Ladataan...

Näyttelijä-ohjaaja-dosentti Mikko Kanninen on katsomisen työläinen. Tampereen Teatterikesän taiteellisena johtajana hän seuloo yli 300 esitystä vuodessa Suomessa ja ulkomailla. Nätyn opettajana hän käy esityksissä myös oppilaidensa kanssa. Silloin hän ohjeistaa seuraavanlaisen listan avulla asiat, joihin pitää kiinnittää huomiota:

1. Esityksen yleispiirteet: Oliko koossapitävää voimaa? Elementtien suhteet? Esteettiset periaatteet? Mikä häiritsi?
2. Skenografia, lavastus: Viitteellinen vai todellinen, hyökkäävä vai kompromissi, tirkistelläänkö, värien merkitys?
3. Valaistusjärjestelmä.
4. Rekvisiitta: Tyyppi, suhde, funktio. Realistinen vai viitteellinen?
5.Puvut: Peitetäänkö vai paljastetaanko?
6. Näyttelijäntyö: Yksilöllinen vai konventionaalinen tyyli? Suhde ryhmään; yrittääkö näyttelijä nousta vai sopeutua?
7. Musiikki, äänitehosteet.
8.Esityksen tempo (eroteltuna rytmistä).
9. Esitetyn tarinan tulkinta. Yhdellä lauseella se, mitä kerrotaan. Kenen tarina kerrotaan (ei aina se, joka puhuu eniten)? Tulkintaa vai selitystä? Monta ääntä vai yksi ääni (sopisi olla useita). Genre?
10. Esityksessä käytetty teksti. Puhelinluettelo?
11. Yleisö: Missä? Mitkä olosuhteet?
12. Miten tämä esitys voidaan taltioida?
13. Mitä ei voida ilmaista merkeillä?
14. Erityiset ongelmat + puuttuvat asiat?
Tärkein kysymys jälkeenpäin: Rokkaako esitys? Etukäteen voi miettiä, miksi teatteria ylipäätään on. Sillä keinoin Mikko Kanninen johdatteli, kertomalla ensin kalalajista, joka valitsee johtajansa tanssimalla. Eläimillä on paljon rituaaleja, mutta ihmisillä on enemmän: tuli ja kieli. Taas päästiin nuotiolle. Teatteria on esiintynyt jokaisessa kulttuurissa. Seremoniat Balilla eivät vielä ole teatteria. Esiintyjän ja yleisön välillä pitää olla ”konflikti”.

PS Tämä tapahtui siis Tampereen Yliopiston senioriluentojen sarjassa - joka ei suinkaan sisällä pelkkää geriatriaa.

PPS Seuraavasta Tampereen Teatterikesästä alkaa vähin erin valua tietoa, mutta Kannisen suu oli siltä suunnalta sinetöity, toistaiseksi.

Ladataan...

Tampere Film Festivalin myötä totean, että leffat eivät lukeudu enää syrjähyppyihin tässä blogissa. Teatteri se on elokuvateatterikin. Molemmissa näkee myös samoja näyttelijöitä. Tai sitten ei. Presidentintekijät keräsi odotetusti loppuunmyytyjä salillisia, vaikka saman olisivat ansainneet mieluummin Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen ja Amir Escandarin Tuulensieppaajat. Eedenistä pohjoiseen levittänee vehreitä maisemia myös ulkomaille, ainakin sillä on jo englanninkielinen nimi: Garden lovers. Luulinkin meneväni katsomaan ”puutarhaelokuvaa” - mutta lukuisien pariskuntien suhdettä, liiton ikää ja onnen määrää ruoditaan niin kuin lobattaisiin puutarhanhoitoa parisuhdeonnen takeena tai lääkkeenä. No ei sitä oikeasti niin ajattele – mutta tuskin viljelyharrastuksesta suhteelle haittaakaan on. Ensin vaikuttaa siltä, että puutarhassa vaan hääritään ja kukin kykkii tyylillään. Kesä vyöryy ihanasti päälle isolta kankaalta ja kimalaiset surisevat suoraan korvaan nykyisellä äänentoistolla. Sitten mukaan hiipii vallan yllätyksellisiä aineksia, yllättivät aikanaan ohjaajankin. Hän ei tuntenut pariskuntia entuudestaan, vaan haki ihmisiä jopa lehti-ilmoituksin. Löytyi yliopiston tutkijaa, naturisteja, vanhan parin tuore rakkaus, miespari. Luontoleffassa huumorikin tulee ihan puun takaa. Se voi olla isännän sanankäyttö tai saunojien viuhahtelu tai Reenpään suvun 92-vuotias patruuna, jonka olemus viheriön äärellä tuo mielikuvan juuri Champs Élyséeltä ruusupuskien keskelle astuneesta herrasta. Aina ei aurinko paista. Yhden puutarhurin vie leukemia. ”Maa maaksi jää ja henki taivahalle”.

Pixadores, tuulensieppaajat

Suomeen asettuneen ohjaajan Amir Escandarin dokumentissa tuuli siepataan kiitävän junanvaunun ulkopuolella tai pilvenpiirtäjän seinämällä. Tapahtumapaikka on Sao Paulon monimiljoonainen kaupunki, jonka favelassa, sikäläisellä slummialueella, päähenkilöt ovat kasvaneet. Kerrostalojen kylkiä kirjailevia kaveruksia on neljä, mutta heitä on vaikea kutsua graffitimaalareiksi, saati töhertäjiksi. Heidän tilanteensa on tyystin toinen kuin mihin mielikuva graffitista Suomessa vie, olkoon taidegalleriaan tai koulupoikien ilkivaltaan. Nämä jo perheelliset miehet ovat koko ajan henkensä kaupalla liikkeellä. Myös adrenaliini toimiii huumeena. Vapauden hetken voi kokea vain kiitävän junan ulkoseinällä roikkuen. Julkisia rakennuksia turmellaan. Kysymystä taiteen, anarkian ja rikollisuuden suhteesta tulee miettineeksi vasta, kun on jo tutustunut kaveruksiin, heidän synkkiin lapsuudenkokemuksiinsa ja jo tykästynyt heihin. Ohjaaja Amir Escandari sanoo, ettei vastausta tarvitse tietää. Hän toivoo, että dokumentti avartaisi sitä kuvaa, mitä nähdään fiktioissa.

Presidentintekijät

Se nyt vaan piti nähdä. Tuskin olisin mennyt katsomaan Niinistön vaalikampanjaa ilman kohun aiheuttamaa hölmöyttä, että ”täytyyhän se selvittää, mistä ne puhuu”. Eipä ollutkaan turha reissu. Vaalikampanjan taustatyöstä paljastui mielenkiintoisia asioita. Poistui tunne, että mitä välii, pressahan vaihtui jo pari vuotta sitten. Sen sijaan uteliaisuus kaipasi lisää, rinnalle Pekka Haaviston tai kenen tahansa muun kampanjan vertailua. Oli se käynyt ohjaajallakin mielessä, mutta toteuttamisen kannalta liian myöhään. Ohjaajan, basistin ja Kokoomuksen kunnanvaltuutettu Tuukka Temosen alkuperäinen tarkoitus oli aukoa suljettujaa ovia. Nyt hän epäilee, että ennakkomelu kääntyy tuota tarkoitusperää vastaan tulevaisuudessa. Sulkeeko sensaationpelko kabinettien ovet entistä tiukemmin?