Ladataan...
Tällä hetkellä

Meillä vanhemmilla on jokaisella omat juttumme, joiden kanssa kamppailemme ja pähkäilemme. On omat hermoja kiristävät tilanteet ja itsehillintää vaativat yhteenotot. On hellyyttä ja rakkautta tulvillaan olevat ohikiitävät hetket. Ja sitten on ne rintaa kaihertavat ja sisuskalut lamauttavat huolen paikat. Huoli omasta lapsesta. Sitä voi yrittää kuvailla tai tolkuttaa toisen päähän, mutta aina siinä epäonnistuu. Se on vain jotain niin kalvavaa, painavaa ja puristavaa, että välillä meinaa henki loppua. Ja sitten, kun vuosia painaneet huolen paikat alkavat purkautua ja hälvetä, on äidin oloa sillä hetkellä vähintäänkin yhtä vaikea kuvailla. Olkoon se nyt sitten vaikka helpotusta, huojennusta ja kiitollisuutta.

Ei ole kauaakaan siitä, kun kuopukusen kanssa sai huolehtia yhdestä jos toistesta asiasta. Minusta tuntui, että se mikä kaikille muille oli ihan normaalia elämää, tuotti meille huolta, rämpimistä ja murheellista mieltä. Ajatellaanpa kesäistä kerrostalon pihaa, jossa kirmaa lauma iloisia lapsia. Tuumat, että on aivan ihanaa, että oma lapsesi voi liittyä porukkaan mukaan leikkimään. Voit katsella porukan yhteistä iloa ja samalla ehkä siemalla kahvia termarista iltapäivän auringossa. Ihan niin kuin muut äidit ja isät näyttävät tekevän. Mutta entä jos asia ei menekään niin. Lapsesi haluaisi mukaan, hän yrittääkin, mutta hän ei heti ymmärrä leikin sääntöjä. Koetat rohkaista lastasi ja kerrata sääntöjä kohta kohdalta, muut lapsetkin koettavat houkutella mukaan. Mutta tässä vaiheessa lapsesi makaa jo pitkin pituuttaan maassa ja itkee lohdutonta itkua ja hokee, ettei kukaan tykkää hänestä. Kyse ei ole 4-vuotiaan draamakohtauksesta, vaan jokapäiväisestä olosta ja olemisesta. Toisena päivänä samalla pihalla on joukko lapsia pelaamassa jalkapalloa. Lapsesi haluaisi mukaan ja koetat hellän varmasti ohjata häntä liittymään peliin, jalkapallokengätkin käydään vielä vaihtamassa. Lapsi uskaltautuu jo nurmikentälle, toiset lapset tervehtivät iloisesti, mutta sitten se iskee. Lapsi alkaa itkeä ja hokea, että ei hän kuitenkaan osaa. Hän on huono. Ja niin jää taas kiva tekeminen tekemättä, toisten lasten iloinen seura kokematta.

Näitä tilanteita tulee jatkuvasti, ihan joka päivä. Joka ikinen päivä koostuu tilanteesta toiseen siirtymisestä, tsemppaamisesta, lapsen kannattelusta, rohkaisemisesta. Ja lähes aina tilanne päättyy murheelliseen itkuun.

Huoli on suuri. Huoli on koko ajan läsnä. Huoli on uuvuttava ja raskas. Mikään ei tunnu auttavan. Ei sitten mikään.

Sitten kuluu aikaa. Menee melkein vuosi. Ilta-aurinko paistaa lempeästi samaiselle kerrostalon pihalle, kentällä on taas mukava porukka pelailemassa. Lapsi näkee kaverit ikkunasta, ihan yhtäkkiä hän sujauttaa futiskengät jalkaan, juoksee rappukäytävään ja ulos. Hän potkii palloa, syöttelee, menettää pallon, tekee yhdessä toisten kanssa maaleja, kompastuu, nousee, tuulettaa, juoksee, nauttii. Hän uskaltaa, osaa ja on osa porukkaa.

