Ladataan...
Tällä hetkellä

Silloin kun elämä on täyttynyt töistä, lapsista, ystävistä ja kaikesta mahdollisesta muusta arkisäädöstä, ovat to do -listat olleet tapani hallita arkea. Toisaalta nuo listat ovat minulle suorastaan välttämättömiä arjen hallinnan kannalta ja toisaalta niihin on sisältynyt myös hienoista ahdistusta. Listoja kun on joskus ollut liiaksi asti, eivätkä ne ole näyttäneet tekemällä lyhentyvän, vaan aina listauksen hännille on ilmaantunut uutta tehtävää.

Viimeisen hyvin erilaisen vuoden aikana listojen teko on aiheestakin jäänyt lähinnä kauppaostosten rustaamiseen. Nyt minulle on kuitenkin alkanut hiipiä fiilis, että tulevaisuutta ajatellen jonkinlaisen listan laatiminen olisi jo paikallaan. Tätä asiaa olen tässä nyt pyöritellyt jo useamman viikon ajan ja näyttää siltä, että lista jää erittäin lyhyeksi, mutta sitäkin painokkaammaksi. Valkoisella paperilapulla komeilee yksi ranskalainen viiva ja siinä silminnähtäviä huomioviivoja säteilevä "hanki työpaikka".

Niin. Simppeli ja sitten kuitenkin niin perhanan mutkikas projekti. Riittääkö tässä vaiheessa ihan kiva vai pitäisikö heti tavoitella korkeammalle? Sitä paitsi. Olen vähän hämilläni näistä viime viikkojen, ehkä jopa parin viime kuukauden fiiliksistä mielessä pyörineen työpaikan suhteen. Itseasiassa olen aivan todella hämilläni, enkä nyt yhtään tiedä, mitä näistä ajatuksista pitäisi ajatella.

//Millian

 

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Olen otettu siitä, että olen usein saanut toimia monen ystävän kuulevana korvana, kun he ovat halunneet purkaa sydäntään. Aina minulla on ollut olo että ystäväni kyllä selviävät ajan kanssa raskaistakin tilanteista, olen halunnut valaa tsemppimieltä. Olen koittanut muistuttaa, että oli tilanne mikä tahansa, lähdetään siitä että kaikki menee hyvin. Miten muuten tätä elämää oikeastaan voisi elääkään?

Nyt omassa elämässäni kaikki on hurjalla tavalla avointa. Mikään työpaikka tai opiskelu ei sido minua, olen vapaa tekemään (melkein) mitä vaan. Seison taas omilla jaloillani ja on aika siirtyä elämässä eteenpäin. On vain yksi mutta: jännittää, miten kaikki menee. Entä jos sama kuvio toistuu, entä jos väsähdän taas? Entä jos en jaksakaan työelämää, jos minusta ei vain ole siihen? Nuo ajatukset nostavat liian tiuhaan päätään, vaikka yleisfiilis on hyvä ja positiivinen, eikä yhtään väsynyt. Tuleva jännittää.

Tänään menin uusimaan liian kauan aikaa sitten vanhentunutta jäykkäkouristusrokotustani terveydenhoitajalle, ja pikainen rokotuskäynti venyikin yhtäkkiä lähes tunnin mittaiseksi keskustelutuokioksi. Huomasin vain jossain vaiheessa selittäväni kaikkea tätä viimeisen vuoden aikana tapahtunutta pikakelauksella tuolle ihanan rauhoittavalle hoitajalle, joka helpottavan arkijärkisillä kommenteillaan sai oloni tyyntymään. Hän jaksoi kuunnella, hänellä oli aikaa, hän osasi sanoa oikeat sanat. Entä jos lopettaisitkin tuon pahimman skenaarion pohtimisen? Entä jos lähtisitkin siitä, että kaikki menee ihan hyvin?

