Ladataan...

Asia, jolla ei ole mulle minkäänlaista merkitystä on se, miltä avaimenperät, heijastimet tai muut vastaavat näyttävät. En ole koskaan ostanut sellaisia ja käytän aina jotain jämiä. 

Lapsuudesta on kuitenkin jäänyt jonkinlainen aukko sisimpään siinä, miltä tuntuu, kun on lelu, muki tai jokin muu, jossa komeilee oma nimi. Mulla ei ole koskaan ollut sellaista!

Vieläkin bensa-asemilla katse harhailee jonnekin Markuksen ja Merjan väliin. En mä varmaan mitään ihme härpäkettä ostaisi, mutta mun on vaikea uskoa, että yhtäkään tuotetta ei ole koskaan tehty mun nimelläni. Meriä ei ole, ei missään, ei koskaan, ei ole ollut kertaakaan yli kolmeen vuosikymmeneen.

Sama juttu tälläkin hyllyllä. En tiedä, mikä tämä tuote on. Pyyhkeenripustin? Mutta sen tiedän, kuka ei saa luvallisesti kuivata käsiään.

Maprapatrallakin on oma sydän, mutta mulla ei.

Mun täytyy vissiin kattoo itse ensin oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran oikealle.

 

LOPPUSANAT

Mirot, Mineat ja Mintut olkaa onnellisia. You exist, ihan virallisestikin! Onko mulla kohtalontovereita? No, varmaan ainakin kaikki Merit.

- Meri T.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Mitäs tämä nyt on, että karkkipussit aukeavat nykyään näin? En syytä Siwa-säkkiä yksinään, koska tämä on jokaisen karkkipussin ongelma Lauantaipussista Aakkosiin ja lakuista Panttereihin. 

Joskus ennen pussit avautuivat nätisti ja siivosti pussin ylälaidasta. Oli pussi ja sen suu. Entäs nyt sitten? Avaat pussin miten tahansa, niin se repeää pohjaan asti ja karkit leviävät syliin, sohvalle tai leffateatterin penkille. Sinne ne sulavat reisien alle, jäävät tahmaksi takapuoleen tai katoavat sohvatyynyjen väliin. Onpa kiva.

Onko tämä ovelan tuotekehittelyn tulos? Näistä pusseista ei nimittäin oteta kerralla muutamaa ja säästetä loppuja ensi kertaan. Ehei, karkit levähtävät heti kättelyssä ympäriinsä, ja sitten niitä keräillään hätäisesti suuhun. Pussi on hetkessä tyhjä, ja ei muuta kuin uutta ostamaan! 

LOPPUSANAT

Onko "Avataan tästä" jokin vitsi? Vai onko pussin keksijä väärinymmärretty nero, kuten sokeripalamies Åke Birch-Lensen

- Meri T.

Ladataan...

Ladataan...

Löysin hiljattain kiinnostavan kuuloisen ja vakituisen media-alan työpaikan, mikä on itsessään maailman suurin ihme alan nykytilanteessa.

Täytin verkkosivun hakulomaketta tuntitolkulla sunnuntai-iltana. Samalla puhisin sitä, että niin monia työpaikkoja pitää nykyään hakea vastaamalla sataan eri kysymykseen verkkolomakkeessa. Enää ei voi käyttää vanhoja hakemuksia muuttamalla vain "Annan" "Me Naisiksi" ja sitten vuoden päästä toisin päin.

Vastailin tunnollisesti kysymykseen toisensa perään, sillä oikeasti halusin sen työn. Liitteiden kanssa tuli kuitenkin jotain temppuilua lähetysvaiheessa. Koska en tietenkään ollut varannut ylimääräistä aikaa tällaisen varalle, myöhästyin lopulta yhden minuutin. Vitutuksen määrää ei tarvitse varmaan kuvailla.

Yritin huhuilla meilitse perään ja lähettää hakemusta liitteenä, mutta en saanut koskaan vastausta. Ehkä hyvä niin. Ehkä olisi ollut turha mennä inisemään haastatteluun, kuinka deadlinet eivät tuota minulle minkäänlaisia ongelmia hektisessä monikanavaympäristössä. 

Muutenkin tunsin pienen, salaisen helpotuksen huokauksen sisälläni, kun homma kosahti. Nyt ei ainakaan tartte mennä työhaastatteluun. Olen niissä surkeuden huippu, ja inhoan niitä muutenkin. Työhaastattelut ovat musta yhtä suurta teatteria. Joku sanoi joskus, että niissä kilpaillaan siinä, kuka valehtelee parhaiten. Ehkei ihan niin, mutta jotenkin en vain osaa sitä peliä. En tajua, mitä mulle niillä hetkillä tapahtuu. Kerron pari esimerkkiä.

