Ladataan...
Tällä hetkellä

On oikeastaan aika huvittavaa, että työuupumuksen kokeneena minulla ei ole juuri minkäänlaista hajua siitä, miten kyseistä olotilaa oikeasti hoidetaan. Tai mistäs minä tiedän, mitä oikeasti tarkoittaa. Minulla on ollut omat keinoni ja ne ovat toimineet nyt. Eniten jännittää toimivatko ne pitkällä tähtäimellä.

Palataan kesäkuuhun 2016. Olin edellisenä päivänä pyöräillyt tutusta työpaikasta viimeisen kerran kotiin. Minulla oli edessä ensinnäkin koko kesä ja sen jälkeen vielä määrittelemätön aika vapautta. Vapaus tuntui ajatuksena uskomattomalta ja helpottavalta. Kesäkuukaudet omistin ihan kokonaan lapsilleni. Oli ihana vain olla yhdessä ja nauttia toisistamme ilman mitään velvollisuuksia. Jotenkin satuimme vielä olemaan aina siellä päin Suomea, missä aurinko paistoi ja lämpö helli. Kuljimme helteisiä ja katuja ympäri Helsinkiä ja kelluimme soutuveeneen kyydissä peilityynellä Oulujärvellä. Söimme luvattoman paljon jäätelöä ja kävimme hassuissa museoissa. Minä aloin taas nauraa ja lapset huomasivat sen. Halailimme ja pussailimme vähän väliä ja olo oli täynnä kiitollisuutta ja onnea omasta olemassaolosta ja lapsista.

Sitten tuli syksy. Kuopus palasi päiväkotiin, esikoinen aloitti ensimmäisen luokan, mies puolestaan uudessa työpaikassa. Yhtäkkiä minulla oli vain aikaa. Pelkkää aikaa itselleni. Aamuisin, kun talo hiljeni perheen lähdettyä päivän uurastukseen, minä vain olin. Makasin peittojen alla sohvalla ja olin. Kesähuuma oli kestänyt aikansa, mutta en minä ollutkaan kunnossa. Tästä vaiheesta koko toipumisprosessi oikeastaan vasta alkoi. En saanut aikaiseksi yhtään mitään. Alkuun olin siitä hermostunut itselleni. Luonnollisesti podin alkuun myös huonoa omatuntoa, että poikani on päiväkodissa ja minä vain makasin peiton alla koko päivän. Aika pian kuitenkin tajusin, että nyt jos koskaan minulla on tähän kaikkeen oikeus. Minusta ei juuri nyt ole muuhun kuin peiton alla makaamiseen, joten olkoon sitten niin.

Näin kului pari kuukautta. Huomasin tuona aikana ilokseni, että melkein joka päivä halusin lähteä lenkille. Se oli ainut rutiini, joka minulla oli ja jonka jaksoin toteuttaa. Muun ajan katsoin telkkaria ja lepäsin. Tokihan se otti tekevälle ja aina liikkeellä olleelle luonnolleni koville myöntää, etten kykene muuhun. Ei ollut pitkäkään aika siitä, kun olin vielä suhtautunut moisiin makoilijoihin vähän epäillen. Ei kai nyt kukaan voi vaan päivät pitkät maata, herranjestas.

Seuraavaksi koitti tehovaihe. Ihan yhtäkkiä olin täynnä energiaa ja aivan varma siitä, että koko väsymyshomma oli nyt loppuunkäsitelty. Lähetin suuren määrän työhakemuksia, aloitin pari uutta harrastusta ja olo oli hyvä. En kuitenkaan vieläkään pakottanut itseäni tekemään liikaa, jätin aikataulun edelleen väljäksi. Ainoastaan yhdestä työpaikasta vastattiin, lyhyistä sijaisuuksista sovittiin. Hoidin sijaisuudet kunnialla, tuli marraskuu ja pimeys alkoi taas painaa matalaksi. 

Väsymys palasi. Kului melkein kolme kuukautta jälleen samoissa vellovissa merkeissä. En pystynyt keskittymään mihinkään, väsytti ja uuvutti vain. Niinpä sitten lepäsin. Syksyllä aloittamani jooga oli tuonut ihan uudenlaista ajattelutapaa ja sisältöä arkeeni. Huomasin yhtäkkiä, että aloin olla ihmeen armollinen itseäni kohtaan. Annoin itselleni tarvitsemani ajan ja huomion. Annoin itseni levätä. Se tuntui hyvältä.

