Ladataan...

Joudun tänään taas myymään maalauksiani. Se tuntuu aina vain yhtä epäsopivalta, jotenkin täysin käsittämättömältä.

Taiteen myyminen on kummallista touhua.

 © Sanna Valkiala

Ensimmäiset teokseni annoin pois huolettomasti pienistä rahasummista, jos minusta tuntui, että ne pääsivät hyviin koteihin. Teen sitä edelleen. Mutta mitä kauemmin toimii taidemaalarina, sitä selkeämmin ymmärtää, että ruoka ja vaatteet ovat ihmiselle myös tärkeitä asioita. Lähes yhtä tärkeitä asioita kuin se, että saa tehdä taidetta. Kun pitää valita, maksaako työhuoneen vai asunnon vuokran ja tuhlaako viimeiset rahansa  pigmenttipurkkiin vai perheen iltaruokaan, sitä alkaa jossain vaiheessa miettiä, pitäisikö teoksia todella "myydä".

Suomen valtio on onneksi kehittynyt Aleksis Kiven ajoista sen verran, että ihmistä ei enää jätetä yksin mökkiinsä nääntymään nälkään ja keuhkokuumeeseen, jos tämä sattuu olemaan sopimaton tekemään muunlaista kuin taiteellista työtä. Toimeentuloa saa aina joskus jostain, ainakin jos ei toitota kaikelle kansalle olevansa PÄÄtoiminen taiteilija. Mutta kuten sanottu, taiteen tekeminen saati näyttelyiden pitäminen (kaikki kulut galleriavuokrasta alkaen kun ovat yleensä taiteilijan kontolla) nielee rahaa sen verran, että pelkästään kulujen peittäminen vaatii tuhansien eurojen myyntejä, sivutyötuloja tai apurahoja vuodessa. Sen lisäksi olisi vielä asuttava, syötävä ja elettävä.

Siksipä minun pitäisi olla iloinen, kun kesän kahden (kehutun, mutta myynnittömän) yhteisnäyttelyn jälkeen ostajia on yhtäkkiä talven mittaan ilmaantunut. Muistan, miten eräs kollega joskus hehkutti miten hienolta tuntuu, kun joku "latoo seteleitä pöytään" ja on valmis ostamaan teoksen itselleen.

Mutta minusta ei tunnu hienolta. Ei tunnu miltään. Paitsi sitten, kun myynti on onnellisesti ohi ja ihminen lähettää viestin, joskus kuvankin, siitä, miten upeasti teos sopii hänen luokseen. Silloin tuntuu iloiselta ja ylpeältä. Mutta nyt, ennen myyntiä, tuttu tunne palaa. Tyhjä, hämärästi pakokauhuinen ja surullinen olo, joka edeltää väistämätöntä, kummallista eroa.

Asian ydin on siinä, että en oikeastaan koe, että myyn teoksen. Teos ei varsinaisesti kuulu minulle, vaikka se on tullut maailmaan kauttani, vaan sillä on oma elämänsä, jota itsekin ihmettelen usein kuin ulkopuoleleta. Raha, jota minulle annetaan, on korvaus paitsi kuluista ja ajankäytöstäni, myös kompensaatiota kivusta ja särystä, jota koen joutuessani antamaan tutun maalauksen pois. Siksi minun on uskomattoman vaikea puhua "taiteen myymisestä". Rahanvaihto on enemmänkin kuin omituinen teoksen siirron yhteydessä tapahtuva rituaali, jonka ansiosta saan taas maksettua pari kuukautta ateljeen vuokraa tai ostettua muutaman uuden maalituubin ja pohjan. Jokin sovittu rahasumma on siis minun palkkaani; sen sijaan teoksen arvoa summan suuruus ei määritä millään tavalla. Maalauksella on valmistuttuaan oma olemassaolonsa minusta ja rahasta riippumatta. Sillä on oma tehtävänsä, omat ihmiset, jotka se tulee kohtaamaan. Siksi sen on annettava mennä, vaikka tekee kipeää.

