Verikestit Q-teatterissa

kuva sakari tervo, q-teatteri

Q-teatterissa on taas synnytetty uutta, puheteatteria melkein ilman puhetta, ja splatteria live-lavalle. Asialla on osin samaa porukkaa kuin Akse Petterssonin nelisen vuotta sitten ohjaamassa ”sukupolvinäytelmässä” Kaspar Hauser – jota en valitettavasti nähnyt, mutta josta olen lukenut Q-kronikassa Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Arjen ja kauhun tekijät tuntuvat pyörittelevän samantapaisia nykyihmisen teemoja vieraantumisesta ja turhautumisesta, eri keinoin.

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelija Ville Seppäsellä on ollut iso urakka. Nimittäin nyt elellään, pelaillaan ja kuljetaan toisten ohi kahdessa kerroksessa. Neljän hengen kimppakämpän yläpuolella, kylppärin ja makuuhuoneen välillä, pyörii koko ajan video. Yksi toisensa jälkeen heräilee ja kömpii aamuaskareisiin, alakertaan, keittiöön ja olohuoneeseen. Johdanto päivään on pitkä, mutta oudolla tavalla jännittävä. Ihmisen levottomuus, neuroottisuus ja toisten ohi katsominen käy selväksi. Sittemmin menee fragmentaarisemmaksi.

Vivahdetajuinen näyttelijänelikko Joonas Heikkinen, Eero Ritala, Pirjo Lonka ja Sonja Kuittinen osaavat olla koomisia vaitonaisinakin. Heikkinen oli vakuuttava uusi tuttavuus kävelytyylejä myöten, töpöttelyä sekä hidastettua kauhufilmiparodiaa. Ritala kunnostautui myös laulajastarana, jos nyt näin voi sanoa. Hän järjesti myös mainion aikalaisdiagnoottisen kohtauksen, jossa jokainen voi tutkia omia neuroosejaan tai levottomuuksiaan.

Dramaturgian tekijää ei ole nimetty. On varmaan pohdittu paljon porukalla. Kantajengiin kuuluu myös äänisuunnittelija Kasperi Laine, joka näyttää haltsaavan kauhumusan. Välillä äänitehosteet korostavat hiljaisuutta, veden lorina, kahvin porina tai kännykän näpyttely.

Toisella puoliajalla hiljaisuus repeää. Ensin haksahdan miettimään liikaa symboliikkaa ja merkityksiä, kun lavalla käy kaameita olioita ja eläimiä. Kukin henkilö saa kauhunpaikkansa eri tavoin. Aina en ole kärryillä, mutta ei haittaa. Läksyt luettuani tiedän, että uuden ajan tekijät peräänkuuluttavat juuri välitöntä kokemista symbolien setvimisen sijaan. Enkä minäkään hammasneurootikkona ehdi paljon mitään miettiä, kun Pirjo Lonka vetää tongeilla hammastaan irti. Verenvirtaus alkaa, sarjaverta ilman sarjamurhaajaa. Minulle on ihme, että mielettömyys myös naurattaa.

Arki ja kauhu lukeutuu esityksiin, joista ei saisi kertoa liikaa etukäteen, ei ainakaan tämän enempää. Muuten menee pilalle se, mitä kuulin Ritalan sanovan ennen ensi-iltaa: Yksikään katsoja ei tule sanomaan, että ”tiesin tämän olevan tällainen”.

 

 

 

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.