Ladataan...
Tampester Teatro

Koko tiimi Kohta-näytelmässä on pätevä. Antit ilmestyivät otsikkoon siitä syystä, että olen havahtunut molempiin ensinäkemältä/kuulemalta. Hoikkalan nimi jäi mieleen, kun näin hänen kirjoittamansa Äidin rakkauden Legioonateatterissa viisi vuotta sitten. Kyseinen teos palkittiinkin harrastajateatteripalkinnolla. Mankosen noteerasin Köökistä, joka oli Telakan virolais-lahtelais-yhteistyö taannoin. Nyt hän herättää huomion luontevuudella esiintyä absurdissa kuin kotona. Antit ovat kuulemma tehneet kimpassa jo vuosia, vaikka TeaK asettui niin, että 2011 Mankonen valmistui sieltä ja Hoikkala meni sisään. Lokuun alussa kantaesitetty Kohta kuuluu Hoikkalan maisterinopintoihin ohjaajana.

Kohta on kohdallaan. Se on kielellistä sanailua, mutta myös filosofiaa. Uteliaisuutta herättävää, merkityksiä etsivää, kaiken äimistelyä ja siten samalla pureskelua vaativaa. Ei ehkä järin syvältä kouraisevaa, mutta raikkaasti tuulahduttavaa. Siemeniäkin siinä sivussa lentelee.

Kohtaan menijän kannattaa lähestyä Telakkaa vastasyntyneen asenteella: Millaista on, kun ei ole vielä mitään (maanpäällistä) historiaa? Sellaisia ovat näytelmän hahmot. Mainoksessa Kohta on huvituttava kertoma kolmelle näyttelijälle ja useammalle katsojalle. Näyttelijät Antti Mankosen lisäksi ovat Tanjalotta Räikkä ja Piia Soikkeli. Nadja Räikän lavastus- ja valosuunnittelu ovat ansiokkaat. Tiedän sen pelkästään tunteella: Viihdyn tässä ympyränmuotoisessa katsomossa spiraalin reunalla. Näyttelijät osaavat esittää koko ajan joka suuntaan. Vai ovatko he keskellä, keskenään eri kohdassa vai ovatko kaikki eri kohdassa? Voiko loppua kesken? (=summittaista siteerausta näytelmästä, viimeiseen vastaukseni on ei. Ei loppunut kesken. Lopun olisi ehkä pitänyt tulla ennen lopun alkua, mutta loppuaplodien vastaanotto oli osoitus mielikuvituksen loputtomasta rajattomuudesta!

 

 

Ladataan...
Tampester Teatro

Kuva Teppo Järvinen

Helsingin teatterireissun ja pelkistettyjen lavasteiden jälkeen olin otollista maaperää TTT:n Kohtalon tangon suurille näyttämökuville. Oli tarinan ja tanssin vuoro. Ohjaaja-käsikirjoittaja Tiina Puumalainen ja lavastussuunnittelija Teppo Järvinen saavat aikaan elokuvamaisen esityksen espanjalaisen Arturo Pérez Reverten romaanista. Ensin soi Ravelin Bolero - kuten Viimeisessä pasodoblen ensi-illassa viikkoa aikaisemmin. Kaikki muu on sitten toista maata. Kohtalon tango vie Nizzaan, Sorrentoon ja Buenos Airesin hämärille kujille seikkailemaan, kun pasodoble vei eläkeläisten Espanjaan.

Seinien siirtely, nostaminen, laskeminen ei tunnukaan turhalta rymistelyltä, kun valtamerilaivalla matkataan maailman ääriin. On auringonlaskua ja tähtitaivasta satamissa, vuoret kohoavat Sorrenton ympärillä. Samoin salonkitunnelma löytyy vaivatta missä vaan. Nicke Lignellin tanssitaidot tiedetään tv:n tanssiohjelmasta, mutta tangoilun maisteritasoa ilmentää myös teatteritaiteen kandidaatti Emma-Sofia Hautala. Viekottelevasti elehtivä Hautala esittää tismalleen kertojaäänen kuvailemaa ”naista, jonka vartalo vastasi miehen jokaiseen vihjeeseen”. Satamakorttelin salakapakoissa tango vaihtaa tyylilajia riettaampaan ”ihon ja lihan lupaukseen”. Tanssien tunnelatauksella pärjää sitten vaisumpienkin kontaktikohtien yli. Tässä näytelmässä on aineksia monenlaiselle yleisölle. Se innostaa jopa tutkimaan historiaa sekä ennen että jälkeen Espanjan sisällissodan. Inspiroisiko shakinpelaajiakin? Yksi osio juonittelua liittyy Mechan mestaripojan peliin venäläistä taituria vastaan.