Tammikuun lopussa sain syksyisestä työpaikasta lisää hommia ja niiden parissa pakertaessa kuluivat taas seuraavat kolme kuukautta. Vire oli hyvä, lisääntyvä valo toi lisäpotkua arkeen. Huomasin, että positiivinen olotila ei tunnu enää hauraalta ja minä hetkenä hyvänsä musertuvalta, vaan että se vakiintuu ja muuttuu vankemmaksi päivä päivältä. Huomasin, että hyvä olo on enemmän normaali kuin poikkeus. Tajusin, ettei uupumus ole asia, joka hoidetaan pois päiväjärjestyksestä, vaan olotila, joka ottaa juuri sen ajan, minkä se tarvitsee.

Nyt eletään huhtikuuta, toipumisen 10. kuukautta ja uskallan varovaisesti sanoa, että työuupus alkaa olla taputeltu. Matka on ollut ennalta-arvaamaton ja aaltoileva. Matka on kulkenut eteenpäin periaatteella yksi askel eteen, kaksi taakse. On itkettänyt, harmittanut, turhauttanut ja ahdistanut. Mutta olen myös ihmetellyt, iloinnut ja ollut kiitollinen. Ja se määrä, mitä olen oppinut, on ihan uskomaton. Olen oppinut itsestäni ihan älyttämän paljon ja se on mahtavaa. Tärkein oppi on se, että itseä täytyy kuunnella ja omat viestit on otettava todesta. Koska jos itse ei niitä ota vakavasti, ei välttämättä kukaan muukaan ota. Olen myös tajunnut, että jokaisella meistä on oma tarina. Vertailu on turhaa ja hyödytöntä. Tärkeintä on pitää itsestä hyvä huoli ja nähdä, mitä hienoa ympärillä onkaan juuri nyt. Minulle se sitten kuitenkin on se, että olen tässä ja olen terve. Ja että minulla on kaksi upeaa lasta. Ja se, että minulla on ihan mieletön mies, joka on kannatellut minua koko tämän prosessin ja kaikkien vaiheiden ja joka ansaitsisi oman kehumispostaussarjan.

Ja nyt, kun tämä koko mytky on aiemmat kirjoitukset mukaan lukien monelta kantilta katsottu ja käsitelty, alkaa olla aika katosa eteenpäin. Osaksi minuun tämä jää ja varmasti vaikuttaa omaan ajatteluuni tästä eteenpäinkin. Mutta en enää määrittele itseäni työuupuneeksi opettajaksi tai surulliseksi vanhemmaksi. On vain mahtavaa olla taas oma itsensä, iloinen, naurava ja valoisa minä. Minä, joka olen ehkä vähän herkkä ja jokseenkin epäkäytännöllinen, sekä hitusen erakkomainen. Minä, joka kaikesta huolimatta, sillä ihan pimeimmälläkin hetkellä olin luottavainen. Tiesin jossain sopukassa, että tästä selvitään. Me selvitään yhdessä ihan aina.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Moni saattaisi ajatella, että edellisessä postauksessa mainitut oireet, sekä työterveydessä tehty työuupumuksen todistanut testi johtaisivat jonkinlaisiin hoitotoimenpiteisiin. Minäkin ajattelin. Olin kuullut usealta tutulta ja ystävältä, kuinka hyvin heidän asioitaan oli vastaavassa tilanteessa viety eteenpäin ja kuinka todesta väsymys oli otettu ja siihen oli välittömästi puututtu sairauslomaa ja keskusteluapua tarjoamalla.

Pitkän vetkuttelun ja itseni tsemppailun jälkeen minäkin sitten sain varattua ajan työterveyteen. Testit tehtiin, asioista keskusteltiin niiden oikeilla nimillä ja faktat lyötiin pöytään. Tulos: keskivaikea työuupumus, mutta ei päivääkään sairauslomaa, koska kyseessa ei ole sairaus. Ei kai sitten, minäkin ajattelin ja olin seuraavana aamuna taas kiltisti töissä. Työpsykologille sentään sain ajan, joskin hänen kommenttinsa oli, ettei minulla ole mitään hätää ja että ihan hyvin pärjäilen kevääseen asti. Jos kaikki muut olivat hoitoa ja apua saaneet, minun kohdallani tämän täytyi tarkoittaa, etten oikeasti ole väsynyt. Tämä oli ihan looginen tulkintani tilanteesta, vaikka jossain ihan hiljainen ääni koitti piipittää, etten ole kunnossa.

