Ladataan...
Tällä hetkellä

Olen pyöritellyt mielessäni tämän postaussarjan kirjoittamista jo useamman kuukauden, ja monelta osin kirjoitukseni ovat aihetta jo tähän mennessäkin sivunneet. Vihdoin ja viimein on kuitenkin sellainen olo, että täytyy jotenkin vetää yhteen koko homma, jotta siitä voisi jo päästää irti. Valitettavasti ihan liian moni rämpii samaisten ajatusten kanssa kuin minä, joten ehkä näistä kirjoituksista voi olla jollekin apuakin.

Aloitetaan tästä iänikuisesta, mutta kuitenkin niin tärkeästä asiasta, että jokainen meistä on yksilö, joka kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan. Siksi minun on kauhean vaikea mennä sanomaan, miten toisen tulisi kussakin tilanteessa toimia saati sitten ajatella. Kuitenkin jos on kokenut jotain itselle isoa ja herättelevää, tulee melkein pakottava tarve jakaa noita kokemuksia ja ehkä ihan hirmuisen varovasti koittaa antaa pienen pieniä vinkkejä tai neuvoja vastaavassa tilanteessa kamppaileville. Neuvomisen sijaan aion olla aika suoraviivainen ja kertoa, kuinka itse asiat koin ja mitä niistä opin. Sieltä voi napata ne jutut, jotka kokee omiksi.

On aika vaikeaa jäljittää, mistä oma työuupumukseni alun alkaen lähti liikkeelle. Ei varmasti ole olemassa yhtä tekijää tai hetkeä, jonka voisin tässä yhteydessä mainita. Eräs alan asiantuntija huomautti minulle, ettei uupumus oikeastaan johdu työstä, vaan kaikista muista epäkohdista elämässä, jonka työ sitten lopulta laukaisee. Olen osittain samaa mieltä, mutta minulle perinteisesti on pakko taas vängätä vastaankin. Sanoisin, että minun kohdallani oli ehkä 60% kyse muista asioista ja 40% työstä.

Jotta tämä kirjoitus ei lähtisi polveilemaan aina muinaisiin foinikialaisiin saakka, niin otetaan alkupisteeksi vaikkapa vuosi 2014. Alkuvuodesta 2014 poikani oli 1v ja 9kk ja meidän oli aloitettava hänen kanssaan päiväkotiura. Esikoisen kohdalla päivähoitoon siirtyminen oli tapahtunut helposti ja luontevasti, enkä ollut ottanut sitä perinteisiä haikailuja lukuunottamatta kauhean raskaasti. Pojan hyvin erilaisen temperamentin ja luonteen vuoksi alku oli arvailujeni mukaan todella hankala. Muistan, kun ensimmäisenä hoitoaamuna kärräsin poikaani kohti päiväkotia ja kävin mielessäni kaikki ne vaihtoehdot, millä koko jutun voisi vielä perua. Ei löytynyt yhtään. Tässä vaiheessa aloin kerryttää pientä ahdistusta ja stressiä sisälleni.

Parin vuoden kotonaolon jälkeen myös töihin motivoituminen teetti yllättävän paljon töitä. Minulla ei ollut vakipestiä, johon palata, vaan palasin työrintamalle keikkaillen. Joka aamu eri työpaikalle mennessä tunsin pakahduttavaa ahdistusta. Ei tuntunut yhtään oikealle viedä omaa poikaa hoitoon ja mennä itse tekemään jotain hyvin epämääräistä ja samalla jopa vastenmieliseltä tuntuvaa työtä. En tässä vaiheesa tiennyt, johtuiko ahdistus todellisuudessa töistä vai eroahdistuksesta lapseeni.

Rämmin sijaisuuksissa kevätkauden, kunnes lopulta sain onnekseni elokuussa alkavan vuoden kestävän pestin mukavan oloisesta paikasta. Kausi lähti hyvin käyntiin, mutta jo syyskuussa olin ensimmäistä kertaa töistä poissa. Luulin kyseessä olevan flunssaväsymyksen, mutta todellisuudessa nuo väsymyksen oireet olivat ensimmäisiä hälytysmerkkejä työuupumuksesta. Jo parin kuukauden jälkeen tunsin valtavaa riittämättömyyttä, kärsin ajoittaisesta unohtelusta, en osannut yhdistää ykistyiskohtia suuremmiksi kokonaisuuksiksi ja pelkkä ajatus töihin lähtemisestä tuntui ahdistavalta. Kuopuksen hoitoonvientiahdistus oli jo lievennyt onneksi.

Sen sijaan molemmilla lapsillani oli omanlaisiaan oikkuja ja haasteita, joiden päivittäinen työstäminen alkoi väsyttää ja turhauttaa. Töissä erityisen haastava kollega sai oman pääni entistä sekaisemmaksi. Kuvittelinko vain hänen oudon käytöksensä vai oliko oma pää kertakaikkisen sumussa? Monilla läheisillä sattui myös noihin aikoihin olemaan eri kokoisia ongelmia, joista kannoin huolta. Koetin olla olkapäänä ja kuuntelevana korvana, koska se on minulle luontevaa. Tässä hötäkässä unohtui kuitenkin tärkein; itsestä huolehtiminen. Aloin suorittaa töitä, vanhemmuutta ja ystävyyttä. Aloin suorittaa elämää.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Joitakin kuukausia sitten kirjoitin siitä, kuinka iloinen olen siitä, että minua pitkän ajan jälkeen taas naurattaa. Noina aikoina nauraminen ja hyvä olo tuntuivat suorastaan luksusgourmetille elämässä ja osasin toden teolla niitä arvostaa. Samaan tapaan ihan vain se, että hengitän ja olen kaiken päälle vielä kohtuullisen järjissäni ja terve, tuntuivat uskomattoman hienoilta asioilta.