Äidin sydän pakahtuu, ei huolesta, vaan huojennuksesta.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Koska ajatukseni ovat junnailleet jo pidemmän aikaa yhdessä ja samassa pisteessä yhtään kirkastumatta, päätin varata puhelinajan ammatinvalintapsykologille. Pian lempeä ja kannustava näisääni soittikin minulle takaisin päin ja jutustellessamme vierähti pyöreä tunti. Tiedän, että hänen tehtävänsä on asettaa avartavia kysymyksiä ja tarttua pieniinkin johtolankoihin asiakkaan puheessa. Kuitenkin taisin salaa toivoa, että häneltä olisi tullut selvät ohjeet, kuinka toimia seuraavaksi ja loppusilauksena vastaus siihen, mitä minun ylipäätään pitäisi ryhtyä isona tekemään. No tällaisia vastauksia en saanut, en tietenkään.

Mutta on se vaan kumma, että kun joku toinen sanoo ääneen faktoja, joita olet itsekin pohtinut, ne muuttuvat todellisemmaksi ja uskottavammaksi. Minua helpotti suuresti kuulla hänen suustaan, ettei ole järkeä hakea sellaista työtä, joka jo itsessään tuntuu liian kuormittavalle ja ahdistavalle. Tämän kai nyt jokainen tajuaa ilman psykologin lausuntoakin, mutta silti. Jotenkin oma olo hepottui, kun minulle sanottiin ääneen, että voisin tietyistä ajatelmista jo hiljalleen päästää irti. Tuli fiilis, että hän tajuaa, missä mennään.

Joihinkin hänen kommentteihinsa ja ehdotuksiinsa kuitenkin huomasin vastaavani kuin pahainen teini, jotenkin vastahankaisesti. Aloinkin siinä puhelun aikana miettiä, kuinka ärsyttäviä psykologien asiakkaat voivatkaan olla. Kuinkahan helposti psykologin saa ärsyyntymään? Huvittava ajatus. Varmaan tämän ajatuskulun takia puhelun loppuosa meni vähän ohi ja sovimme sitten uuden ajan kahden viikon päähän. Anteeksi kiltti psykologi, seuraavalla kerralla lupaan keskittyä!

//Millian

 

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Kuukausitolkulla minua mietitytti ja vähän pelottikin: entä jos minusta ei ole enää työntekijäksi, entä jos en jaksakaan?

Pohdin tuota kysymystä lähes päivittäin ja olin ihan tosissani pelkoni kanssa. Ajatus uudestaan uuvahtamisesta tuntui ihan mahdottomalta sietää. Onnekseni nyt jo pidemmän aikaa tuo ajatus on pysynyt poissa mielestäni. Ei minua enää epäilytä väsyminen, sillä luotto omaan jaksamiseen on realistisen optimistinen. Nyt kun väsymyskysymys on käsitelty ja häädetty, mieleen on hiipinyt uusi arvoitus: entä jos en enää osaakaan?

Olen ollut työelämästä poissa ihan kohta pyöreän vuoden. Tänä aikana olen kyllä tehnyt sijaisuuksia ja keikkatyötä pienissä erissä, mutta mitään pidempiaikaista ei ole ollut. Vuosi ei ole mahdottoman pitkä aika, mutta näissä työllistymisasioissa se voi olla jo rajoilla. Oma mieli tekee tepposia vähän väliä, vaikka jossain sopukoissa ymmärrän, etteivät taidot ole yhdessä vuodessa minnekään kadonneet. Mietin kuitenkin yhä useammin, miten ihmeessä osaisin taas handlata samanlaisia kokonaisuuksia tai ylipäätään rullata mukana siinä kuviossa, mitä työelämä vaatii. Miten oikein sisäistäisin taas kaikkea uutta ja osaisin ottaa sen käytäntöön työssäni? Entä kuinka suoriutuisin kaikista sosiaalisista kuvioista ja työelämän normeista?

Järki se siellä yrittää huudella, että hyvin, työkuvioihin solahtaa nopeasti mukaan. Mutta kuitenkin. Pakko myöntää itselleni, että lähes vuoden tyhjiö CV:ssä ei näytä hyvälle ja se on fakta. Sisua ja rohkeutta tämä homma vaatii. Niin ja niitä kuuluisia pakaralihaksia; osaan minä ainakin työhakemuksia kirjoittaa.

//Millian

Share

Pages