Ladataan...
Tällä hetkellä

Opehomma on parhaimmillaan sitten ihan parasta hommaa, olipa kyse pienistä tai isoista oppijoista. Tänään saatiin kokea yhdessä aikuisopiskelijaryhmän kanssa mahtavia lampun syttymisen hetkiä, intensiivistä ryhmätyösupinaa ja empaattista kaverin tsemppaamista hankalissa kohdissa. Räntää ja moskaa satoi vaakatasossa pitkin päivää, mutta samaan aikaan kun eräs opiskelijoista yllätettiin itse neulotuin vauvan sukin ja muin lahjuksin äitiysloman alkamisen merkeissä, pilvet vetäytyivät kuin taikaiskusta taivaalta ja aurinko paistatti täydellä teholla suoraan luokkahuoneeseen ja tulevaan äitiin. Siinä oli opellakin herkistymisitkussa pitelemistä.

Hienoa viikonloppua kaikille! <3

//Millian

Share
Ladataan...

Ladataan...
Tällä hetkellä

Tuo pyyteetön kumppani. Pehmeä, muhkea ja lämmin. Ja samaan aikaan jotenkin arvelluttava. Siis peitto.

On ihan ookoo rojahtaa hektisen työpäivän jälkeen sohvalle peiton alle tuijottamaan lempisarjaa aivot nollatilassa. Siinä ei ole mitään värää, eikä epäilyttävää. Se on ansaittu olotila. Samoin on täysin normaalia loikoa vapaapäivänä pitkään peiton lämmössä tai sairastaa vällyjen alla flunssaa. Mutta entä jos tekeekin töitä peiton alta?

Tänään en mennytkään kirjastolle, vaan jäin tekemään töitä kotiin. Tein tämän päivän töitä sohvalla peiton alla. Naputin konetta, kauhoin kirjapinoja ja tuumiskelin. Välillä kävin keittämässä kunnon teet ja sitten homma jatkui. Ajatuksen keskeytti korkeintaan vessahätä tai hiipivä näläntunne, jotka korjasin nopeasti. Minulla oli mukavan lämmin olo, eikä kukaa tai mikään häirinnyt minua. Mutta sitten mieleeni hiipii ajatus, onko tällainen oikeaa työskentelyä laisinkaan. Mytröttää nyt peiton alla koko päivä!

Vaikka tulosta syntyi ja hommat etenivät, tuo vaivainen peitto sai minut vähän epäilevälle kannalle. Jotenkin koko peittoon liittyy liian vahvasti se työpäivän jälkeinen lepofiilis tai minun tapauksessani myös työuupumuksesta toipumisen (liian pitkältä tuntuva) jakso. Peittoon kulminoituu niin paljon rypemistä ja toisaalta lepäämistä, että tuntuu jotenkin ihan väärältä yhdistää se työntekoon. Mutta niin vain näytti tekstiä tulevan ja ajatus luistavan tässä lämpimässä pesässä. Ja myönnetään, liittyi tähän sohvatyöntekoon tänään samalla hienoinen levon mahdollisuuskin. Uni, kun viime yönä taas kerrain katkeili, eikä näyttänyt sulavan minuun sitten millään.

Mutta onhan tämä nyt jotenkin höperöä. Olla nyt tehokas peiton alla.

 

//Millian

Share

Ladataan...
Tällä hetkellä

Paljon on puhetta ruudulle somessa lävähtävien ylionnellisen ja ylitehokkaan näköisten kuvien aitoudesta. Paljon niitä parjataan, kyseenalaistetaan ja tuomitaan -usein aiheesta. Eihän se elämä oikeasti ole sitä jatkuvaa kultareunusta, vaan kysymys kuuluu, minkälainen harmaa kaaos kuvien ulkopuolelle todellisuudessa jääkään? Tämä on aihe, joka ei ihan heti ota loppuakseen, vaikka välillä minusta kyllä tuntuu, että se on jo kaluttu viimeistä murua myöten.

Minulle kuvien voima toimiikin käänteisellä tavalla. Jos matkaan ajatuksissani menneeseen, lasten vauvavuosiin tai vaikeimpiin kausiin elämässäni, tuntuvat nuo ajat yhdelle harmaansekaiselle mössölle ja suurelle kysymysmerkille. Minkälaista elämä oli vauvan kanssa? Miltä kaikki tuntui? Osasinko nauttia tarpeeksi? Entäpä elämän painavimmat kuukaudet ja hetket, onko niihin sisältynyt ilonpilkahdustakaan? Onneksi hätiin rientävät aikaa sitten otetut valokuvat.

Eilen tyttäreni halusi kaivaa yläkaapin perukoilta vanhat valokuva-albumit, joita selaillessa vierähtikin kokonainen ilta. Kuvissa näkyi huolta ja väsymystä, ainakin minun silmissäni. Mutta se, kuinka paljon lämpöä ja rakkautta nuo arkiset otokset huokuivat, tuli jotenkin yllätyksenä minulle. Lähes kahdeksan vuoden takaa otetuissa kuvissa sekä meidän vanhempien että lasten vaatteet näyttävät vähän hassuilta ja eriparisilta. Osittain ne vaikuttavat myös erittäin kierrätetyiltä ja väsymyksessä päälle suhastuilta. Kuvissa koti on useimmiten yhtä kaaosta, tiskivuori lähentelee kattoa ja vaatekasoja lojuu siellä täällä. Silti kuvissa paistaa todella usein aurinko (?!) ja kuvia on otettu kodin lisäksi jos jonkinmoisissa paikoissa rakkaassa kotikaupungissamme, sekä isovanhempien luona itä-Suomessa. Emme siis nähtävästikään ole juuttuneet neljän seinän sisälle, vaikka se silloin ajoittain siltä tuntui. Tuoreemmissa, eri elämänvaiheissa otetuissa kuvissa näkyy myös paljon hymyä ja naurua, pelleilyä ja hellyyttä.

Muistan kyllä kuvien avulla, millaista myllerrystä olen saattanut milloinkin pääni sisällä käydä. Silti kuvat kertovat paljon siitä, että asiat ovat kuitenkin olleet pohjimmiltaan ihan hyvin. Ehkä eniten ne kertovat siitä, että meininkinä ei ole ollut luovuttaa tai vaipua rypemään. Olemme osanneet löytää arjesta pieniä hippuja, joista meidän onnemme on rakentunut. Se tuntuu ihanalta.

Jopa vaivuttavimman uupumuksen ja huolen aikaan, on arjesta löytynyt jotain valoa, joka onneksi on tallennettu valokuviin. Mainitaanpa niistä nyt tässä vaikka macaron-leivoksen kokoiseksi jäänyt laskiaispulla, syysauringossa tehty eväsretki lintutornille, uudet juoksulenkkarit, lukemattomissa väreissä loistava naapuruston lasten rakentama jäälinna, rairuohon istutus, elämäni paras karjalanpiirakka, päivätorkut peilityynessä järvessä kelluvassa veneessä ja isän vierailu meillä ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen.

Valokuvia ei saa lavastaa, niissä täytyy maistua elämä.

 

//Millian

Share

Pages