminen pitää luovuuden kanavan auki: se pakottaa hyväksymään selittämättömän mahdollisuuden. Maalaamisen pakko on selittämätön, niinkuin elämänpalo itse.

Ladataan...

Joudun tänään taas myymään maalauksiani. Se tuntuu aina vain yhtä epäsopivalta, jotenkin täysin käsittämättömältä.

Taiteen myyminen on kummallista touhua.

 © Sanna Valkiala

Ensimmäiset teokseni annoin pois huolettomasti pienistä rahasummista, jos minusta tuntui, että ne pääsivät hyviin koteihin. Teen sitä edelleen. Mutta mitä kauemmin toimii taidemaalarina, sitä selkeämmin ymmärtää, että ruoka ja vaatteet ovat ihmiselle myös tärkeitä asioita. Lähes yhtä tärkeitä asioita kuin se, että saa tehdä taidetta. Kun pitää valita, maksaako työhuoneen vai asunnon vuokran ja tuhlaako viimeiset rahansa  pigmenttipurkkiin vai perheen iltaruokaan, sitä alkaa jossain vaiheessa miettiä, pitäisikö teoksia todella "myydä".

Suomen valtio on onneksi kehittynyt Aleksis Kiven ajoista sen verran, että ihmistä ei enää jätetä yksin mökkiinsä nääntymään nälkään ja keuhkokuumeeseen, jos tämä sattuu olemaan sopimaton tekemään muunlaista kuin taiteellista työtä. Toimeentuloa saa aina joskus jostain, ainakin jos ei toitota kaikelle kansalle olevansa PÄÄtoiminen taiteilija. Mutta kuten sanottu, taiteen tekeminen saati näyttelyiden pitäminen (kaikki kulut galleriavuokrasta alkaen kun ovat yleensä taiteilijan kontolla) nielee rahaa sen verran, että pelkästään kulujen peittäminen vaatii tuhansien eurojen myyntejä, sivutyötuloja tai apurahoja vuodessa. Sen lisäksi olisi vielä asuttava, syötävä ja elettävä.

Siksipä minun pitäisi olla iloinen, kun kesän kahden (kehutun, mutta myynnittömän) yhteisnäyttelyn jälkeen ostajia on yhtäkkiä talven mittaan ilmaantunut. Muistan, miten eräs kollega joskus hehkutti miten hienolta tuntuu, kun joku "latoo seteleitä pöytään" ja on valmis ostamaan teoksen itselleen.

Mutta minusta ei tunnu hienolta. Ei tunnu miltään. Paitsi sitten, kun myynti on onnellisesti ohi ja ihminen lähettää viestin, joskus kuvankin, siitä, miten upeasti teos sopii hänen luokseen. Silloin tuntuu iloiselta ja ylpeältä. Mutta nyt, ennen myyntiä, tuttu tunne palaa. Tyhjä, hämärästi pakokauhuinen ja surullinen olo, joka edeltää väistämätöntä, kummallista eroa.

Asian ydin on siinä, että en oikeastaan koe, että myyn teoksen. Teos ei varsinaisesti kuulu minulle, vaikka se on tullut maailmaan kauttani, vaan sillä on oma elämänsä, jota itsekin ihmettelen usein kuin ulkopuoleleta. Raha, jota minulle annetaan, on korvaus paitsi kuluista ja ajankäytöstäni, myös kompensaatiota kivusta ja särystä, jota koen joutuessani antamaan tutun maalauksen pois. Siksi minun on uskomattoman vaikea puhua "taiteen myymisestä". Rahanvaihto on enemmänkin kuin omituinen teoksen siirron yhteydessä tapahtuva rituaali, jonka ansiosta saan taas maksettua pari kuukautta ateljeen vuokraa tai ostettua muutaman uuden maalituubin ja pohjan. Jokin sovittu rahasumma on siis minun palkkaani; sen sijaan teoksen arvoa summan suuruus ei määritä millään tavalla. Maalauksella on valmistuttuaan oma olemassaolonsa minusta ja rahasta riippumatta. Sillä on oma tehtävänsä, omat ihmiset, jotka se tulee kohtaamaan. Siksi sen on annettava mennä, vaikka tekee kipeää.

Ja heti, kun maalaus on hävinnyt työhuoneelta, olen taas onnellinen: jokainen teos on sidoksissa minuun ja vaikuttaa työhöni niin kauan, kuin se on työhuoneessani  - ja kun se on poissa, vapautuu henkistä tilaa. Lopulta luopuminen tarkoittaa raikkautta. Ensin luominen, sitten luopuminen... luominen ja luopuminen. Sellaista se on.

Taiteilijana joutuu useimmiten elämään elämänsä - tai ainakin pitkiä myynnittömiä työttömyysaikoja - tiedostaen selkeästi, että rahallisesti ei ole yhteiskunnalle minkään arvoinen. On pelkkä kuluerä, näennäisesti melko turha. Siinä punnitaan todellinen motivaatio taiteeseen. Mikäli se ei ole pelkästään itsensä elättäminen, on vain jatkettava. Lopulta muiden veronmaksajien hyväntekeväisyyden varassa elävälle maalarille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin puhdistaa ja vahvistaa sieluaan niin, että se kykenee elämään tässä tietoisuudessa. Juuri tämä tietoisuus siitä, että toimii täysin yhteiskunnan taloudellisten periaatteiden vastaisesti, on taiteilijalle tärkeä ja nöyrryttävä kokemus. Siksi en voi ymmärtää määritelmää siitä, että "ammattitaiteilijan" pitäisi elättää itsensä myymällä taidettaan. Tai jos niin on, useimmat kuvataiteilijat eivät ole ammattilaisia. Taiteilija on se, joka ei voi elää tekemättä taidetta joka päivä, joko sisäisesti siihen valmistuen tai konkreettisesti tehden. Kukaan ei voi tietää, kenelle teokset joskus ovat tärkeitä ja miksi. Jos ne on tehtävä, ne on tehtävä.

En ole koskaan voinut ymmärtää keräilijöitä, jotka ostavat taidetta sijoituksen vuoksi, siksi, että he toivovat sen rahallisen "arvon" nousevan. Se tuntuu ainoastaan perverssiltä tavalta hyötyä muiden kustannuksella. On ihmiskunnan yhteinen velvollisuus huolehtia taideteoksista hyvin riippumatta siitä, kenen "omistuksessa" ne ovat - ja pitää taiteilijat jotenkuten hengissä ja hyvissä voimissa. Siinä kaikki.

Ladataan...

Pages