Mecha Inzunza ja hänen ensimmäinen miehensä edustavat hienostoa, jolle köyhät ovat eksoottista seikkailua. Slummien kaduilla ja muukalaislegioonassa oppinsa saanut herrasmiesvaras Max Costa hallitsee niin eliitin kuin alamaailman tavat. Salonkileijonat laivoilla eivät saaneet palkkaa mutta ylöspidon ja matkustelut. Max Costa tienaa hyvin vaanimalla lisäksi vaurainta riistaa. Argentiinalaisen tangon tie on kulkenut samaan tapaan kuin Costan: Köyhälistökortteleista suuriin saleihin. Buenos Airesissa tango syntyi viihdyttämään bordellijonoja, ihan kuten ragtime New Orleansissa. Käsiohjelma luotaa kiinnostavasti tangon historiaa, mutta avaa myös kirjailijan omaa menneisyyttä ja mietteitä aikakäsityksestä. Kerronta kulkee limittäin laitettuna. Länsimaisesti ajateltuna aikajana on pitkä. Kahta henkilöä kohti tarvitaan neljä näyttelijää. Jälleennäkemisen pariskuntaa esittävät Jyrki Mänttäri ja Soili Markkanen. Mecha tuskailee Maxille, ettei pääse tästä täysin selville: ”Aivan kuin pelissä olisi näkymättömiä nappuloita.” Päänäyttelijöiden tunnerekisterissä oli ehkä joitakin käyttämättömiä nappuloita, mutta vaikuttava illasta silti syntyi.

Ladataan...

Kuva Noora Geagea

Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, että Muuttomiehet kolahti jo sitä taustaa vasten. Ei vais, ei se riitä syyksi vaan KOM. Ja kun ohjaaja-kirjoittajana on Juha Hurme, olettaa muuton symboloivan jotain sentapaista, että ainoa pysyvä asia on muutos. Muuta ennalta arvattavaa ei sitten olekaan. Muutto on kyllä konkreettisesti meneillään, laatikot levällään lavalla. Näyttelijäjoukko hoitaa hommaa hirmu letkeästi. Muuttomiesten – Eeva Soivio ja Juho Milonoff – lisäksi pääosaa esittävät kaikki muuttajat, Vilma Melasniemi lomautettuna köyhyystutkijana, Laura Malmivaara jonkun sortin mediatyöläisenä ja Pekka Valkeejärvi arkkipiispan tieteellisenä asiantuntijana – joka on tarpeen, koska ”tiede nakertaa Jumalan tonttia koko ajan”. Muuton ammattilaiset osoittautuvat yllätyksen ilmaantuessa ihan amatööreiksi, vaikka toitottavat koko ajan tekevänsä taidolla ja tieteen tarkkuudella. Joka tavara on tallennettu ja verkossa. Pasila-sarjan pohtivalle poliisiäänelle Juho Milonoffille on kirjoitettu taas ihmettelemistä, nyt sanontoihin liittyen: ”suit sait, nipin napin, mistä ne oikein tulevat...”

Laatikot riittävät lavasteiksi. Yhdestä tupsahtaa välillä saunanpiippukin, ja piipusta savua. Kätevää. On nimittäin leiriydyttävä, kun muutto jumittuu. Hetkittäin muuttolaatikko käy ruumisarkusta, kun ilmoille singahtaa ex-poikaystävän haamu, jota esittää Niko Saarela. Hän on kuollut verenmyrkytykseen Huippuvuorilla. Hurme kirjoittaa mukaan Talvivaaran ja luonnosta huolestumisensa. Hän listaa myös Siperian tundran, kerjäläiset, kuudennen ydinvoimalan, valtionvelan, dopingin. Aforismeja voi poimia sieltä täältä, ja tietoteknistä tulevaisuutta sietää pohtia oikeasti. Kaikki ei ole niin absurdia, miltä äkkiseltään vaikuttaa. Eilinen muuttuu huomiseksi niin nopeasti, ettei perässä pysy, sanoo joku heistä. Muistot menevät myös sotkuun, kun samoilla tavaroilla on kahden eri tyypin tarinat. Hervoton kiista, oli sitten kyseessä kukkaruukku tai vanhat pitsit. Komin perinteet hyvänä lauluporukkana jatkuvat. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki on hienoa, loppulaulusta jää soimaan viesti: Tarvitsemme lisää todisteita siitä, mitä me olemme. Oma loppulauseeni kuuluu, että tässä on lämmöllä tehtyä ja oivalluksia antavaa teatteria, vitsikkyys vivahteikasta ja näyttelijät vivahdetajuisia.

PS Matti Apusen kolumnitkin mainitaan; nimi kimpoaa näyttämöltä kapitalismia edustamassa jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä. Apusen hahmo oli myös Susanna Kuparisen Eduskunta III:ssa. Teatterikesän aikaan EVAn johtaja istui livenä katsomossa etuviistossani, kun hän oli nivottu Lauri Maijalan ohjaamaan Vallankumous-esitykseen.