Syrjähyppy Myrskyluodolle

 

Kuvat Tapio vanhatalo

Myrskyluoto on syksystä asti sijainnut remontoidussa Helsingin Kaupunginteatterissa. Remontti näyttäytynee yleisötiloja enemmän työtiloissa ja tekniikassa, mutta tulivatko uudet mahdollisuudet näyttämöllä hyödynnettyä parhaalla tavalla? Välillä vallitsi öde vaikutelma - mutta niinhän sitä lauletaankin, että meri on rannaton. Pelkistys on positiivista, kunhan mielleyhtymät eivät vie oman koulunäytelmän takaumiin. Valoilla sai kyllä lattian elämään monin tavoin.

Maija ja Janne puserretaan pariksi heti alkuun ja yhteinen tulevaisuus rakennetaan yksinäiseen paikkaan ulkosaaristossa, vaikkei miljöötä meinaa aina mieltää kohdalleen. Männyn katveessa Laura Alajääski Maijana laulaa vallan ihanasti. Vastapuolisko Aaro Wichmann Jannena jää äänellisesti hieman siippansa katveeseen. Ehkä tutut sävelet olivat muutenkin säästöliekillä vielä ensimmäisellä puoliajalla. Olisin mieluusti tarkistanut biisilistaa käsiohjelmasta, jos se olisi siitä löytynyt. No, Silakkaa, silakkaa antoi vauhtia koko porukalle, sen muistaa, samoin reseptilaulun ja lapsikuoron.

Tässä musikaalissa ponnahtaa taas käyttökelpoiseksi sanonta ”sillä oli hetkensä”. Lasse Mårtensonin musiikki osuu suomalaiseen sydämeen ja Eeva Konnun johtama orkesteri takoo taatusti tahdissa. Muu aines ja arkinen dialogi vaatiikin jo enemmän kärsivällisyyttä. Morsiuskauppojen jälkeen lähdetään milloin kalaan, milloin kaloja kauppaamaan, leipää leipomaan tai postille, pelätään susia tai pelotellaan niillä.

Elämä on kovaa meren äärellä ja Oolannin sota oli kauhia, kyllä. Siinä on sisältö, joka tuodaan framille lähes jatkuvana liehumisena. Eli tanssiryhmä – vaikka hyväkin – on liikaa esillä, kun se symboloi sekä meren myrskyt että murheen tyrskyt.

Meri vaatii uhrinsa, ensin pojan, sitten puolison - mutta miten ihmeessä onnettomuuksien parkuminen ei saa minua itkupilliä lähimainkaan kyyneliin? Ehkä jonkinmoinen konserttiversio olisi tehonnut paremmin.

Tulipalon jälkeen rakennetaan arkea uudestaan. Loppua kohti rakentuu esitykseenkin huipennusta. Hyvä, että edes silloin, niin ei jää paha mieli.

Ristiriitainen olo kyllä jää, koska tekemiseen on varmaan hartaasti paneuduttu, mutta homma tuntuu hätäiseltä tapahtumien vyöryssä ja tanssijoiden paljoudessa. Henkilöihin ei jotenkin tutustu. Tuttu musiikki riittänee vetovoimaksi. Katsomo oli yhä täynnä uudella näytäntökaudella.

Ohjaus Kari Rentola, dramatisointi Seppo Parkkinen Anni Blomqvistin teosten pohjalta, lavastus Katariina Kirjavainen, valosuunnittelu William Iles - joka toteutti täysillä sinivalkoisen Suomen 100-vuotisjuhlaa.

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.