Ladataan...
Tällä hetkellä

Kulunut viikko on ollut pisin kirjoittamaton aika tämän blogin puolivuotisen olemassaolon aikana. Olen viikon aikana monta kertaa avannut kirjoitusalustan ihan vaan sulkeakseni sen uudestaan. On tuntunut, ettei minulla ole kerrassaan mitään sanottavaa, kirjoittaminen on ollut ihan jumissa. 

Syy miksi tämän blogin alunperin perustin oli se, että minun oli pakko. Minulla oli pakottava tarve kirjoittaa kaikkia mielessäni poukkoilevia ajatuksia pois sieltä päästä sätkyilemästä. Ulos minusta. Alkuun kirjoitustahti oli kiivas. Tekstejä syntyi vähintään yksi päivässä, useimmiten paljon enemmänkin. Malttamattomana odotin, milloin pääsen taas julkaisemaan seuraavan kirjoituksen. Tuolloin puoli vuotta sitten luulin olevani jo ihan ok ja väsymyksen selättänyt, mutta itseasiassa varsinainen toipumiseni taisi vasta alkaa niistä hetkistä, kun aloin kirjoittaa. Kirjoittaminen on toiminut minulle ihan varmasti eräänlaisena terapiana. Ensinnäkin olen saanut kirjoitusten kautta jäsenneltyä sekavia ajatuksia itselleni ymmärrettävään muotoon ja toisaalta kirjoittaminen itsessään on tehnyt oloani paremmaksi.

Viimeisten viikkojen aikana minulla ei ole enää ollut samanlaista pakottavaa tarvetta päästä näpyttelemään, olo on ollut hyvällä tavalla tyhjä. Minusta on tuntunut, että melkein kaikki ne suurimmat minua kauan vaivanneet asiat on nyt kirjoitettu pois ja sanottu. Tietenkin on vielä asioita, joista haluan kirjoittaa ja jotka mietityttävät, mutta suurimmat möykyt on nyt käsitelty.

Tässäkö tämä nyt sitten oli, tähänkö kirjoittaminen tyssäsi? 

En oikein tiedä mitä ajatella. Olo on helpottunut ja kiitollinen siitä, että alan olla selvästi voiton puolella oman jaksamiseni ja oloni kanssa, mutta tarkoittaako se sitten kirjoitusinnon hiipumista. Tätä täytyy nyt vähän pohtia. 

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Presidenttimme Sauli Niinistön luotsaama kiusaamisen vastainen kampanja #kannustusryhmä on taas yksi nosto tärkeän asian puolesta. Enemmän tai vähemmän onnistuneita kampanjoita saman teeman ympärillä on nähty ennenkin, mutta niiden tarve ei ole kadonnut mihinkään -valitettavasti. Vaikka emme haluaisi aina myöntää, kiusaaminen on ilmiö, joka velloo keskellämme oli sitten kyse päiväkodin hiekkalaatikosta tai työpaikan kahvihuoneesta.

Tutkija Laura Repo on laajassa väitöstutkimuksessaan osoittanut, kuinka kiusaamista tapahtuu jo pienten päiväkoti-ikäisten lasten keskuudessa. Kiusaamisen määritteleminen ei aina ole helppoa ja jokaisen kokemus tilanteista on omanlainen. Kaikki konfliktit ja ristiriidat eivät ole kiusaamista, mutta kiusatuksi tulemisen kokemusta ei saa vähätelläkään.

Olen vasta hiljattain herännyt lapsiperheellisten ystävieni kanssa hiipivään huoleen siitä, että kiusaaminen ei enää tapahdu vain "livenä" tietyssä hetkessä, vaan se voi pahimmillaan jatkua WhatsAppin koukeroissa ja muiden sosiaalisen median kanavien viidakossa. Pahimmillaan ikävät sanat ja teot jäävät pysyvästi useiden ihmisten näkyviin ja tuottavat siten vähintään tuplaten murhetta. Ikäväähän tässä on se, ettei ole olemassa mitään kiusaamisen yläikärajaa, jolloin ihminen tulee järkiinsä, vaan puttumattomana kiusaaminen voi jatkua ja jatkua hamaan loppuun asti.

Minua ei ole varsinaisesti koskaan kiusattu lapsuudessa tai teini-iässä. Muutamia ikäviä kommentteja ja huuteluja olen kyllä yläkouluikäisenä kuullut niin kuin varmaan joka ikinen meistä, mutta en ole koskaan ollut mikään silmätikku tai kohde, en oikeastaan lähelläkään sitä. Olikin melkoisen hämmentävä kokemus joutua kiusatuksi ensimmäistä kertaa elämässään 28-vuotiaana omalla työpaikalla! Pitkään ajattelin, että kaikenlaisten ihmisten kanssa täytyy vain tulla toimeen ja ajattelin, että en ole niin herkkänahkainen. Mutta kun tilanne jatkui kärjistyen kuukausitolkulla, aloin minäkin viimein epäillä, että kaikki ei nyt ehkä ole ihan kohdillaan. Kollegan käyttäytyminen oli jatkuvaa syyllistämistä ja vähättelyä, välinpitämättömyyttä, mykkäkoulua ja hänelle kuuluvien työtehtävien toistuvaa tekemättä jättämistä. Asia ei ratkennut erilaisista esimiehen ja muiden tahojen väliintuloista huolimatta mihinkään. Enkä ollut kuulemma ensimmäinen, johon sama ihminen kohdisti ikävää käytöstään. Mitään loppuratkaisua tilanteeseen ei lopulta tullut, seuraavana syksynä työskentelimmekin sitten eri tiimeissä. Ratkaisu oli siihen hetkeen minun kannaltani hyvä, mutta pidemmällä aikavälillä kelvoton. Eihän kiusaaminen hävinnyt tiimin vaihdossa mihinkään.

