Matkalla Päätepysäkille

 

KUVA YEHIA EWAIS, TAMPEREEN TEATTERI

Tampereen Teatterin kevään avaus onnistui siinä mielessä, että ensi-iltayleisö otti innokkaasti vastaan Päätepysäkin, joka sijaitsi Frenckellissä. Taputuksia pitkitettiin ja lattiata tömisteltiin. Aamulehti jakoi auliisti 5 tähteä, vahvasti miesnäkökulmasta. Minulle kaikki neljä henkilöä olivat pääosassa suunnilleen ”tasapäin”, isä, poika, vaimo, toinen nainen. Olin lähtökohtaisesti teatterimoodissa, mutta minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tätä jo viime vuosituhannella. Se ei ole mahdollista, koska Pasi Lampela kirjoitti näytelmänsä vasta 2010, tai silloin sen kantaesitys oli Teatteri Jurkassa. On tietty selvää, että niin ihmisen elämässä kuin näytelmissä on ikuisuusasioita, kuten miehen ja naisen valtataistelu. Mielialaani saattoi sotkea juuri bussissa lukemani feministi Juha Hurmeen freesi haastattelu. ”Jos nykymies on tossun alla, tulkoon sieltä pois. Naisia ei tässä voi syyttää”. Suunnilleen samaan aikaan ensi-illassa oleva Hurmeen Töppöhörö sai alkunsa tunnelmissa, että Väestöliitossa ollaan huolestuneita miehiä väheksyvästä asenneilmapiiristä. Ahdistuneiden miesten yhteydenotot ovat lisääntyneet. Päätepysäkkiä voinee siis suositella erityisesti sellaisille miehille, jotka kotioloissa pelkäävät sanaharkkaa viimeiseen asti, vetävät mieluummin takin päällensä ja painuvat ulos. Nyt he voivat jatkaa matkaa teatteriin ja käsitellä päätään katsomossa. Ihannetapauksessa pariskunta istuu siellä sittenkin yhdessä. On naisillakin peiliin katsomista, tavoitteitakin soisi olevan, esim kohti yhdistyneempää ihmismaailmaa.

Maanläheisesti tutkittuna, kehoni reagoi yleensä vatsankipristelyllä, kun aiheet ovat rankkoja, ja edessä odotusta, mihin tämä kaikki johtaakaan. Jostain syystä vatsassa ei nyt tuntunut, vaikka huutoa ja kiroilua riitti, tappouhkauksiakin heiteltiin useita, ei sentään ruumiita.

Aiheitakin riitti. Miettiä ihmistä, joka tukahduttaa aivastuksensa ja haukotuksensa vuosikausia niin, että lopulta räjähtää. Miettiä ikävän lajia, kun ”mulla on ikävä meitä”. Ihmetellä eläjää, joka sanoo ”mä oon ikuinen kuokkavieras mun omassa elämässä”. Päätepysäkissä tämän lausui syrjähyppy-Birgitta eli Emma-Sofia Hautala, mutta olisi se voinut sopia muidenkin suuhun; isän, asianajajapojan, vaimon, kyseisissä rooleissa Heikki Nousiainen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen. Muita teemoja voi päätellä  vaikka seuraavista huutorepliikeistä: Minun firmaani ei tule johtamaan mikään eronnut luuseri! Uhriutuminen on pahinta mitä tiedän, oli oikeutettua tai ei! Sun olis pitänyt naida joku saatanan juoppo, niin olisit saanut kunnon syntipukin! Jos sä katsoisit peiliin, niin sieltä katsois sun isäs! Lapset joutuu vuosia hengittämään sitä ilmaa, mikä me on myrkytetty.

 

 

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.