Kun liika hyvyys hyytää

Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltolan Ihmisellinen mies vastaa kaikkiin vastoinkäymisiin hyvyydellä ja avuliaisuudella. Vallitsevan yksinpärjäämisen ilmastossa voittajatyyppi kutsuisi häntä todennäköisesti luuseriksi. Peltolan määritelmä ihmiselliselle kuulostaa ihanteelliselta, mutta ihmisellinen mies Raine Kukkia ei sittenkään vaikuta ihan ideaalilta. Tai siis Kellariteatterin katsomossa on raastavaa seurata, miten hän antaa käyttää itseään hyväksi, luopuu omista haaveistaan, matkoista, säästöistään, milloin kenenkin puolesta. Työpaikkansa hän menettää pelastaakseen uhkapeluripomonsa maineen. Miniä tuskailee, miten sen alamainen olemus syyttää häntä koko ajan jostain. Pistos katsojan sydämessä? Tekijän tarkoitus toteutunut? Tämä on testi itse kullekin. Onko ihmisellinen mies mielestäsi hyväntahtoinen hölmö vai voiko pelkällä hyväuskoisella positiivisuudella pärjätä?

Auvo Vihro on oikealla paikalla esittäessään 60-vuotiasta pikkuvirkamiestä, joka kuntaliitosten karikossa joutuu etsimään uutta työpaikkaa - tehokkaassa, nuorekkaassa ja ikärasistisessa bisnesympäristössä. Työhaastattelu on vaivaannuttavasti toteutettu, kun kysyjät eivät ala kysellä mitään, mutta Miia Selin kyllä kunnostautuu vivahdetajullaan.

Sirkku Peltolalla on nöyrä yleisö. Nauru on herkässä, jos vaikka eksän sijasta sanoo äksä. Piileehän siinä se peltolamainen pikkutarkkuus. Ja vaikka kokisi joltain osin ennalta-arvattavuutta, se annetaan anteeksi. Niin teen minäkin, koska osallistuminen pienen ihmisen näkökulmaan on kiistämätön ansio.

Varmaan Peltola näkee myös teatterin markkinavinkkelin. Kukkian perheen joulunvietossa on paljon sanomaa tuottoisalle pikkujouluväelle, joka voi tulla pohtimaan syvällisiä jouluidyllin kääntöpuolesta. Toiset jäävät yksin juhlapyhinä tai perhepaineet puhkeavat riitelyksi, miniä ei halua appiukkoa riesakseen, lahjat eivät osu kohdalleen.

Hannu Lindholmin lasinen lavastus osuu kohdalleen ja oivaltaa symbolit: Peilaus ja laseista muodostuvat kopit. Rekvisiitan vaihdoksissa niihin voi heijastaa jännästi katukuvaa taloineen ja autoineen.

Aimo Räsänen on kirjoitettu rasittavaksi naapuriksi, patologisesti paasaavaksi Kalevi Kärpäseksi, joka myös kärsii yksinäisyydestä. Todisteena toimii puhelinlasku: maksanut kuukausien ajan pelkkää perusmaksua.

Raine pyyelee siinä määrin anteeksi olemassaoloaan, ettei hänen nimeäänkään muisteta oikein. Silti vaatimattomalla tyypillä on vankasti vaikutusta ympäristöönsä. Miniän happamuuden hyvin tavoittava Petra Karjalainen parkaisee, ettei hänen henkilökuvansa ole näin kapea. Rainen poikaa esittävä Mikko Nousiainen notkuu kuin kahden tulen välissä. Murjottava "ihan sama" -teini saa lämpöä ja ymmärrystä elämäänsä vain vaarilta. Rainen koeajan hörhöasiakas saa apua vain tältä tuoreelta imurikauppiaalta.

Vaikutus ulottuu katsomoon. Auttamista, altruismia, materialismia, itsekkyyttä ja ihmisellisyyden määrittelyä sopii jäädä pohtimaan, vaikkeivät asiat uusia olisikaan. Täytynee tutustua myös Kukkian tomaattilajikkeeseen ´Gardener´s Delight´, joka on minulle uusi.

Kuva: Kari Sunnari
 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.