Ja heti, kun maalaus on hävinnyt työhuoneelta, olen taas onnellinen: jokainen teos on sidoksissa minuun ja vaikuttaa työhöni niin kauan, kuin se on työhuoneessani  - ja kun se on poissa, vapautuu henkistä tilaa. Lopulta luopuminen tarkoittaa raikkautta. Ensin luominen, sitten luopuminen... luominen ja luopuminen. Sellaista se on.

Taiteilijana joutuu useimmiten elämään elämänsä - tai ainakin pitkiä myynnittömiä työttömyysaikoja - tiedostaen selkeästi, että rahallisesti ei ole yhteiskunnalle minkään arvoinen. On pelkkä kuluerä, näennäisesti melko turha. Siinä punnitaan todellinen motivaatio taiteeseen. Mikäli se ei ole pelkästään itsensä elättäminen, on vain jatkettava. Lopulta muiden veronmaksajien hyväntekeväisyyden varassa elävälle maalarille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin puhdistaa ja vahvistaa sieluaan niin, että se kykenee elämään tässä tietoisuudessa. Juuri tämä tietoisuus siitä, että toimii täysin yhteiskunnan taloudellisten periaatteiden vastaisesti, on taiteilijalle tärkeä ja nöyrryttävä kokemus. Siksi en voi ymmärtää määritelmää siitä, että "ammattitaiteilijan" pitäisi elättää itsensä myymällä taidettaan. Tai jos niin on, useimmat kuvataiteilijat eivät ole ammattilaisia. Taiteilija on se, joka ei voi elää tekemättä taidetta joka päivä, joko sisäisesti siihen valmistuen tai konkreettisesti tehden. Kukaan ei voi tietää, kenelle teokset joskus ovat tärkeitä ja miksi. Jos ne on tehtävä, ne on tehtävä.

En ole koskaan voinut ymmärtää keräilijöitä, jotka ostavat taidetta sijoituksen vuoksi, siksi, että he toivovat sen rahallisen "arvon" nousevan. Se tuntuu ainoastaan perverssiltä tavalta hyötyä muiden kustannuksella. On ihmiskunnan yhteinen velvollisuus huolehtia taideteoksista hyvin riippumatta siitä, kenen "omistuksessa" ne ovat - ja pitää taiteilijat jotenkuten hengissä ja hyvissä voimissa. Siinä kaikki.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ensimmäinen oma yksityisnäyttelyni on nyt pystyssä! Ja on vielä viikon, kiirastorstaihin asti. Kevät on ollut sen verran intensiivinen, että blogipäivitykset ovat jääneet tekemättä - menkää siis ja katsokaa omin silmin osoitteessa Galleria MysticALArt, Mäkelänkatu 16, Helsinki. Paikka on avoinna arkisin 10-16, la ja su 12-18. Kerron lisää tästä ja tulevista jutuista täällä sitten myöhemmin. Auringontäyteistä kevättä!

Rakentuu, rakentuu...ripustuspäivän tunnelmia.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Taiteilijaelämää

Työhuonenäyttelyni Maunulassa itsenäisyyspäivän tienoilla oli ihana kokemus, kuin loppukaneetti tälle vuodelle. Tilan siivoaminen teki hyvää, ja näyttelyn rakentaminen oli mielenkiintoinen kokemus - enhän ole itse juurikaan saanut tehdä ripustuksia. Valon tila houkutti parikymmentä lähiseudun asukasta kurkistamaan sisään. Kohtaamiset olivat mukavia ja mielenkiintoisia; oman näyttelyn valvominen luo luontevan tilan myös taiteesta puhumiselle. Pari ihmistä kertoi jälkeenpäin energisoituneensa, rauhoittuneensa tai muistaneensa taas jotain tärkeää omastakin elämästään, ja se tuntui tietysti onnistumiselta.

Avoimien ovien päivän jälkeen olen ollut jotenkin sekavassa, turbulenttisessa tilassa. Aivan kuin koko maailma olisi, vaikka todellisuudessa kai asiat ovat suunnilleen samoin kuin pari viikkoa sitten. Maalaan mitä sattuu. Kankaalle puristuu outoja asioita. Kaikkia en itsekään ymmärrä. 

Siitä huolimatta, tai juuri siksi: rauhaisaa joulua, talven taittumisen juhlaa kaikille!

Share

Pages