Puhuimme hiljattain kiusaamisteemasta paljon myös opiskelijoiden kanssa tunnilla. Teema herätti paljon tunteita ja keskustelua, jokaisella oli aiheesta jonkinlainen kokemus. Keskityimme pääasiassa pienten lasten kiusaamisen ilmenemiseen ja ehkäisyyn. Pysäyttävää oli se, että tauolla eräs opiskelijoista tuli kertomaan, että myös tässä heidän aikuisopiskelijaryhmässään kiusataan erästä opiskelijaa. Menin hämilleni, sillä kyseinen ryhmä ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä vielä ollenkaan tuntenut ryhmän dynamiikkaa. Hämmennys muuttui nopeasti harmitukseen ja taas sen myöntämiseen, että kiusaaminen on todellinen ilmiö ihan kaiken ikäisillä. Minulla ei ollut tulossa kyseiselle ryhmälle enempää opetusta, joten koetin ottaa asian tiimoilta yhteyttä heidän omaan tutoropettajaansa. Automaattisesti ajattelin, että hän varmaan tarttuu tilanteeseen. Sain kuitenkin vastaukseksi vain asian myöntävän viestin ja toteamuksen, että valitettavasti tällaista tosiaan tapahtuu.

Kiusaaminen ei häviä, kun ihminen täyttää 18 tai jos oikein puristamme silmiä tiukasti kiinni. Puuttumattomana se saa kyteä ja roihuta niin paljon kuin ikinä jaksaa. Siksi #kannustusryhmän kaltaiset kampanjat ovat arvokkaita ja ison sydämen arvoisia. Kampanjoita kuitenkin tulee ja menee, eikä omat teot saa olla pelkästään niiden varassa. Kohdellaan toisiamme hyvin aina. Ei se suuria ponnistuksia vaadi.

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Asia, joka ei ole mikään kummempi juttu: lasten kaverisynttärit. Ne ehkä aiheuttavat pientä etukäteisstressiä tai hetkellistä yli-inhimillistä tarvetta organisoida ja pitää ilmassa häkellyttävän määrän palloja, mutta lopulta kyse on kuitenkin aika arkisesta asiasta. Synttäreitä tulee ja menee, niitä järjestetään ja niiden jälkiä siivotaan vuodesta toiseen. Ei se ole mikään juttu. Paitsi jos on.

Vuosi sitten syntymäpäiväjuhlien järjestäminen pojalleni tuntui kamalan kaukaiselta asialta siitäkin huolimatta, että olisin ne rintaa puristavan paljon halunnut järjestää. Poikani ei voinut tuolloin hyvin, ei ollenkaan hyvin. Ja vaikka minä haaveilin juhlista ja iloisesta porukasta herkullisen juhlapöydän ääressä, tiesin ettei tuo haave sinä vuonna toteudu. Kavereiden sijaan kutsuimme muutamia tuttuja ja turvallisia sukulaisia kakulle (jonka mieheni tekaisi hätäpäissään, koska minä en kyennyt) ja kahville (joka maistui kitkerältä). Tunnelma ei ollut riemukas, se oli henkeäpidättävä ja apea. Kyllä, apea, vaikka kuinka ponnistelimmekin. Juhlat tulivat ja menivät. Oli epätoivonen olo. Tätäkö tämä nyt sitten on: juhlia, joita kutsutaan synttäreiksi, mutta jotka tunnelmataan ovat jotain aivan muuta. En minä tällaista tilannut, en halunnut.

Aikaa kului, asioita muuttui. Vuosi noista tunnelmista alkoi tulla täyteen ja yhtäkkiä huomasimme suunnitelevamme pojan kaverisynttäreitä. Pidimme sitä ihan selvänä asiana. Tottakai pojalle järjestetään kaverisynttärit. Kutsukortit tehtiin ja jaettiin, niissä oli iso viitonen ja autotarroja. Ystävät saapuivat paikalle prinsessa-asuissa ja kravaatit kaulassa. Lahjat jaettiin ja ne tuottivat suurta iloa. Herkkuja syötiin ja sitten leikittiin koko porukalla päät yhdessä upouusilla legoilla. Kukaan ei itkenyt, eikä hermostunut. Kaikilla oli hyvä mieli ja hymy korvissa. Vieraat haettiin ja sitten tuumattiin: ihanat synttärit, äiti mä rakastan sua!

Poikani sai elämänsä ensimmäiset kaverisynttärit. Minulle se ei ole itsestäänselvyys, vaan todeksi tullut haave. Se on puristus, joka viimein hellitti rinnasta. Se on kiitollinen olo.

//Millian

Share

Pages