Ladataan...

Menin tässä syksyn musikaaliputkessa päivittämään tilannetta Musiikkiteatteri Palatsiin, uteliaana klassikosta Laulavat sadepisarat.  Jo ensimmäisistä repliikeistä kavahdin: Ei kai vaan edessä ole parin tunnin piina kaahotuksesta, maneereista ja kliseistä, tyhjännauramisesta.

Koska uskon vakaasti, että lähes jokainen ensemble tekee tosissaan ja parhaansa, tuntuu tuskalliselta todeta: Turhanpäiväinen esitys, jossa mikään ei oikein säväyttänyt. Juoni tuntui kuluneelta. Se ei kanna tähän päivään, että mykkäfilmin tähdellä on kaamea ääni, joka vaatii korvaajan taustalle. Mykkäelokuvien tähtenä raakkuu Satu Silvo blondissa peruukissa. Hänen parinaan esiintyy tangokuningas Tommi Soidinmäki - joka selviää näyttelemisestä ihan luonnikkaasti, jopa ansiokkaammin kuin laulamisesta. Tarkoitan, että hänen laulunsa ei tehonnut minuun mitenkään erityisesti, koska siinä on jotain sävytöntä. Laura Virtalalla on puolestaan  kovahko ääni  esittämään Hollywood-urasta haaveilevaa typyä, joka pääsee paikkaamaan kimittävää diivaa. Loppunumerona esitetty nimikkokappale Laulavat sadepisarat oli sentään railakkaassa kunnossa.

Silti jään miettimään, mikä kaikki menee ohjaaja-johtaja Petri Lairikon kontolle? Millaisia ideoita hänen olisi pitänyt viljellä, jotta palatsin pisarat kastelisivat maaperää hyvälle sadolle? Kaipaako juuri tämä klassikko enemmän freesausta nykyaikana vai olisiko pitänyt kylvää kokonaan uutta siementä? Sääennuste: Vastatuulta.

Ladataan...

Kuva: Harri Hinkka

 

Jos puhenäytelmiä ei olisi, ja musikaaleista pitäisi valita, Les Misérables kärkkyisi kärkisijaa minun listallani. Ihme juttu, että edellismusikaalissa valitin laulunumeroilla liian täyteen ahdetusta teoksesta. Les Mis on läpisävelletty - eikä häirinnyt ollenkaan. Eli homma soljui eteenpäin koko ajan. Vain alkupuolella tökki siinä kohtaa, kun replikointi ei ollut laulua eikä puhetta vaan jotain kummaa siltä väliltä.

Eräät tutuntuttuni katsovat musikaalinsa vain Lontoossa. En tiedä, mitä he sanoisivat Tampereen Teatterin versiosta. Minä viihdyin täällä. Löysin loisteliaan laulajan Tero Harjunniemestä, joka on alkuperäiseltä ammatiltaan rakennusarkkitehti. Myös yleisö palkitsi Jean Valjeanin esittäjän aplodeillaan, eikä siinä kisassa auttanut edes Tomi Metsäkedon ulkomuoto. (Kuvittelinko, vai näyttikö ensirakastaja Metsäketo kuin palkintopallilta pudonneelta loppukumarruksissa?)

Entäs Ville Majamaan magia? Yleensä vain puhenäytelmistä minulle tuttu monilahjakkuus oli majatalon isäntänä ryöstää ajoittain show´n myös musikaalissa, näyttää käyttävän jopa silmänvalkuaisia apuna näytellessään ja laulaessaan. Loiventaakseni sanontaa "variskin raakkuu äänellään" sanoisin, että kukin lintu laulakoon laillaan, kaikkia tarvitaan. Myös valepukuiseen paroniin tarvittiin juuri Majamaan äänensärmää. Neidoksi varttuneen Cosetten tilalle olisin kaivannut enempi satakieltä kuin peipposta...mutta nyt lintutieteily loppukoon. En ole päässyt vielä itse tarinaan - joka on Jean Valjeanin nivoma nippu aiheita: Laki vastaan moraali, paha voitetaan hyvällä, köyhän kansan barrikadit ja vallankumous, rakkaus voittaa aina.