Hain joskus opiskeluaikoinani, yli 10 vuotta sitten kesätoimittajaksi Trendi-lehteen. Olin jo tehnyt paljon toimittajan töitä siinä vaiheessa, ja paikka olisi varmasti ollut juuri nappi mulle. Olin tosi innostunut, mutta sähläsin haastattelun ihan kunnolla. Mieleen on jäänyt päänsisäisen epämukavan tunnelman lisäksi se, kun multa kysyttiin, olenko mä hyvä ideoimaan. Kaikkihan sen tietää, miten tuollaiseen kysymykseen vastataan. Mutta mitä teen minä? Kriittinen journalisti sisälläni nosti uinuvan päänsä juuri tällä hetkellä ja alkoi pohtia asiaa joka kantilta: 

- Joo, kyllä mä varmaan oon, aloitin epävarmasti.

Tähän asti ihan ok, ei kovin vakuuttava, mutta positiivisen puolella ollaan. En kuitenkaan jättänyt asiaa tähän.

- Tai no, mähän olen ollut vain free-toimittaja tähän asti enkä ole koskaan ollut toimituksessa. Voi olla, että jos pitäisi ideoida kahdeksan tuntia päivässä, se voisikin olla hankalaa.

Lopetin tähän. Haastattelijat katsoivat mua hämmentyneinä. Oliko tarkoitukseni siis sanoa, että ei voi tietää, mutta palkatkaa mut niin katotaan!

Tällaisia esimerkkejä riittää. Kerran multa kysyttiin, minkä luulen olevan syy, jos mua ei palkata (sikamainen kysymys muuten). Vastasin, että "riittämätön tietämykseni muodista". En esimerkiksi, että mulla ei ole vielä kovin paljon kokemusta tai että tämä on mulle uusi alue, josta olen kuitenkin kiinnostunut. Ei, minä halusin nimenomaan käyttää sanaa riittämätön.

Pikkuhiljaa olen päässyt tästä itsekriittisestä lörpöttelystä, mutta on yksi asia, johon syyllistyn edelleen työhaastatteluissa. Olen liian innokas. Kuulen jossain takaraivossa äidin tai opettajan äänen, joka neuvoo näyttämään, kuinka innokas olen. Ja minähän olen näyttänyt. Ihan siihen pisteeseen asti, että musta on tullut miellyttämishaluinen spanieli.

Nyt vasta olen tajunnut, että herranjestas. Tässähän pätee ihan samat säännöt kuin parinvalinnan alkumetreillä! Juuri niitä typeriä, teennäisiä sääntöjä, etteikö saisi muka soittaa heti, jos siltä tuntuu, vaan pitäisi odottaa pari päivää (mielellään kolme), jotta viestittää, että on mulla tässä muutakin elämää. Että pitää näyttää kiinnostus, mutta vain maltillisesti, ettei vaikuta epätoivoiselta. Että ei saa antaa sellaista kuvaa, että tämä olisi paras - tai vielä pahempi: ainoa - mahdollisuus. Ei saa olla liian helppo. 

Olen alkanut seurata ystävien ja omaa urakehitystä tästä sinkkumarkkina-näkökulmasta ja olen siitä koko ajan vakuuttuneempi.

Lyhyen empiirisen tutkimukseni perusteella työhaastattelujen alfanaaraat tai -urokset ovat tällaisia:

1. Ottajia kuulkaas on 

Tämä on tärkeä viestiä työhaastattelussa. Tarjouksia satelee, olette yksi muiden joukossa. 

2. Mä olen toisen oma

Jos olet kilpailijan oma, olet kuumista kuumin. Kukapa työnantaja ei haluais näpäyttää kilpakosijoita: meitsi pokas ton, sen nyksä ei riittänyt sille. 

3. Musta halutaan pitää kiinni

Tärkeää on myös livauttaa johonkin väliin edellisistä työsuhteista, että minuahan ei jätetty. Olen itse vaihtanut parempaan. Kuka hullu nyt musta luopuisi vapaaehtoisesti? 

4. En ole helppo enkä itsestäänselvyys

Olen tai ainakin esitän vaikeasti tavoiteltavaa. Miksi minun kannattaisi valita juuri tämä työpaikka? Mitä annettavaa tällä työllä olisi mulle? Kaikki haastattelijoiden kysymykset voi kääntää toisin päin.

5. Olisiko sinulla jotain kysyttävää meiltä?

Tämä kysymys tulee aina lopuksi. Kukaan, jolla on mistä valita, ei vastaa kieltävästi. No todellakin on kysyttävää! Ei kai tässä nyt niin selvää ole se, kumpi meistä on kohde ja kumpi valitsija! 

 

LOPPUSANAT

Mulla ei ihan putkeen ole tää työhaastatteluissa alfastelu koskaan mennyt. Koko touhu vituttaa. Sinkkumarkkinateoriaa tukee se, että olen usein saanut ne työpaikat, joista en ole ollut superkiinnostunut. Enkä ole saanut niitä, joita olen halunnut niin paljon, että musta on tullut läähättävä koiranpentu, joka toivoo vain, että mä kelpaisin ja että musta tykättäisiin tarpeeksi. Ihan järjetöntä! 

 

 

Ladataan...

Pages