Ladataan...
Tällä hetkellä

Täällä blogissa on ollut todella hiljaista todella pitkään ja siihen on syy: olen voinut hyvin. Kuluneen kuukauden aikana minulla ei ole ollut minkäänlaista tarvetta pyöritellä ja vatvoa asioita, joista blogini sisältö tähän mennessä on pääosin koostunut. Sisälläni ei ole ollut pakottavaa tarvetta purkaa, puhua tai kirjoittaa murhetta näkyväksi.

Kun käynnistelin tätä blogia noin kahdeksan kuukautta sitten, luulin olevani jo ihan kunnossa. Mutta oikeasti minulla oli väkisin puskeva tarve kirjoittaa kaikkea kokemaani sanoiksi, ulos minusta, ulkopuolelle, erilliseksi tarkasteltavaksi. Prosessointini oli totaalisen kesken. Jokainen kirjoitettu sana jäsensi ajatuksia, helpotti oloa ja antoi rintaan tilaa hengittää. Joakainen teksti samaan aikaan huojensi ja itketti. Nyt tekisi mieli rutistaa itseäni ja ihmetellä, kuinka sitä vain kaikesta kaaoksesta selvittiin yhtenä kohtuullisen täysijärkisenä kappaleena. Blogi toden teolla toimi minulle tehokkaana ja armollisena terapiamuotona.

Nyt kun kuukausia on kulunut, kaikki alkaa tuntua hyvällä tavalla kovin kaukaiselta. Elämä on asettautunut ihanan arkiseen uomaansa. Lapset voivat todella hyvin, he ovat onnellisia, nauravaisia ja eläväisiä. Heillä on hämmästyttäviä ajatuksia ja hienovireistä tajua elämästä ja olemisesta. Minä voin hyvin. Olen viimeisten kuukausien aikana ollut hyvin onnellinen. Olen nauttinut vanhemmuudesta ja äitiydestä ihan uudella, jotenkin täydellä tavalla. Lapset tuovat minulle hirveän paljon iloa, onnea ja tällä hetkellä jopa energiaa ja voimaa. Enää en ole kuiviin puristettu pesusieni. Olen sieni, joka imee tuota elämäniloa ja riemua. Olen yksinkertaisesti onnellinen.

Tämä blogi on toiminut samaan aikaan todellisuuden kohtaamisen paikkana ja keinona hetkeksi irtaantua siitä. Se on ollut helpotus ja lohtu, tuki ja turva. Tällä hetkellä en osaa sanoa, mikä blogin kohtalo on jatkossa. Jääkö se määrittelemättömälle tauolle vai hiljeneekö kokonaan, se jää nähtäväksi. Aion kuitenkin nyt toistaiseksi rutistaa ja kiittää teitä lukijoita, joita on suureksi ihmetyksekseni ollut aika paljon. Siispä Tällä hetkellä kiittää ja kumartaa! <3

Jään itsekin odottelemaan, mitä tuleman pitää.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Joskus sitä tuntuu, etteivät asiat etene suuntaan tai toiseen. Sitä toivoo, työstää ja pähkäilee, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Siinä epätoivon olossa piehtaroidessa saattaa unohtua tarkastella niitä asioita, mitä itsellä jo on. En tarkoita, ettei saisi olla kunnianhimoinen tai intohimoinen tulevaisuuden suhteen, mutta saavuteituista asioista pitäisi osata olla kiitollinen. Muuten millään ei ole mitään väliä.

Asioita voi kertoa itselleen kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä:

Olen jo kolmekymmentä, enkä vieläkään tiedä mitä haluaisin ryhtyä tekemään tai mikä on intohimoni. Meillä ei myöskään edelleenkään ole omaa asuntoa, emmekä toistaiseksi pääse koko porukalla ulkomaanmatkoille. Arki kahden temperamentiltaan voimakkaan lapsen kanssa on ollut välillä melkoista tahkoamista, omasta itsestä huolehtiminen on joskus ollut nollassa. Parisuhdeaikaa ei ole juuri ollut.

Sitten on se toinen tarina:

Olen vasta kolmekymmentä, minulla on tällä hetkellä tila ja aika pohtia, mitä haluan tehdä. Minulla on kaksi korkeakolututkintoa, joista olen ylpeä ja joiden olemassaoloa välillä vieläkin hätkähdän. Meillä ei ole asuntolainan tuomaa taakkaa, vaan olemme vapaita tekemään aika nopeitakin ratkaisuja jos niin haluamme. Meillä on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat opettaneet meille elämästä, tunteista, arvoista ja koko hiton universumista enemmän kuin kukaan koskaan ikinä. Hankalimpien aikojen jäätyä taakse omaa aikaa onkin yllättäen löytynyt juuri sopivasti, riittävästi. Kahdenkeskistä aikaa on ollut yhä enemmän, mutta tärkeintä on ollut tajuta, että ne pienet hetket kainalokkain sohvalla lasten mentyä nukkumaan voivat olla vähintään yhtä arvokasta yhteisetä aikaa kuin erikseen järkestetyt irtiototkin.

Keväällä 2016 kirjoitin listaa haaveista. Kirjoittaessa olin aivan loppu ja minusta tuntui, etteivät nuo haaveet kertakaikkiaan voi toteutua. Olin niin väsynyt. Nyt kun katson tuota vanhaa listaa, tajuan että kuluneen vuoden aikana joka ikinen noista silloin utopistisilta tuntuneista haaveista on totetutunut. Se on itseasiassa aika hurjaa.

Tätä ajatusta vaaliessa sormet syyhyävät kirjoittamaan uutta haaveiden listaa. Se on varmaan aika paljon lyhyempi, sillä niin moni haaveista on jo toteutunut. Elämä se jaksaa ihmetyttää.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Miksi? Oi, miksi se on taas jäänyt? Juokseminen nimittäin. Tai no, ollaanpa rehellisiä ja puhutaan minun kohdallani hölköttelystä. Olkoonpa mitä tahansa liikuntaa muistuttavaa toimintaa, niin miksi se meinaa aina ja aina jäädä? Vaikka sataprosenttisella varmuudella lenkin jälkeen on mahtava fiilis, ajatukset ovat konkreettisetsi tuulettuneet ja paino hartioilla keventynyt muutaman kilon, niin miksi ...ssa sitä valitsee helpommin sohvan!

Eilen kävin pitkästä aikaa (vuoteen?!) juosten kiertämässä tutun metsälenkin jyrkkine nousuineen ja linnunviserryksineen. Tulos: kevyt olo, ihanan hapokkaasti polttelevat reidet ja mikä parasta; aivoista poistunut jumitus. Fuck jumitus sanon minä. Korkeimmille voimille kiitos juoksemisesta!

Ja eikuin takaisin keskeneräisen työhakmuksen äärelle...

//Millian

Share

Pages