Ladataan...
Tampester Teatro

Mennessäni Ellen Gallagherin näyttelyyn AxME, en osannut tarpeeksi mustien slangia ymmärtääkseni edes näyttelyn nimeä. Ask me. Ellen Gallagherin näyttelyssä oppii paljon niin rotuidentiteetistä kuin populaarikulttuurista, apartheidista ja orjuudesta. Jopa hiusten poliittisuudesta: Olisiko Obama saanut niin paljon ääniä, jos hänen vaimollaan Michellellä olisi afrotukka eikä suoristettuja hiuksia?

Silmät, huulet ja tukka toistuvat jatkuvasti, ovathan ne mustien rotupiirteiden tunnusmerkit. Silmät on usein maalattu valkoisiksi. Kyseessä on näkymätön kansa tai kansa joka ei saanut näkyä. Samoin kertaantuvat negro-sanan vokaalit E ja O.

Afroamerikkalaisen Ellen Gallagherin, 48, äiti on kotoisin Irlannista, isä orjakaupan keskuspaikasta Kap Verdeltä. Muinoin 14 miljoonaa orjaa kuljetettiin Kap Verden kautta Amerikkaan. Matkoilla 3 miljoonaa hukkui meren aaltoihin. Tätä taustaa vasten on syntynyt upea Watery Ecstatic -sarja, joka sisältää drexciya-myytin: Noiden kolmen miljoonan mustan jälkeläiset elävät nyt meren pohjassa ja voivat hyvin. Vesi on taiteilijalle tärkeä elementti, minkä vuoksi hän oli erityisen ihastunut Näsijärvi-maisemasta käydessään hyväksymässä näyttelypaikan.

Ellen Gallagherin työt ovat monikerroksisia, henkisesti ja konkreettisesti. Niissä on vaikutteita myös kirjallisuuden opinnoista ja musiikkiharrastuksesta. Materiaalejaan kuten muovailuvahaa, hiusvoidetta, ohuita paperiarkkeja tai aikakauslehtiä hän käsittelee kirurginveitsellä. Jotkut puhuvat kollaaseista, mutta taiteilija itse käyttää töistään nimeä maalaus. Yhtä maalausta taustoittaa järkyttävä ihmiskoe, jota tehtiin sadoille syfilis-potilaille heitä parantamatta vuosien 1932-72 ajan.

 

Ladataan...
Tampester Teatro

Kuva: Harri hinkka

Kylmän murhan alkuasetelma palautti mieleen edellisen dekkarin Tampereen Teatterin näyttämöllä. Murhaloukussakin kynäilijät punovat juoniaan. Tosin Kylmässä murhassa Paul ja Harold tekevät tv-sarjaa. Jukka Leistin ja Esa Latva-Äijön sanailu on sukkelaa ja ”rytmikästä”. Elina Rintalan mukaan tuoma Emman naisenergia hoituu hienosti ja helposti. Näytelmässä joskaan ei näyttämöllä on toinenkin nainen Valerie, mutta neljäs varsinainen (epä)hahmo esityksessä on Matti Hakulisen Egan, muka poliisikomisario. Tämän pienen ihmiskokoelman voimin kimurantit käänteet kohoavat potenssiin kymmenen. Eli pikkasen liikaa minulle.

Arkielämässä myös tekniikka on usein minulle liikaa, mutta tällä kertaa sain nauttia; kerrankin se oli huumoria eikä horroria - paitsi juonen kannalta. Viskisieppo Paul pilkkaa työtoverinsa luksushuoneistoa teknologiseksi painajaiseksi, kun vastamuuttanut isäntäväki ylpeänä esittelee tai yrittää esitellä, mitä kaikkea yleiskaukosäätimellä voi tehdä...Ollaan korkealla jossain Englannin kanaalin kallioilla.

Ohjaaja Mikko Viherjuuri, lavastaja Marjatta Kuivasto ja tekninen väki ovat saaneet ihmeitä aikaan pienellä Frenckellin näyttämöllä! Panssarilasitettua parveketta ja mielenkiintoisia efektejä ihmetellen ensimmäinen puoliaika sujuikin. Pistoolien varmistimet alkoivat kilahdella vasta loppua kohden. Siinä kaikki, mitä voin paljastaa, eiks niin.

P.S. Brittiläinen käsikirjoittaja Edward Taylor tervehtii tamperelaista esitystä lämmöllä, koska hänellä on ollut yli kolmenkymmenen vuoden suhde suomalaisen radioyleisön kanssa. Kyseessä on Knallin ja sateenvarjon tekijä.

 

Ladataan...

Tampereen Teatterin Lokki on nyt häkellyttävä näytelmä. Jos pitäisi kertoa juoni tuoreeltaan, mitään ei tule mieleen. Jos pitäisi nimetä päähenkilö, se on kokonainen ihmisryhmä. Ammutun lokin symboliikka on selkeä, itse näytelmä sisältää enemmän arvoituksellisuutta. Kiehtovuutta lisää ilmapiirin ja sijainnin aistiminen, vaikka näyttämökuva on yksinkertainen: keltainen esirippu ja piano. Saapuu vieraita, ollaan maaseudulla, rautatie on lähellä.

Juuri ennen ensi-iltaa sattui mainiosti, että Teemalla esitettiin Kansallisteatterin näyttelijöiden Lokki 1960-luvulta, maineikkaana kirjailijana Tarmo Manni, rikkaana tilantyttärenä  Eeva-Kaarina Volanen. Nuoret nätyläiset Frenckellissä päihittivät silloiset tähdet vain tottumuksen takia: nykynäytteleminen tuntuu selvästi katsojaystävällisemmältä. Kerkesin kyllä miettiä sitäkin, ovatko kaikki näyttelijäopiskelijat nykyään soittotaitoisia laulajia, vai vain nämä kolme: Jussi-Pekka Parviainen, Anna Ackerman, Maruska Verona.

Ohjaaja Samuli Reunanen pyrki freesaamaan näytelmää, joka syntyi vuonna 1895. Minusta se oli tarpeen, vaikka tietyt kohtaukset hyppäsivätkin silmille. Mitä sen väliä? Ruokailu ilman repliikkejä näyttämön takaosassa oli riemastuttavasti toteutettu, ja konkreettinen näyttö siitä, miten katsoja oli osallisena jossain huvilassa, vaikka ympärillä ei ollut mitään siihen viittaavaa.

Joka toinen tyyppi näyttämöllä joutuu vellomaan sitä, rakastaako vai eikö rakasta.Kun henkilöt keskustelevat taiteesta, Anton Tsehov käyttää jossain kohtaa termiä "dekadenttia hourailua". Niin ajatteli varmaan muutama Frenckellin katsojakin. Mutta Tsehovin tarinoiden jännite piilee ikään kuin odotuksessa. Täytyy olla kärsivällinen. Ja jos näyttämöllä on Risto Korhonen, minä kyllä venyn katsomossa. Tällä kertaa Korhonen sai komiikkaa kuuluun kirjailijaan Trigoriniin, muttei yliampuvasti. Pilkahdus hauskaa tässä tarvittiinkin, jottei kahina katsomossa ennen loppua olisi yltynyt ihan levottomaksi liikehdinnäksi.

KUVA MIKA HILTUNEN

Pages