Ladataan...
Tampester Teatro

kuva ttt/kari sunnari

+ Miia Selinin napakymppi. Francis on se räiskyvämpi osapuoli kahden naisen komediassa Pikavoitto, joten Selinille lankeaa luonnostaan ”johtavan komediennen” rooli. Jokainen suunmutristus tai silmänsiristys menee niin sanotusti jetsulleen, samoin röökin vetäminen ilman röökiä. Heidi Kiviharjun Loretta on arkailevampi alistuja.

Kun Kiviä taskussa -kirjoittajan Marie Jonesin Pikavoittoa esitettiin Studio Pasilassa vuosi sitten, luin kriitikon valitusta, miten näyttelijä kaakattaa ja miksi tämä on ylipäätään tehty näyttämölle. TTT:n Kellariteatterissa moinen ei vilahda mielessäkään. Tai siis oma asenne täytyy olla sallivasti kohdallaan. Silloin on rentouttavaa istua reilusti perinteisen tyylin komediassa, jossa osaset toimivat ammattitaitoisesti yhteen. Rentouttavaa, vaikka kuoleman ympärillä heiteltiin vitsiä kuin multaa lapiolla. Kodinhoitajien potilas nimittäin kuolee. Siitä seuraa yllättäviä kiusauksia, ilon ja epätoivon hetkiä. Dueton mielikuvissa lentelivät jo vainajan tuhkatkin. Se sai minut välillä vilkuilemaan ei-niin-kauan-sitten-leskeytynyttä vierustoveriani, joka taannoin sirotteli miehensä tuhkauurnan tunturiin. Ei hätää, avekki nauroi antaumuksella lähes kaiken aikaa. Vain lähes, koska framille tuodaan myös vanhusten yksinäisyys, naisten työt ja luokkaerot. Oman moraalin tai moraalikysymysten miettiminen on terveellistä ja herkullista (eli mahtuvat samaan keitokseen). Tavis tuskin joutuu tämän näytelmän äärimmäissfääreihin koskaan, mutta kodinhoitajien väännöt, seuraamuksien spekuloinnit ja mielikuvituksen logiikka pitävät otteessa. Omien tekojen puolustaminen menee vaikka näin: Mehän pestään kusta ja paskaa vitosella tunti, Davekin olisi halunnut että...

No, minä olisin halunnut, että te olisitte olleet mukana. Paitsi ette olisi mahtuneet. Katsomo oli täynnä.

Ohjaus: Tuomas Parkkinen. Käännös: Aleksi Milonoff.

 

 

Ladataan...

Oletko downshittaaja? Rauhassa vain vessanpöntöllä? Mene ihmeessä katsomaan Teatteri Siperian Suorittajat. Se on teatteriteko ilman, että suorituspaineet tuntuisivat katsomossa. Näytteljä-käsikirjoittajat Marika Heiskanen ja Miika Muranen kertovat kyllä kivasti omista suorittajaluonteistaan, listoista ja kalentereista. Listaihmisille tarjotaan myös vertaistukea esityksen jälkeen kahviossa. Muitten nahkoihin ja vaatteisiin Heiskanen ja Muranen laittautuvat tiiviissä tahdissa, mutta siirtymät sujuvat kerrassaan kekseliäästi.

Nuorison ei tarvitse tuntea Kylli-tätiä tikahtuakseen Marika Heiskasen piirustavasta tarinatuokiosta. Loppu kyllä räjähtää eri lailla kuin Kylli-tädin sadut, mutta niin ajassa kiinni, että siihen pystyy vain tämänkokoinen esitys. Myös luonteva vuorovaikutus yleisön kanssa onnistuu. Facebookia ja life coacheja on jo ehditty kaluta, mutta ne ovat nyt raikkaasti mukana. Vauhtia tasoittavat videolle kerätyt ihmiset, jotka ikäjärjestyksessä kertovat päiväkodista alkaen, mitä suorittaminen heille tarkoittaa. Klipit oikeasti pysäyttävät naurunhohotuksen sopivin välein.