On kuitenkin ihmeellistä, kuinka nopeasti ihminen unohtaa asioita ja aitoja tunnetiloja. En enää muista tarkalleen, miltä kaikista pahin väsymys tuntui noin vuosi sitten. Muistan kyllä, että olin niin väsynyt, etten jaksanut edes ajatella. Kaikki näytti ja tuntui ihan konkreettisesti harmaalta ja raskaalta. Muistan senkin, että pahimmassa vaiheessa en juurikaan enää hymyillyt, saati nauranut. Vaikka muistankin jotain, tuntuu tuo kaikki nyt kovin kaukaiselta. On vaikeaa käsittää, että se olin minä, joka oli todella niin totaalisen toimintakyvytön.

Samalla tavalla tuo hyvän olon fiilistely on muistissa, siitähän aikaa ei ole kulunut vielä kauaakaan. Olen kyllä edelleen kiitollinen, että pääsin jaloilleni ja että olotila on tätä nykyä enimmäkseen positiviinen ja energinen. Mutta hitto! En minä enää samalla tavalla fiilistele jokaista hyvänolon hetkeä ja naurun pyrshkähdystä. Hyvä olo on arkipäiväistynyt ja iloinen kuherruskuukausi päättynyt. Vaikka arkipäiväistyminen kuulostaa tylsältä, luulen kuitenkin, että lopulta se on tässä tilnteessa vain hyvä asia. En enää varjele tuota ilon tunnetta kämmenellä kuin jotain lasiesinettä ja salaa pelkää sen hajoamista. Tuo ilon ja väsymyksen rajapyykin vaihekin on ohitettu ja nyt hyvä olo tuntuu siltä, että se on taas aidosti osa minua. Se on minussa kiinni ihan itsestään ilman jättimäisiä ponnistuksia. Minä olen enemmän hyvää oloa kuin pahaa oloa. Minulla on kivaa ihan luonnostaan. Osaan sitä arvostaa, mutta se ei ole enää mikään ihmejuttu. Se ihan vain on ja toivottavasti pysyykin niin.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Eihän minun pitänyt päätyä tähän tilanteeseen, ei todellakaan! Olla nyt 30 ja yhtäkkiä aivan pihalla siitä, mitä haluaa oikeasti tehdä.

Minulla on aina ollut suunnitelma siitä, mitä seuraavina kuukausina suunnilleen tapahtuu. Suunnitelmalla en tarkoita elämän minuuttiaikatauluttamista, vaan ylipäätään jonkinlaista selvyyttä siitä, mihin on menossa. Viime kevääseen saakka tuo suunnitelman ydin on ollut minulle työ. Olen aina tehnyt töitä sen kummemmin valikoimatta tai nenää nyrpistämättä. Töitä on pitänyt tehdä, se on itsestäänselvyys. Nuorena työt olivat alkuun sekalaisia hanttihommia, joista ne hiljalleen muodostuivat opintojen kautta kohti omaa aitoa kiinnostusta ja osaamista vastaaviksi. Työn lisäksi olen aina opiskellut ja halunnut tavoitteellisesti saada opintoja etenemään pientenkin lasteni kanssa.

Kun viime keväänä sitten nousi seinä pystyyn, koko käsitys itsestä meni uusiksi. Siinä on riittänyt opiskeltavaa ja hyväksymistä. Minusta on ollut kauhean vaikea myöntää, etten yhtäkkiä ole työkykyinen. Se tuntuu edelleen vähän kummalliselta, koska olen aina ajatellut että vaikka mikä olisi, työt hoidetaan. Pahimmasta alkuhämmennyksestä toivuttuani ajattelin, että jos en kerta töihin pysty, tämä töistä poissaolojakso voisi oikeastaan mahdollistaa hienosti taas opiskelun. Nythän minulla olisi aikaa taas paneutua opiskelemaan jotain uutta ja kivaa! Mutta kuinka ollakaan, huomasin nopeasti että myös opiskeleminen tökki. Tavallaan opiskelurutiinit olivat tuttuja ja kurssien sisällöt ihan kohtuullisia. En vain pystynyt keskittymään, en sitten millään. Jossain kohtaa vuotta päätin, että olkoon sitten. En pakota itseäni nyt tähänkään.

Kun viime toukokuussa suljin viimeisen kerran työpaikan oven, asetin mielessäni aikarajaksi toipumiseen ja tulevaisuuden pohdiskeluun yhden vuoden. Vuoden jälkeen minun olisi oltava taas kiinni työelämässä. Nyt tuosta vuodesta on jäljellä enää kolme kuukautta, eikä mitään uutta ole vielä tiedossa. Pikkuhiljalleen tämä näköalattomuus alkaa stressata ja piinata. Tiedän, että toisaalta minulla ei ole mikään kiire, eikä pakko, mutta mitä pidemmäksi aika venyy, sitä vaikeammaksi kaikki muuttuu. Hurjalta tuntuu myös se, että huomaan työpaikkoja selaillessani olevani raivostuttavan valikoiva. Siitä piirteestä on päästävä eroon ja äkkiä.

Mutta edelleen sitä huomaa ajattelevansa, miksi juuri minä olen yhtäkkiä ulkona työelämästä. Minä, jolle työ on se joka pitää järjissään ja jolle työ vain on itsestäänselvyys.

Valaistumista odotellessa.

//Millian

Share
Ladataan...

Pages