Niin. Entä jos kaikki meneekin ihan hyvin? Niin turhauttavaa kuin se onkin, en ollut osannut soveltaa tuota neuvoa itseeni ennen kuin joku sanoi minulle sen ääneen. Kotiin kävellessäni silmiäni vähän kaihersi aurinkolasien takana, pari helpotuksen kyyneltä taisi vierähtää. Jännittäminen ja etukäteistuskailu saa nyt riittää, lähden siitä että tää menee ihan hyvin.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Tätä on aika ajoin hauska pohtia. Tai en tiedä onko se ihan aina välttämättä niin hauskaa, mutta kiinnostavaa nyt ainakin. Elämän myllerryksessä ja iloisissa hetkissä sitä jollain tavalla muovautuu ja muuttuu. Ikä ja kokemus tekevät tehtävänsä, jotkut särmät kenties hioutuvat. Vastaus otsikon kysymykseen olisi ollut 10 vuotta tai ehkä vielä vuosikin sitten aika erilainen kuin nyt. Luultavasti vastaus näyttää jossain määrin erilaiselta myös vuoden tai 10 vuoden kuluttua. Kuitenkin koen, että se pohjimmainen minä, se 6-vuotias, 16-vuotias tai 26-vuotias minä on siellä ja pysyy. Se on sellainen aika iloinen tyyppi. Sellainen välillä kovia kokenut ja monenmoisessa sopassa keitetty, mutta kuitenkin se sama.

Reilusti yli kuusikymppinen tätini totesi kerran, että hänestä tuntuu edelleen aivan 18-vuotiaalta. Tätiäni katsoessa uskon väitteen täysin. Hänelle sitä vasta onkin sattunut kaikenlaista, mutta katkeroitumista tai ylivakavoitumista ei ole päässyt tapahtumaan. Hyväntahtoinen hihittely on edelleen tätini tavaramerkki. Haluaisin itse pyrkiä samaan ja jos tällä kaavalla mennään, niin luultavasti siinä onnistunkin. Kehoni saa lisävuosia ja mieleni ehkä hitusen viisautta (?), mutta kuitenkin minusta tuntuu ihan samalta kuin aiemminkn. Sama tyttö, sama nainen. Tänään lauantaina 29.4.2017 olen seuraavaa:

Olen 30 vuotta vanha, 167 senttimetriä pitkä ja 57 kiloa painava

Minulla on 7- vuotias ihana tyttö ja 5- vuotias ihana poika

Naimisissa olen tähän mennessä ollut 7 vuotta aika ihanan miehen kanssa, yhteistä (tapahtumarikasta) taivalta  meillä on 13 vuotta

Minulla on vuokrakolmio ja sydän Helsingissä, juuret ja pala sitä samaa sydäntä Pohjois-Karjalassa

Olen entinen lastentarhanopettaja, nykyinen toisen asteen opettaja, tuleva oman juttunsa löytänyt

Tärkeintä minulle on lapseni ja läheiseni ja heidän onnensa;  terveys, että on sinut ja onnellinen itsensä ja ympäristönsä kanssa

Haaveilen siitä, että saamme olla edelleen terveitä ja hyvävointisia, että poikani ajoittain kompuroiva taivallus vähän siloittuisi, että tyttäreni osaisi jatkossakin nauttia yhtä vilpittömästi omasta jutustaan, piirtämisestä  ja kirjoittamisesta. Toki haaveilen myös omasta kodista, pienestä pihasta ja siitä, että voisimme olla mieheni kanssa yhtä tiivis kaksikko vastaisuudessakin

Nautin ajasta lasteni kanssa, valosta, elämästä ja ystävistä

Ajattelen juuri nyt, että asiat ovat ihan mallillaan ja helpottavan hyvin, mutta pieni kaipuu tulevasta ja jostain uudesta pyrkii pintaan yhä voimakkaammin

Tällä hetkellä tuntuu, että junnaan vähän, mutta luotto asioiden selkenemiseen on kova

Olen vakava ja sitten kuitenkin iloinen, nauran aika paljon. Katson maailmaa sellaisesta kulmasta, että välillä tuntuu, että ajattelen ihan naiivisti ja pöhkösti asioista verrattuna muihin. Tästä olen saanut kuullakin. Tämä piirre minussa on se, jota pitää työstää, mutta josta aion tietyiltä osin pitää kiinni hamaan harmauteen asti. Juuri tämä osa minussa tekee sen, että pohjimmiltaan minusta tuntuu hyvällä tavalla aina vaan samalta tyypiltä.

Ehkä minäkin vielä vuonna 2050 hihittelen elämälle hiukset tuulessa hulmuten ja tunnen rinnassani olevani sama 18-vuotias nuori nainen.

//Millian

Share

Pages