Niin vanhemmuutta kuin ihmissuhteita voi suorittaa. Tavallisen äidin kuumotus pesupähkinä-äidin höykkyytyksessä, hääjärjestelyt eroon johtavana projektina, eskarilaisen ja teatterilaisen paineet, kaikki löytyvät uusilla herkuilla. Paitsi ylihoitajan habitusta miettisin uusiksi, suhteessa perhekuvioon, myös jotain eskari-ikäisen sanavalinnoista. Suorittajien alkuun ladattiin ehkä parhaat paukut, mutta toisaalta: Loppua kohti lahjoitetaan rauhoittumista. Kannattaa kokeilla, voiko downshittaajasta tulla downshiftaaja mummolaa muistellen. Lämpimästi tehty, ja lämpimästi suosittelen.

 

 

Ladataan...

 

Kun on tullut pidettyä teatteriblogia jo pitemmän aikaa, lienee korkea aika selvittää, MITÄ TEATTERI ON. Senkokoisen otsikon Juha Hurme laati luennolleen Tampereen yliopistossa marraskuun alussa. Juha Hurme on ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä. Tätä nykyä hän on kaikkia näitä samaan aikaan Kom-teatterin Muuttomiehissä. Sattui kohtalokas muutos muutoksia käsittelevään näytelmään.

Johdannossa Hurme käytti määrittelyapuna kolmea ”auktoriteettiaan”, Sakari Pälsiä, Jorge Luis Borgesia ja Samuli Parosta. Pälsi kertoili jo pikkupoikana: ”Arvon eno on tiatterinäyttelijä, antaa ripustaa itsensä hirteen joka ilta, narraa katsojat aplodeihin - ja saa siitä palkkaakin”. Samuli Parosta myötäillen Hurme sanoo, että hänenkin käsityksensä ja toiveensa on, että esityksen loputtua myös katsoja on noussut taiteilijaksi, kuvitellen loput. Näytellä-sanan käännös on muuten suomen kielessä mennyt alun alkaen pieleen, hän huomauttaa. Se pudottaa katsojan passiiviseen tilaan. Muissa kielissä perustana on leikkiä; play, spela, spielen. Pelata teatteria kuulostaa svetisismiltä - mutta sen kuuluisi olla kuten pelata jalkapalloa.

Juha Hurme opettaa myös Teatterikoulussa. Seuraavaksi hän alkaa pilkkoa akateemiseen malliin, mitä kaikkea tapahtuu näyttelijän ja katsojan kohdatessa näyttämötilassa, miten kaikki kahdentuu näyttämöllä, kun Pekka esittää Hamletia. Jos Pekalla on aknea, Hamletillakin on. Jopa musiikki näyttelee musiikkia, pöytä pöytää. Paitsi jos käy niin kuin kerran Raahen ulkoilmanäyttämöllä. Orava kipitti lavalle loppuvaiheessa kesken dramaattista miekkailukohtausta. Orava ei kahdentunut, mutta vei kaiken huomion, koska se oli aito itsensä. Hyvät näyttelijät osaavat kuulemma ottaa oravan jotenkin mukaan.

Sitten ruoditaan kirjoitetun ja esitetyn taiteen suhdetta. Lukiessamme teemme ohjaajan työtä. Ohjaaja ja näyttelijät luovat kollektiivisen mielipiteen näytelmästä. Katsojan kannalta jopa istumapaikka vaikuttaa näkökulmaan teatterissa - toisin kuin elokuvissa. Lisäksi jokaista elävää esitystä voi pitää harjoituksena – ainakin Muuttomiehissä tehdään paraikaa sillä periaatteella - jolloin esitys muuttuu koko ajan. Kriitikotkin voivat vaikuttaa esitykseen. He eivät saa sanella tahtia, mutta rakentavasta kritiikistä voi ottaa onkeensa. Hurme ainakin toivoo, että kriitikot ja teatterilaiset voisivat olla ”samalla puolella”.

PS Ikääntyvien yliopiston luentosarjaan kuulunut teatteriluento sai innostuneet aplodit - yleisöltä jolle ei ole ikärajaa.