Claude-Michel Schönbergin musiikki ja orkesterin toteutus siitä tukivat sisältöä voimallisesti. Ohjaaja Georg Malvius oli kuulemma vaikuttunut Kurjista jo 16-vuotiaana nähtyään ranskalaisen elokuvaversion vuodelta 1958.

Ladataan...

Tottakai tiesin, että Tampereen Työväen Teatterin rummuttama Prinsessa on musikaali. Sitä en arvannut, miten täyteen teos on pakattu biisejä - jotka eivät kuljettaneet tarinaa eteenpäin. Pitkään tuntui siltä, ettei kipeä aihe mielisairaalasta ei johda mihinkään, kunhan liihotellaan, kiinnitellään ja availlaan potilaan kieteitä. Tämän hetken täkynäyttelijä Armi Toivanenkaan ei tuntunut pääsevän oikeuksiinsa ennen puolta väliä. Tosin motiivini nähdä Prinsessa olivat omakohtaisempia kuin monella. Omien sukuselvitysteni takia olin jo jonkin aikaa myllertänyt psykiatrian historiallisia menetelmiä ja elinoloja laitoksissa.

Hieroja Anna Lappalainen vietti yli 50 vuotta elämästään Kellokosken sairaalassa. Hänen hoitonsa sisältää pitkän pätkän psykiatrian historiaa, ehdittiinhän häneen kokeilla lukuisat uudet menetelmät. Mikään ei auttanut. Prinsessan äiti pysyi Kreikan kuningattarena ja isä keisari Wilhelminä. Musikaalien ja operettien puitteet saavat minun puolestani laajentua aatelisten kartanoista tehtaisiin ja sairaaloihin, mutta kun sen askelen ottaa, kaikki muuttuu. Katsoja ei saisi jäädä saman tyhjyyden päälle, kuin joissain hovihöpsötyksissä. Syvyysaspekti ei tietenkään poista huumorintarvetta. Sitä oli, saa olla ja pitää olla. Juuri näyttämöversioon huumoria ja tehosteita oli lisätty, esimerkiksi kallonporaus- ja sähköshokkikohtauksiin. Myös koreografia sai kipinää shokkihoidoista.

Kukaan kriitikko ei tässä yhteydessä ole välttynyt vertaamasta musikaalia samannimiseen ja saman ohjaajan - Arto Halosen - elokuvaan.  Poikkeuksellisesti minä näin elokuvan vasta musikaalin jälkeen - ja poikkeuksellisesti pidin elokuvaa osuvampana. Joka tapauksessa suurinta antia sisällössä on nähdä erilaisuudessa positiivisuutta ja herättää kysymys, olenko mieluummin oikeassa vai onnellinen. Jokaisen ja varsinkin jokaisen besserwisserin pitäisi kysyä se itseltään myös arkielämässä. Kellokosken henkilökunta miettii keskuudessaan, mennäkö mukaan prinsessaleikkiin vai ei. Pitäisikö meidän muka kysyä, haluaako Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa sähköshokkeja? pilkkaa ylihoitaja modernia lääkäriä.

Erilaisuuden kauneus konkretisoituu esimerkiksi siinä tosiasiassa, että Anna Lappalaisesta tuli aikoinaan koko kylän ilahduttaja. Hän asteli muitta mutkitta pankkiin, perheeseen, pappilaan, joi kahvetta ja antoi hierontaa niin isännälle kuin emännälle. Anna Lappalainen sai järjestettyä itsensä tapaamaan myös Helsingissä vierailevaa Tanskan kuningasparia. Virkavalta nouti hänet Ateneumista. Käsikirjoittajapari Arto Halonen ja Pirjo Toikka poimivat tietysti myös legendaarisen  Tukholman risteilyn näyttämölle. En tiedä, mistä Anna sai rahat rillutteluun, mutta sen salliminen hänelle kertoo humaanista kehityksestä psykiatrian pimeiden vuosien jälkeen. Säveltäjä Tuomas Kantelisen kappaleesta Prinsessalle tulee hitti, varmaan kaikki biisit ovat kohta ceedeellä.

 

Kuva: harri hinkka

 

Pages