Tyttö ja varis

Jopas on hyvää teatterisyksyä Tampereella. Varsinkin Frenckell-näyttämölle taitaa tulla tunkua. Ulkomaalaisen lisäksi tämä Tyttö ja varis! Iloisesti jätin hyvästit Kotalan perheelle, kun näin uudensorttisen Peltola-näytelmän, lisäksi suosikkini Anna-Elina Lyytikäisen ohjaamana. Peltolan teemat saavat kaikin mokomin toistua. Pienen ihmisen arki, äitiys, ystävyys, kurjuudessakin kumpuava hyvyys, ihmisen heikkoudet ja vahvuudet, olemassaolon näkyvyys.

Elokuvamaailmassa suomalaisia leffoja on totuttu pitämään vähän eri  sarjassa = alemmassa kuin ulkomaisia, ainakin aiemmin. Toisin on teatterin puolella. Useimmiten kotimaiset teokset/kantaesitykset riemastuttavat. Kielenkäyttö ujuttautuu ikään kuin syvemmälle. Varsinkin Sirkku Peltola saa tuotua esiin inhimillisyyden vivahteita ja omintakeista huumoria arjessa kuin raspi, joka raapii sydäntä, vaikka naurattaisi. Näytelmän Jarde suoltaa lisäksi sen kielen, minkä tekijä on todennäköisesti oman nuorisonsa myötä oppinut.

Käsikirjoituksen hienovireisyys näyttää olevan esittäjänelikolle konkreettista kuin ruisleipä. Täysin sisäistettyä roolia jokaiselta. Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen ovat ihan parhaimmillaan toisilleen ulkoisesti vastakkaisena naisparina. Tuija Vuolteella keskiluokkaisena yksinjääneenä ja yksinäisenä Armina suun juonteet suuntautuvat napakasti alaspäin, Ritva Jalonen laitapuolelle joutuneena Säteenä on riipaisevan kiitollinen vähästäkin. Että pääsee kaljapissalle kunnon vessaan. Hän myös osaa esittää humalaista niin hyvin, ettei alun örvellys lainkaan ärsytä. Samoin Jukka Leisti, siivousfirman pikkupomo, jonka juhlat venyvät. Ja joka arvatenkin linkittyy kummankin naisen elämään. Antti Tiensuu Säteen siistijäkollega Jardena pyörittää siivouskonetta kerrassaan karismaattisesti, sympaattisesti ja valoisasti. Pelkästään sillä saisi katsojan hyvälle tuulelle. Mutta katsoja saa koko potin. Se sisältää monenlaista kasvun ihmettä, eri-ikäisten ja eri maailmoista tulevien työkavereiden kasvavan yhteyden, näkymättömästä näkyväksi kasvamisen, kiipeämistä kohti itseoivallusta. Joskin alkuun Armilla kasvaa lähinnä hermostuneisuus, miten kohdata tuo syrjäytynyt. Sitä varmaan kukin tykönään miettii lähipäivinä.  Tai sitä, miten kohdella ikääntyinetä vanhempiaan, monen muun teeman ohessa. 

KUVAT HARRI HINKKA, TAMPEREEN TEATTERI

PS Satuin twiittaamaan tuoreeltaan esimerkkirepliikin esityksestä: Elämä on kuin tokan luokan virkkuu, kasa hikistä ja rähmäistä lankaa. Mutta  lausahdus ei edusta koko näytelmää. Se tulee Ipen eli Jukka Leistin suusta sumuisella hetkellä. Säteen aforismi olisi: Ikävä haurastuttaa. Joka itkusta tulee vähän reikäisemmäksi. Jardelta poimin hänen lohdutuksensa Säteelle: Et ole tavis - sussa on jotain neitsyttä, sisäistä koskemattomuutta. Käsi siteessä olevalle Armille tyypillistä oli torjua kaikki apu, pitää tabuista kiinni ja kulisseja yllä: Itse satutin, itse kärsin, oma on käteni.

 

 

  •  

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.