Työpestiäni oli jo aiemmin jatkettu ja elettiin jo vuoden vaihtumista vuoteen 2016. Minulla oli uusi ihana kollega ja asiat rullailivat periaatteessa ihan mukavasti. Vuosi toi tullessaan kuitenkin niin paljon työn ulkopuolisia yllättäviä haasteita, surua, pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, etten ikinä olisi voinut kuvitellakaan. Nuo kaikki yhdistettynä jo aiemmin alkaneeseen työuupumukseen arvatenkin lisäsivät väsymystilaa entisestään. Töihin meno alkoi tuntua kertakaikkisen mahdottomalta. Huomasin jo toivovani, että joku asia kuten pikkuinen onnettomuus, estäisivät töihin menoni. En oikeasti halunnut, että mitään dramaattista olisi tapahtunut, mutta edes ihan pieni nilkan nyrjähdys tai jotain. Koska kyseessä ei minun kohdallani useiden eri hoitoalan ammattilaisten mielestä kuitenkaan ollut sairaus tai minkäänlaista hoitoa vaativa asia, ei auttanut muu kuin alkaa itse hoitaa itseäni. Kahden vuoden sinnittelyn jälkeen irtisanouduin. Lopulta se ei ollut oikeastaan enää edes päätös tai ratkaisu. Se oli yksi ja ainut asia, mitä kykenin siinä vaiheessa tekemään.

Irtisanoutumisesta alkoi aaltoileva ja kumpuileva, ihmeellinen kausi elämässäni. Siitä alkoi toipuminen.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Kun on 28-vuotias, ei kai pitäisi kärsiä muistikatkoksista ja jatkuvasta asioiden unohtelusta. En usko, että myöskään toistuvat huimauskohtaukset, puristus rinnassa, toisen normaalin puheen ymmärtämisvaikeudet tai 24 vuorokaudessa luihin ja ytimiin jylläävä palelu ovat normaaleja asioita. Minulle ne kuitenkin olivat täyttä arkipäivää ja tuikitavallisia seuralaisia. Ei kai siinä jos vähän välillä huippaa. (Joka ikinen aamu työpaikalle pyöräillessä ja omaan työtilaan portaita nousessa huimasi niin lujaa että täytyi pitää tiukasti kaiteesta kiinni). Ei se ole iso juttu jos toisinaan unohtaa jonkun asian (Joka ikinen päivä unohtelin asioita. Esimerkiksi monen ihmisen kanssa sovitun palaverin kaksi kertaa saman päivän aikana, sen että ihan itse olin jo keittänyt kahvin ja kaatanut sen kuppiin odottamaan, tärkeän viestin matkalla alakerrasta toiseen kerrokseen ja sen, että olin palaverissa itse juuri pari minuuttia aiemmin lupautunut erääseen työryhmään.) Ihan normaalia.

Entä sitten väsymys. Töistä tullessa ainut asia, minkä jaksoin tehdä, oli sohvalle rojahtaminen. Otan puhelimen käteen, en jaksa laittaa ruokaa, en jaksa nostaa sukkaa lattialta, en jaksa vuorovaikuttaa. En jaksa kuunnella, puhua, enkä hymyillä. En jaksa, enkä halua nähdä ketään, koska minulla ei ole enää pienintäkään murusta tai pisaraa, jota antaa kenellekään itsestäni. Tätä jatkuu viikkokausia, jopa kuukausien ajan ja käytän valtavan paljon energiaa miettien, onko väsymykseni normaalia. Entäpä jos vain olen laiska? Laiska. Olen siis laiska. Pikkuisen sätin itseäni ja olo on entistä kurjempi. Sitten tulevat poskiontelotulehduskierteet, jatkuva nuha, ruokahaluttomuus, univaikeudet. Olen samaan aikaan kärsimätön, levoton ja aivan loppu.

Kun nyt mietin oireitani, en voi kuin ihmetellä miten ihmeessä ihmismieli kielsi tuon kaiken koko ajan. Koitin vain kovasti uskotella itselleni, että kaikki tämä on ihan normaalia tai enintään ohimenevä pieni notkahdus. Jos ihminen käyttää päivittäin tuntikaupalla energiaa ja aikaa pohtiakseen onko oma väsymystila normaalia, niin ei se silloin ole. Kuinka yksinkertaista, eikö! Mutta väsyneelle ihan mahdotonta ymmärtää.

//Millian

Share

Pages